Olin katsonut etukäteen kartasta, missä kohtaa olisi jonkinlainen maastoläntti, jossa ei tarvitsisi törmätä vastaantulijoihin. Tieltä katsottuna metsä näytti hyvältä ja eikun sanoista tekoihin eli jäljen tallaukseen. Jäljen tein ehkä 8m päähän kulkemaan tiestä ja aluksi tein selkeän suoran toivoen, että jos Käämi nostaa jäljen oikeaan suuntaan, se saa kiinnittyä siihen ihan rauhassa. Sitten tuli kulma ja eka keppi oli noin 120m päässä janasta. Sitten maasto alkoi vaikeutua, mutta ajattelin, että tämä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Ei ne koejäljetkään missään ihannesammalikossa kulje. Kaatuneita puunrunkoja oli kaikkialla ja niiden juuret törröttivät kohti taivasta. Hirven jälkiä näkyi paljon ja ryteikköä tuli vastaan. Itse menin vähän sekaisin myös hetkellisesti jälkeä tehdessä, mutta ihan hyvä siitä sitten tuli. Pituutta n. 600m ja keppejä 5. Hyttysiä oli jo ihan hemmetisti.
Ennen jälkeä tehtiin Käämin kanssa orientoivaa harjoittelua. Nostatin muutaman jälkikepin, joita kävin pudottelemassa auton vieressä olevalle ruohikolle. Ja sitten hommiin.
Janalla mietin kovasti, että miten lähetän Käämin jälkeä etsimään. Näytän sille kädellä maata ja annan ohjaavan käskyn mennä eteenpäin. Näin Käämi lähti etenemään ja nosti jäljen täydellisesti siitä 8m päästä lähtien ihan oikeaan suuntaan. (Seuraavalla kerralla jälki voisi kulkea ihan liinan mitan päässä 10-12 metrissä, jolloin testaan sitä, että lähteekö Käämi etenemään, kun itse jään paikalleni odottamaan liinan loppumista. Kokeessahan tulee näin toimia, koiran perään saa vasta lähteä, kun liinan viimeinen metri on enää kädessä).
Jäljen ajo oli heti loistavaa, eka kulma todella hyvä. Toisessa kulmassa joutui vähän puuhastelemaan, mutta ratkaisi senkin.
Siellä se Käämi jäljestää
Ja nyt ei enää näy koko koiraa, mutta tuonne mä jälkeä tehdessä kuljin, joten ihan oikein se Käämi menee.
Ja nyt Käämi tuli kepille
Leikittiin sillä vähän ja syötiin lihapullaa.
Käämi kolmoskepin jälkeen: "miettikää, että mun jälki tuli tuon takana olevan pöheikön läpi, mut mulle se oli ihan helppoo, kun haistoin heti, että keppi on tässä pöheikön takana".
Ryteiköissä liina jäi tosi helposti johonkin kiinni ja Käämi sai tahattomia nykäyksiä sen vuoksi. Se keskeyttää silloin aina jäljestyksen ja katsoo mua, että mikä on. Yritän kuitata tilanteen sillä, että sanon neutraalisti jatka vaan. En vaan ole niin ketterä noissa ryteiköissä, että liina kulkisi koko ajan sujuvasti, siksi toivon Käämin oppivan, ettei nykäys tarkoita mitään, sillä niitä vaan valitettavasti tulee. Toisaalta jouduin myös pyytämään Käämiä odottamaan, kun itse taiteilin kahden kaatuneen puun välissä. Tämän Käämi otti herrasmiehenä, mutta hyvä sen on niihin oppia.
Käämi nosti kaikki kepit, ei hämääntynyt mun silmään mitenkään isosti siitä, että piti mennä puunrunkojen yli tai kulkea ison kaatuneen kuusen alta. Hienosti näistä eriskummallisista kohdista pystyi tarkkailemaan, että ollaan koko ajan jäljellä. Pyrin siihen, etten merkkaa kuin janan. Jälkeä tehdessä yritän kuitenkin painaa mieleeni kulmien paikat ja keppien paikat, että voin tarkkailla koiran työskentelyä näissä. Enemmän pitäisi nyt kuitenkin pyytää toisia tekemään meille jälkiä, sillä mä niin meinasin taas alkaa neuvomaan Käämiä, mutta onneksi tajusin, että juu Käämi menee ihan oikein. Ehkä seuraavalla kerralla keppejä voisi olla vaan kolme, jolloin kepin kohtaaminen olisi vielä suurempaa juhlaa ja vähän harvinaisempaa herkkua.
Jälkitreeneissä teen kaikkeni, että koirasta tulisi todella itsevarma sen suhteen. Eli mitä itsevarmemmin koira kiskoo minua kulkemaan mukana niin sen parempi. Käämin kohdalla nyt mietin, että ehkä sen motivaatiosta tulee nyt huolehtia tarkkaan ja nostaa sitä entisestään vaihtelevilla maastoilla, sillä se tuntui todella nauttivan siitä, että se sai ratkoa tehtävää, että missä se jälki kulkee. Koiran ei tulisi missään kohtaa kääntyä kysymään ohjaajaltaan, että miten nyt tehdään, eikä luovuttaa jäljestystä, vaikka matkaa olisi takana jo enemmänkin. Kepin noston ja palkkauksen jälkeen koira saa luvan jatkaa ja pyrin siihen, että kuljen koiran perässä häiritsemättä sitä mitenkään. Näinhän mä kokeessakin sitten toimisin. Kun ei tiedä missä se jälki kulkee, on vain kuljettava koiran perässä ja yritettävä lukea sitä, että onko se jäljellä vai ei. Aronin kohdalla kuljin kyllä kisajäljellä tarkkaillen eniten maastoa. Mitä jos se kulkee kepin yli ilmaisematta sitä? Näin voi aina tietty napata kepin taskuun, jos sen näkee ja siten saada arvokkaat 20 pistettä mukaansa. Joskus taas olen keskittynyt niin koiraan, etten ole tiennyt yhtään viimeisellä kepillä, että mihin suuntaan on lähdettävä löytääkseen autolle. On sekin karmee hetki. Ehkä mä piirrän kisajäljillä takaraivoon sellaista mielikuvaa kuljetusta matkasta ja sijainnista. Ja aina kun koira nostaa kepin, merkkaan sen paikan mieleeni siltä varalta, jos jälki hukkuisi, niin osaisin palata edelliseen pisteeseen, missä todistetusti olin jäljellä.
Jäljen lisäksi pääsin tekemään Käämin kanssa vielä esineruutua. Räsäsen Minnan kanssa tallattiin tasaiselle maastolle esineruutukaista, jossa Käämillä oli 2 esinettä valmiina. Niiden nostamiseen taisin tehdä 4 pistoa, joista kahdessa Käämi ajautui reippaasti ruudusta ulos ja näin ei törmännyt esineeseen. Hienosti se kyllä irtoaa, ei jää nysväämään ruudun eturajalle ja esineen kohdatessa se tietää heti, miten toimitaan. Hyvä Käämi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti