Valoa tunnelin päässä

Kirjoituksen otsikko liittyy agilityyn, sillä kun rimaa laitetaan alemmas, tuntuu että me ehkä joskus vielä ollaan kisavalmiit tuossa lajissa. Tänään siis Sdp:llä torstain agit ja ryhmässä oli käynyt kato, olin ainoa ryhmäläinen. Tämähän oli kuitenkin ihan luksusta, sillä ehdittiin tehdä Anun kanssa yksittäistä harjoitusta sekä kokonaista rataa. Verrytelyksi tein ensin pelkkää keinua, joka sujuminen on melko mukavaa. Aron suorittaa sen itsenäisesti ja innokkaasti. Sitten puomia ja tämäkin näyttää hyvältä. Ja sitten vähän hypyn tai putken kautta puomille, hyvin menee. Hyppyharjoituksessa tehtiin sitä surullisen kuuluisaa 3 hypyn välistävetotreeniä, jossa lopulta päästiin jopa ne kolme hyppyä. Mutta on se vaan vaikea, minulle siis. Ratatreeni oli tänään ykkösluokan rata. Siinä siis pitkiä juoksusuoria ja pitkiä estevälejä, ei mitään välistävetoja tai pieniä hässäköitä, joissa meinaa tulla aina itku. Ja hyvä oli tuo rataharjoitus, sillä huomasin, että kovassa vauhdissa myös oma asenne kontaktien suorittamiseen hukkuu ja Aron käyttää tämän kyllä heti hyväkseen. Anu antoi aiheesta palautetta. Tästä lähtien lupaan ja vannon, että vaadin kontaktit huolellisesti aina. Mutta radalla oli kaikki kontaktiesteet, hyppyjä,putkia ja rengas. Renkaaseen Aron täräytti pari kertaa oikein kunnolla. Hui. Osasi hypätä sen myös oikein. Anun päivän lopullinen kommentti oli, että kun saamme kepit kuntoon sekä kontakteille häiriökestävyyttä, voi ajatella kisaan ilmoa. Joten harjoitukset jatkuu.