jälkeä talviolosuhteissa

Eilen meillä oli sovittuna Hanna Rajalan kanssa metsätreffit ja siellähän me nähtiin kangasalan aseman metsissä. Ensin tein jäljen Heimolle, sitten Hanna teki jäljen Aronille, sitten minä taas tein jäljen Ennille. Jälkien vanhenemisen ajan tehtiin sitten esineruudun kaistale noin 3-5 m leveä, 50 m syvä. Tässä vaiheessa alkoi satamaan rakeita ja tuli jo tunne, että ihan pimee tapa viettää perjantai-iltaa, mutta vielä hullumpaa se olis ollut yksin, että kiitsit Hannalle :-)

Aronin ruudussa oli käynyt jo Heimo ja olin itse vienyt takarajalle kengu-pehmolelun valmiiksi. Petteri repis tässä vaiheessa peliverkkarinsa, jos tietäsi, että sen rakas kengu viettää aikaansa esineruudussa. Näin ollen siis Aron tuli esineruudun eturajalle ja lähetin sen siitä ensimmäistä kertaa etsimään ilman apuja. Aron lähti heti käskyn kuultuaan, mutta ehkä hiukan epävarmasti, eteni kuitenkin noin puoleen väliin, kunnes sillä oikein lamppu syttyi, että tää oli tää juttu ja lähti pinkomaan kohti takarajaa. Melko nopeasti näin, että Aron kääntyy takaisin päin ja siellä oli kengu suussa, toi sen ripeasti eteeni. Jipii!

Aronin jäljestys ei ollutkaan sitten jipii. Keli-olosuhteet muuttuivat vain karmivammiksi, sillä kokonaisia lumirättejä satoi taivaalta. Pähkäilin siinä, että kuinkahan jäljen haju muuttuu kun siihen sataa lumi päälle. Jäljen ensimmäinen suora oli ihan ihmeellistä siksakia eteen ja taakse ja sivulle ja välillä Aron kulki monta metriä jäljestä oikealla. Hanna oli laittanut makkaraa sinne, joten välillä syötiin niitä ja sitten taas ihmeellistä sählinkiä. Sitten tuli kulma ja jälki kääntyi toiseen suuntaan, nyt Aron lähti sujuvammin etenemään, mutta ei reagoinut yhteenkään keppiin, joita tuli eteen. Voi hel...Meillä oli edessä melko sujuvaa metsää ja jälki kulki eteenpäin melko suoraan ja siellä oli neljä keppiä. Kepit Hanna pilkkoi hiukan ennen kun lähdettiin tallomaan jälkiä. En päässyt palkkaamaan koiraa etenemisestä lainkaan, kun se porhalsi keppien yli, luojan kiitos siellä oli matkalla makkaraa, että edes jotakin palkintoa tuli. Nopeasti oltiin viimeisellä kepillä ja nyt oli pakko pysähtyä itse ja vain toivoa, että Aron jotenkin huomasi sen kepin ja voisin kehua pitkästä jäljestyksestä sekä pitää jäljen loppumisen kunniaksi juhlat. Jollakin tavalla Aron sitten nappasi kepin maasta ja sai ruokaa, mutta palkitseminen ei tullut sydämestä. Lunta tuli taivaalta tässä vaiheessa oikein kunnolla ja oli väsynyt ja märkä olo, plääh koko homma.

Jäljestyksien jälkeen käytiin sitten vielä tekemässä vajaan puolen tunnin lenkki ja Aron ja Heimo ovat kovasti samalla aaltopituudella keskenään, toisin kuin Jimmy ja tai lenkillä haukkuva Elvis. Nämä kaksi kävelivät loppulenkin remmissä nuorison spurttaillessa keskellä kylmää lumista metsää. Kotiin päästessä meni jokunen tovi koiria pestessä ja itsekin sulattelin itseäni pitkään saunassa. Siinä samalla pähkäilin, että voi hitsiläinen tätä reeniä. Jotakin pitää tehdä, että kepit alkaa nousta ja motivaatio ei saa kärsiä. Mutta mitä? Googletin sitten jälkikeppi sanan ja kaivelin jäljenkoulutusmateriaalia kaapista ja tein hyvän suunnitelman seuraavaan reeniin.