Tänä aamuna mentiin Aronin kanssa Matin tekemille jäljille Kesoon. Matti oli tehnyt kaksi jälkeä, ensimmäinen oli pikkujälki ihanalle sammaleelle. Siinä oli kolme keppiä, ensimmäisen ohi mentiin, koska en edes itse tajunnut, että se jälki alkoi jo. Keppi oli tiputettu polulle ja me käveltiin sitä pitkin omasta mielestäni jäljen aloituskohtaan. Noh, Aron ei vain bongannut sitä. Sitten polulta se lähti metsään ja totesin, että siis tässä menee jälki. Aron paineli tosi innokkaana ja nosti ne kaksi keppiä, se oli oikein ilahtunut niistä itsekin.
Sitten pidettiin hetken tauko ja lähdettiin sille viralliselle jäljelle, semmosta oikein ihanaa sammalmetsää, märkää ja pieni puro kulki ekan kepin kohdalla. Tämänkin jäljen ensimmäinen keppi jäi ilmaisematta, siinä oli kaatunut puu, jonka aron kiersi ja keppi jäi sen puun varjoon. Kepit 2-4 nousi aivan mahtavasti, yksikin oli sellainen, että se oli toisen kaatuneen puun edessä, Aron loikkasi puun yli ja sitten pyörähti ja loikkasi takaisin ja nappasi kepin suuhunsa ja laukkasi luokseni. Tämä kaikki tapahtui hurjan nopeasti, etten itse ehtinyt kuin ihmetellä. Jälki vaikutti ihan alokasluokan pituiselta ja Aron paineli todella hyvällä asenteella eteenpäin. Viimeinen osuus oli vaikea ja jos olisin sen itse tiennyt, olisin lopettanut jäljen siihen neloskeppiin, koska takana oli paljon hyvää työskentelyä. Tulimme nimittäin semmoselle metsäauton urille ja jälki jatkui sitä uraa pitkin, sammaleikoin jälkeen Aron ei osannut tässä edetä, sitkeesti se haki jälkeä sen autotien molemmilta puolin. Sitten kun se oli ne kaikki kohdat tarkastanut se lähti etenemään sitä metsäautotienpohjaa pitkin ja siellä oli se viimeinen keppi, minkä se nosti. Mutta liian vaikea loppu. No onneksi kokeissa ei ole sellaisia. Jokatapauksessa Aron teki miehen työn kaikkinensa ja nyt minä lähden tuota pikaa iltavuoroon töihin, joten tappavan tylsä loppupäivä koirille tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti