Sydänsuruja ja valonpilkahduksia

Kylläpä ottaa koville joutua hylätyksi tokoryhmien valinnoissa. Ihan kuin joku olis kuollut, onneksi tietysti ole, mutta se pettymys, häpeä ja harmi. Rinnasta puristaa. Olisiko kannattanut valita joku toinen liike, mitä näyttää? Aronin kympin kaukot ei helposti nollaannu, mutta tyhmästi valitsin ruutuliikkeen. Liikkeiden välissä ei voinut näyttää yhteistyön riemua, me kun yritetään pitää sellaista ei kuplivaa linjaa. En koskaan uskonut, että näin voi käydä. Ehkä mä tästä vielä joskus toivun. Jotenkin hassua, että jo koetilanne menee pielee, voi aina ajatella, että se oli se yksi koe ja aina voi parantaa seuraavaan. Nyt kyseessä oli meidän tuleva talvi ja haaveet ensi kevään kokeista. Haaveet ryhmässä onnistumisen ilosta ja säännöllisistä viikkotreeneistä. Aron on silti minulle se paras, harmi, ettei meitä nähty tokon suhteen mitenkään ryhmäpaikkaa ansaitsevaksi eikä yhteistyömme millään saralla sytyttänyt. Me oltaisiin niin tarvittu se ryhmätreeni. Voi itkujen itku.

Parasta terapiaa oli viikonlopun Jatin kisat Jyväskylässä. Kiva paikka kisata. Hyvä halli, hyvät verryttelymaastot ja Anna mukana kannustamassa. Kiitos Anna ihan miljoonannen kerran!

Lauantaina ekalla agiradalla oli vaikea alku. Kolmen hypyn kautta onnistuin ohjaamaan sen vaikean kohdan oikein, mutta en osannut riittävästi liikkua siitä ja Aron hyllytti itsensä putken väärään päähän. Loppurata meni hyvin.

Sunnuntaina ensimmäisellä radalla tippui kolme rimaa, ohhoh. Tulos -15. Pitänee tutkia videoilta, mikä rimat nyt tiputti. Päivän loistavin hetki kului hyppyradalla, jossa vietettiin jopa 29 sekuntia. Esteet oli pitkin välein, rata oli pitkä ja juosta sai ihan sikana. Radalla oli kaksi kohtaa, joissa koira lähetettiin putkeen ja sillä välin piti mennä jo pitkälle varmistamaan seuraavat esteet. Yksi rima tippui jossakin matkan varrella, mutta me kyllä tykitettiin täysillä eteenpäin. Lopulta viimeisellä putkella mun juoksulinja ei pitänyt ja Aron sinkosi väärään päähän putkea. Muuten meillä oli yhdessä ihan
sairaan hienoa. Se fiilis ja tekemisen meininki!

Lisäksi saatiin ajaa Annan tekemä Saarijärveläinen kangasmetsän jälki. Metsä oli niin erilaista kuin täällä kangasalla, että sitä metsää ei voinut jättää käyttämättä. Kiltisi Anna, joka ei ole ihan sinut hirvikärpästen kanssa ( no kuka on) teki meille 600m pitkän jäljen, jonka päässä oli yksi keppi. Aron eteni janalla hyvin, vähän ennen jäljen nostoa sinkosi oikealle tarkistamaan jotain, palasi ja lähti sitten oikeaan suuntaan. Ajoi jälkensä varmasti ja vauhdikkaasti, mutta mennä viipotti sen vikan kepin yli ja tiellä oltiin ja jälki loppui siihen. Eipä voi mitään, uutta jälkeä pitäisi suunnitella pian tänne meidän nurkille. Eniten ehkä itseä hiertää se, ettei päässyt palkkaamaan koiraa hyvästä jäljen ajosta, mutta tiedän, ettei se Aronin tunnetta jälkeen haittaa, yleensä vaan on parantanut.

Kontakti-treenejä on tehty joka päivä. Tänään Prisman edessä, eilen Valintatalon edessä jne. Katse pidetään minussa eikä ohikulkijoita kurkita. Aron on  oikealla puolellani eikä ole piipannut kertaakaan! Pitää pitkiä aikoja katsettaan minussa ja pystyn suullisella kehulla pitkittämään tilannetta. Aronilla on tässä toistaiseksi hyvä asenne, mutta jatketaan vielä paikalla-olemalla. Homma on sitä, mitä pennuille ja nuorille koirille pitäisi tehdä paljon. Onneksi se ei ole 4- vuotiaallekaan myöhäistä.

Tunnareita on tehty kotipihassa ja Aronin turkkikin on pesty tulevaa näyttelyä varten. Ehkä se meidän elämä hiljalleen taas jatkuu suruista ja pettymyksistä huolimatta. Ainakin syksylle on paljon kivaa suunnitteilla ja mukavia juttuja tulossa, treenejä ja koulutuksia, toivottavasti kivoja agilitykisoja, joten noustava se on täältä risukasastakin. Niin olin masentunut, että suunnittelin tämän blogin hautaamista. Täällä käy kuitenkin noin 100 lukijaa päivittäin lukemassa ja toivottavasti joku oppii, ettei tee samoja virheitä mitä minä teen.