tiistai 20. elokuuta 2013

Koirakoutsi

Eilen oltiin Koirakoutsin eli Krista Karhun luona pähkäilemässä meidän seuruu-ongelmaa. Olen koko kesän sitä itsekseni työstänyt ja tuntuu, että aina jään siihen samaan pisteeseen. Vaikka minulla on hyvä vahvistetiheyskaavio, jossa keskityin kontaktin vahvistamiseen, tuli siinä samalla ääntelyä mukaan. Jos kontakti pysyy, mutta koira ääntelee, ei lopputulos ole toivottu. Oli aivan pakko saada ulkopuolista näkemystä ongelmaan.
Ja retki Lielahteen kyllä kannatti. Aronin ongelma oli helposti näytettävissä ja miten hyviä huomioita Krista tekikään, sellaisia mitä ei itse hoksaa. Ensin katseltiin meidän seuraamista. Kun vahvistan vain koiran tarjoamaa toimintaa, näyttää Aron hyvältä ja rennolta. Joskin satunnaisia ääniä tulee palkan jälkeen tai ennen sitä. Heti kun seuruuseen otetaan liikkurointi mukaan, näyttää Aron ahdistuneelta. Sen kontakti katkeilee, pää putoaa kohti maata. Jo ensimmäisestä seuraa sanasta sen ensi reaktio on kääntää pää poispäin minusta. Homman pitäisi olla juurikin päinvastoin. Teknisesti Aron osaa peruutukset, käännökset vasempaan ja oikeaan jne. mutta se oikea asenne siitä upuu.

Sitten lähdettiinkin aivan alusta liikkeelle. Pysyykö kontakti perusasennossa paikalla ollessa? Ei pysy. Pienetkin häiriöt saavat Aronin katkaisemaan kontaktin yllättävänkin herkästi. Lisäksi sillä on tapa, että jokaisen palkan jälkeen se vilkaisee ensin ympäristöön ja sitten vasta minuun. Eli siinä on yksi kohta, mikä pitää saada pois. Krista antoi hyvän vertauksen; jos evl:n seuraaminen noin yleensä kestää 3-4 min, pitää koiran osata pitää noin kauan katkeamaton kontakti. Liikkuessa se on tietysti aina vähän vaikeampaa, mutta kun ollaan paikallaan, on sekä minun että Aronin helpompi keskittyä itse kriteeriin.
Lisäksi Krista huomasi, että vasemmalla perusasennossa ollessa Aron ei ole rento. Haluamme sen olevan maailman turvallisin ja paras paikka, mutta sitä se ei Aronin mielestä ole. Se ikään kuin odottaa jonkin pahan tapahtuvan heti kun lähdetään liikkeelle. Sen ajatus tuosta pahasta näkyy heti jo minun jonkinlaisena jäykistymisenä, kun Krista sanoikin, että nyt lähdetään liikkeelle. Aron luki heti tuon jäykistymiseni ja ikään kuin väisti jo valmiiksi, jos ei ihan käytännössä, se ilmensi sitä pelkästään korvillaan.
Mielikuvan vaihtaminen on mahdollista, mutta työtä siinä on. Aloitimme harjoituksilla, joissa Aron istuukin oikealla puolen. Aronista ihan uusi juttu ja uusiin juttuihin se suhtautuu positiivisesti. Palkkailin Aronia kontaktista, kun se istui oikealla puolen ja Aron oli siinä niin korvat höröllään. Tämä on se tavoitetila, mihin tähdätään. Ja kun tämä asenne on oikealla puolen tapahtuvassa seuraamisessa, nimetään se ja siirretään vasemmalla puolen olevaan seuruuseen.
Paikalla oltiin ja seisoin peilin edessä Aronin kanssa, ettei minun tarvinnut ottaa itse kontaktia koiraan, vaan toisin päin. Toki sain katsoa koiraani palkatessa, mutta katse oli eteenpäin. Jos Aron vilkaisi ympäristöä tai tiputti kontaktin, huomautin, mutta neutraalisti. Huomautuksesta ei saanut seurata ahdistusta ja aluksi palkattiin tiheään, että koira sai jutusta kiinni. Tehtiin myös vaihdellen palkkausta eri pituisin välein ja myös sitä, että joka toisella kertaa kehu ja joka toisella nami palkka.

Nyt jatkossa treenaamme tuon kontaktin kuntoon. Sen pitää tulla pysymään, oli häiriö miä tahansa. Kontaktista ei lennä pallo ja me molemmat ikään kuin rauhoitutaan. Namipalkkakin voi olla vähän neutraalimpi, ettei koiran sen vuoksi nosta itseään sellaiseen tilasn, että se piippaa itseään palkan toivossa. Ylipäätään itsehillintää ja malttia haetaan nyt lisää.

Järkkyä, miten perusasiasta pitää lähteä liikkeelle, mutta miten sen tajuaa, että miten kontakti on meillä päässytkin noin huonoksi. Missä vaiheessa sen tärkeys on jäänyt? Nyt se nousee elämän ( no ainakin lähes) tärkeimmäksi tavoitteeksi. Saatiin Kristalta siis oikein antoisat ja perustellut analyysit ja treeniohjeet.

Ihan lopuksi näytin vielä meidän kahden kilon noutokapula-juttua. Ja hyvä että näytin. Siinä ilmeisesti ei ole kyse siitä, että kapulan paino ajaisi sen kapulan kurkkuun luovutustilanteessa vaan kapulan paksuus on nyt paha. Kaikki muut meidän kapulat on keskikohdiltaan melko ohuita, 2-kilosen keskikohta on monin kerroin paksumpi. Ja Aron vaan ei osaa pitää noin paksua oikein. Eli etsin nyt kaupasta sellaisen puupalan, jonka paksuus vastaa kapulan keskiöö, vain painavat päät puuttuisivat ja harjoiteltaisiin sillä paksun kapulan pitoa.

Kiitos Krista Karhu, nyt vain treenaamaan!


4 kommenttia:

  1. (osa1) Voipi olla huuhaata mutta tulipahan kuitenkin mieleen, koska tilanne muistuttaa kovin itselläni viime talvena ollutta. Oma tilanne oli tosin pujottelussa. Koira suoriutui pujottelusta aina oikein jos tiesin että kaaret olivat käytössä, vaikka puolen metrin päässä pujottelusta. Tai jos pujottelun päässä oli joku palkkaamassa koiraa (ettei saa palkkaa väärästä suorituksesta). Jos kaaret tai palkkaaja puuttui niin pujottelu meni viimeistään viimeisissä väleissä väärin. Ja minä hinkkasin, ja hinkkasin. Siirsin kaaria puoli cm kerrallaan kauemmaksi, olin epätoivoinen, videoin suorituksia. Kävin yksityistunneilla (missä kaikki meni ok) ja palasin hakkaamaan päätä seinään.

    Kunnes kerran tylsässä työkoulutuksessa aloin pohtimaan pujotteluongelmaamme. Siinä tylsyydessä oli helppo rentoutua ja uppoutua ajatuksiin, niinpä mielikuvissani lähetin koiran pujotteluun - ja voitko kuvitella että siinä koulutusluokassa istuessani hiukseni nousivat pystyyn, hiki kohosi iholla ja muutenkin oli tosi ahdistunut olo! Tiedän, naurettavaa että pelkkä mielikuva sai oman mielentilani ja fyysisen oloni niin väärään tilaan. Mutta samalla tajusin, että vähintäänkin stressihormonin eritys puhumattakaan muusta kehonkielestä sai koirankin väärään mielentilaan ja sitä myöten koirakin paineistu liikaa.

    Ja mitä tein. Hinkkasin mielikuvissa ensin puolikasta pujotelua yhdeltä puolelta niin kauan kunnes en enää saanut ahdistusta vaan olo pysyi täysin rentona. Jos alkoi yhtään ahdistaa avasin silmäni ja muistuttelin itselleni että kaikki on hyvin. Ja taas uudestaan rentoutunut ja rauhallinen tila ja mielikuvaharjoitus uudestaan päälle. Kun tämä onnistui niin sitten toiselta puolelta ohjattuna sama. Kun luotin itseeni 100% niin eikun koiran kanssa kokeilemaan, ja sehän pujotteli onnistuneesti!

    Tämän jälkeen jatkoin taas mielikuvien kanssa, tällä kertaa kokonaisella pujottelulla. Aivan sama juttu, jos alkoi yhtään ahdistaa palautin itseni mukavaan mielentilaan ennen kuin jatkoin. Kun mielikuvissa oma olotila pysyi rauhallisena niin sitten sama kuvitteellista koiraa ohjaten.

    Kaiken kaikkiaan ehkä kaksi viikkoa myöhemmin olin sitä mieltä että nyt pujotellaan. Koiran lähetys pujotteluun ja sinnehän se meni ja suoritti homman oikein! Ja kaikki oli kiinni vain omasta päästäni. Kaikki ne puolen vuoden aikana tekemäni hinkkaamiset, pienin askelein vaikeuttamiset "turhaan" - koira osasi kyllä, kunhan osasin pitää oman asenteeni/vireeni oikeana.

    VastaaPoista
  2. (osa2) Pitkä tarina... mutta olkoot pohjustuksena. Voisiko teidän seuraamisessa olla hieman samaa taustalla? Kaikki on ok kun otat vaan Aronin sivulle (oma asenteesi on oikea ja saat rennon fiiliksen koirallekin). Sitten kun mennään sun epämukavuusalueelle (liikkuri mukaan), niin Aron mielummin väistää (katseella) kuin tekisi sen minkä osaa. Olisiko mahdollista, että Aron kyllä osaa mutta omalla vääränlaisella asenteella/vireellä saat koiralle epävarman olon? Jos kannattaisi koiran hinkkaamisen kannalta miettiä myös oman mielenhallintaa?

    Itse ainakin suosittelen :) Jos mielikuvaharjoittelu (tahi vaikka NLP) ei ole kovinkaan tuttua, niin koiramaailmassa on useita osaajia (mm. Vappu Alatalo) jotka voivat jeesata. Mutta ennen kuin mennään edes näin pitkälle tulisi sinun miettiä olisiko "vika" kuitenkin sinussa. Enkä väitä että "vika" on sinussa, voihan se teidän tilanteessa oikeasti olla Aronilla se asenneongelma. Toisaalta, jostainhan Aronkin on sen epävarman fiiliksen saanut.

    Itse vain koin lähes "herätyksen" kun tajusin miten pitkälti pujottelun onnistuminen on minun omasta mielentilasta kiinni. En edelleenkään tee harjoituksia missä on pujottelu, ennen kuin olen mielikuvissa tehnyt muutaman onnistuneen pujottelun niin että oma fiilis pysyy (henkisesti ja fyysisesti) hyvänä. Samoin jos joskus tuntuu hiukkaakaan epävarmalta, otan apupalkkaajan mukaan - koska koira ansaitsee sen! Koiran pitää saada luottaa minuun aivan täysillä ja koen että minun tehtäväni on helpottaa harjoitusta itselleni niin että pystyn luottamuksen säilyttämään. Oikeasti suosittelen, että sen sijaan että mietit miten pilkot suoritukset Aronille pieniksi ja helpoiksi miettisitkin miten saat pilkottua vallitsevan tilanteen itsellesi niin että selviät siitä ilman painetta. Enkä itsekään tiedostanut edes paineistuvani ennen ensimmäistä mielikuvaharjoitusta.

    VastaaPoista
  3. Niin, ja yllä olevan kirjoitti Ozzy-partiksen omistaja Anna :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos Anna hyvästä ja perustelluista kommenteista. Todellakin mun on työstettävä omaa mielikuvaa seuraamisesta, mun koko keho kielii, et nyt tulee se hirvee juttu. Ja kun Aron alkaa reagoida siihen, muutun vielä kireämmäksi. Siksi me tehdään nyt seuraamista vain paikallaan ja yritän muuttaa meidän molempien mielikuvaa; se varmaan on ihan kiva liike ;-)

    VastaaPoista