Kevätfiiliksiä

Tänään koitti se päivä, että Käämin täytyi lähteä omaan kotiinsa. Lapset halasivat Käämiä ennen kouluunlähtöä ja Käämi herrasmiehenä otti rutistukset vastaan kohteliaasti. Sitten lähdettiin tekemään vielä pitkä lenkki ja ilmakin oli kuin morsian.

Metsä vihersi

Punainen tupa ja perunamaa

Mikä siinä Käämissä sitten ihastutti?No kietoi itsensä pikkurillin vaiko jalan ympärille.

Se ei nostellut häntäänsä yhdellekään urokselle ja suhtautui kaikkiin vastaantuleviin niin lunkisti. Se osasi rauhoittua vieraassa kodissa oikeastaan samantien. Käämihän tuli meille illalla ja käytiin nukkumaan pari tuntia myöhemmin. Käämi pisti samantien pitkäkseen eikä koko yönä kuulunut mitään rapinaa, että laumaan olisi tullut uusi jäsen. Käämin tapa suhtautua elämään oli sellainen, ettei sen elämää kyllä heilauttanut mikään. Toki Käämillä on kauhean isot pisteet luonnetestistä, että sen puolestakin hermot pitää ja toimintakykyä riittää. 

Se ei myöskään äännellyt, toki puoliso palautti mut maan pinnalle tässä kohtaa sanoen, että ekana aamuna Käämi teki jonkinlaisen  ulvonnan Petran perään, kun se lähti kouluun. Mutta muutenhan se oli hipihiljainen

Se liikkui vauhdikkaasti mutta kevyesti lenkillä ja sillä oli niin hyvät käytöstavat. Lisäksi se on hypermotivoitunut treenaaja, eikä se kuule eikä näe maailmassa muuta kuin sen ihmisen, joka mahdollistaa sen treenin. Ja miten hyvin se halusi siis työskennellä myös vieraalle. Ja jos ei ollut tarjolla hommia, niin se oli ihan hissukseen ja lähes huomaamaton. Irtosi esineruudussa kuin nappitakista ja silti ajatus mukana. Eli Tiia voi olla todella ylpeä kultaisesta Käämistä. Kiitos Tiia, että saatiin tutustua Käämiin näin perinpohjin. 

Mutta Käämistä Aroniin. Juu rakastan bordercollieita ja oma bordercollieni oli myös eilen oikein kelpo kaveri. Oltiin Tamskin  agi 2-luokan iltakisoissa. Vasta 2 viikkoa sitten vannoin, ettei ikinä enää, mutta sitten oivalsin, että homman oppii vain harjoittelemalla. Ja niin me mentiin harjoittelemaan lähtöjä. Tuomarina Minna Räsänen ja oi miten kivat Minna olikaan tehnyt. Sopivasti haastetta, ettei niitä nollia kaikille tullut. 

Agirata alkoi unelmasti; hyppy ja suoraan puomille. Lähdin liikkeelle tasaista vauhtia ja kutsuin Aronin siihen mukaan. Tällä idealla mun ei tarvitse miettiä, että milloin voin liikkua niin, ettei rima putoa. Puomilla Aron teki hvän kontaktin ja siitä me mentiin aivan suunnitelmien mukaan kymppiesteelle saakka. Siinä piti tehdä pieni rytmitys ja valssi ja hätäilin ihan turhaan sillä seurauksella, että Aron pyyhkäisi esteestä ohi. Loppurata jatkettiin taas suunnitelmien mukaan ja tein omasta mielestä hienon persjätön loppusuoralle. Juostiin maaliin ja ihan kuin viimeinen rima olisi tippunut. Tuloksissa oli kuitenkin vain yksi -5, jolla sijoittui luokassa toiseksi, joten samapa tuo. Oltiin jokatapauksessa tehty meidän tasolla tosi hyvä rata ja vaikka se oli tosi lähellä sitä nollaa, ei se harmittanut. Olin noussut omasta mielestäni agilityharrastajaksi surkeasta räpeltäjästä, joten siinä oli jo paljon syytä hymyyn.

Hyppyrata sai minut kauhistumaan. Kun mennään samoja hyppyjä vähän edestakaisin, tulee pakokauhu. Rataan tutustuessa yritin vaan päästä kiinni radasta, että minkä jälkeen tapahtui mitäkin. Nyt siellä oli kaksi takaakiertoakin. Voi Minna mä ajattelin. Nyt ei selvitä tästä.

Ja niin sitä mentiin, mä juoksin. Aron juoksi. Esteet vilahteli silmissä ja putki kohahti aina kun sain keilattua Aronin sinne. Sitten tein yhden virheen, kun en oivaltanut tätä kohtaa edes rataantutustumisessa. Jäin väärälle puolen ja rintamani näytti Aronille väärän hypyn. No tekeville sattuu ja jatkettiin täysillä loppuun saakka. Hylly ei surettanut yhtään, kun se yhdessä tekeminen ja onnistuminen oli hauskaa. Vedettiin maaliin saakka ihan täysillä ja palkitsin koiraani siellä ruhtinaallisesti. 

Sitten vielä piti kirjoittaa pari sanaa viime viikonlopun jälkikokeesta, jossa olin koetoimitsijana. Sunnuntai oli koepäivänä vesisateinen ja märkä, jolloin jälkikoirilla oli isoja vaikeuksia jäljillään. Hattua nostan yhdelle saksanpaimenkoiramiehelle, jolla oli polvet ihan finaalissa ja kertoi, että odotteli pääsyä tekonivelleikkaukseen. No sisulla se harrastaja teki kaatosateessa jälkensä koiran perässä kulkien. Jäljet ei olleet mitenkään alimittaisia, joten 1.5 km märässä metsässä on ihan terveellekin haastavaa. Esineruudusta hän haetutti koirallaan kaikki esineet. Tottiksessa ihan rinnasta raastoi, kun näin miten harrastaja yritti juosta ne osuudet, mitkä pitää. Niihin polviin varmasti koski. Ja ne teki koularin. Niin hatunnosto! Jumala ei laiskoja ruoki ja koulareita ei kotiin kanna kukaan naureskeli harrastaja mun kanssa. Niin oikea asenne!

Ylipäätään kyllä pk-jälki ja sen osien treenaaminen on mun silmissä se kuninkuusjuttu, mitä koiran kanssa voi harrastaa.