Metsätreenit Koivumäessä

Keskiviikkona meillä oli Tavesin esineruutu-ilta, jossa on käynyt kivaa porukkaa. Tallataan siellä yhdessä ruutu ja vaihdellaan esineitä, oikein toimivaa hommaa.

Kaarinan ja Hiskin kanssa oltiin sovittui kuitenkin samaan paikkaan myös jälkivaihtarit, itse tein Hiskille helpon 500m jäljen ja Kaarinan ohjeistin tekemään sellaisen haastejäljen, jossa Aronin on taisteltava, ettei hukkaa jälkeä.Keppejä suunniteltiin vain kaksi, alkuun ja loppuun. Siihen välille sitten pyysin kaikkea haastavaa muttei mahdotonta. Kaarina olikin tehnyt sellaista serpentiiniä, että huh, ainakin kaksi piikkiä siellä oli, useita ojan ylityksiä, jälki kulki myös välillä ojan reunaa pitkin, tässä kohtaa Aron kyllä loikkasi ojan toiselle puolen, jossa päätyi, että ei se täällä ainakaan kulje. Jälki meni myös jopa polun vieressä ja tiesin, että polulla oli iltapäivällä kävelyt. Aron puksutti kuin juna tuota jälkeä. Janakohdassa lähti takajäljelle ja ekan keppikin jäi sinne metsään, mutta se jäljenajo oli niin intensiivistä ja motivoitunutta, että näitä haastejälkiähän me tahdotaan lisää. Onneksi ilmaisi sen toisen kepin, joka oli siellä jäljen päässä ja näin saa suuret kehut ja kiitokset hyvästä työstä. Haastejäljissä ei pituus ole tärkeä, vaan sisältö. Olin kovin kiitollinen Kaarinalle hyvästä jäljestä.

Ennen jäljenajoa meillä oli masentava esineruutu. Ei huvittaisi edes muistella tätä ruutua, mutta kai sitä vaan pitää katsoa tosiasioita niinkuin ne on. Ruudussa oli kolme esinettä valmiina, mielestäni helpot ja hyvät esineet. Ensimmäinen pisto oli hyvä, mutta Aron palasi ilman esinettä, lähetin sen uudestaan, se oli mielestäni esineellä, haisteli ja pyöri loputtomasti, eikä tuonut sitä esinettä. Siirryin välillä keskiesineelle, joka nousi heti ja sitten takaisin tähän ekaan esineeseen, joka oli ruudun oikeassa reunassa etulinjalta noin 25m metrin päässä. Aron ei vaan tuonut sitä esinettä ja lähti juoksentelemaan toiselle puolen ruutua, tuoden meidän kolmosesineen ihan vastakkaisesta suunnasta. Lopulta lähdin Aronin kanssa katsomaan tätä esinettä, mikä ei vaan noussut ja kyseessä oli käsiheijastinnauha, jota Aron ei ilmeisesti noteerannut esineeksi, oli haistelevinaan siihen suuntaan, mutta siihen jäi. Voihan höh. Tuntui, että koko esinemotivaatio valui kuin hiekka sormien välistä, varsinkin kun ollaan koko kevät harjoiteltu sitä, että mennään aina suoraan ja siellä se esine on, nyt vahvistin kaikkea muuta ja joudun paikkailemaan tätä esineruutua varmasti vielä moneen kertaan, saadakseni uskon ja motivaation takaisin. Meillä oli siis elämän ensimmäistä kertaa esine, jota Aron ei halunnut minulle tuoda :-(

Koivumäen kenttääkin piti vähän testata ja iloitsin siitä, että Aronin seuruu on todella noussut uudelle tasolle. Se oli kuin tikan poika hyvällä asenteella, tästä voi vielä tulla jotakin!

Päivän päätteeksi pysähdyin vielä loppulenkittämään koirat Kintulammen kohdalle. Molemmat juoksi vapaina mättäältä mättäälle ja olipa siellä ihanaa metsää.Pitääkin ihan tutkia kartoista, että missä siellä olisi hyvä jälkipaikka....