Tänään aamusta oli sovittu Matin kanssa jäljestykset. Matti oli tehnytkaksi jälkeä ja Elvis pääsi ajamaan pitkästä aikaa toisen. Elvis jännittää vieraita miehiä ja aluksi sen oli vaikea keskittyä jäljen nostamiseen, kun aina piti vilkaista, että tuleeko se mies perässä. Sovittiin, että Matti jää siihen tiellä odottamaan ja Elvis pääsi vauhtiin. Elvis meni hyvinkin innoissaan jäljen, oli varmaan sellainen alokasluokan pituinen, 5 kepillä varustettu perusjälki. Keppejä nousi 3, varmaankin ne kaksi ekaa jäi pelkän hurmoksen takia nostamatta. Kolmonen nousi hyvin ja neloskepillä pysäytin itse koiran, että tuus kattoon mikä täällä on, koira palasi ja nosti kepin. Viimeinen nousi hyvin.
Sitten Aronin vuoro. Matka ensimmäiselle kepille sujui loistavasti, lähdössä tarkasti metrin verran takajälkeä ja sitten kääntyi oikeaan suuntaan. Ensimmäinen keppi nousi upeasti ja palkkauksen jälkeen Aron lähti oikein lentäen jatkamaan jälkeä. Oltiin menty jo hyvän matkaa ja huomaan että koira pysähtyy, kävelen koiraa kohti ja huomaan, että siinä sen edessä on keppi ja mitä tekee koira, nostaa jalkaa siihen kepin viereiseen katajaan. Pissamisen jälkeen nostaa sen kepin. Tässä vaiheessa olen vähän ihmeissäni, mutta kepin palkkkauksen jälkeen lähetän koiran jatkamaan, koira menee kalliolta alas saniaisiin ja sitten takaisin ylös siihen kepinnostopaikkaan, siitä mennään 2 metriä eteenpäin ja ollaan ilmeisesti supin kololla. Kiven alle menee koiran kokoinen reitti ja Aron on pää siellä kiven alla, voi prkl, missä se jälki nyt on. No Aron jatkaa ryteikköön, pyöritään ja hyöritään, sitten tulee kakkahätä (koiralle) ja se pakertaa ja pakertaa. Menee ikuisuus kun se siinä kykkii. Ja ei kun uusi yritys, missä jälki. Ja hipheijjaa, nyt ollaan toisella puolella sitä supikoloa ja Aron pää siellä kiven alla. Voi ftw. Lopulta vien koiran siihen kakkoskepin nostokohtaa ja annan koiralle elämän tilaisuuden jatkaa jälkeä. Nyt matka jatkuu, mutta itse olen epävarma, että jäljestääkö koira nyt sitä supia vai ihmisen jälkeä. Tullaan koivikkoon, missä on pitkä heinä ja siellä mennään, sitten ollaan pellon laidassa ja Aron hyppää pellolle valtavan ojan yli, itseäni epäilyttää, että meneekö sen nyt tuolla orastavalla viljapellolla ja samantien Aron on jo ojassa juomassa ja viilentelemässä itseään. Matti huutelee siellä pellon toisella puolen, että jälki jatkuu pellon reunaa pitkin ja kuljen Aronin perässä mihin se meneekin. Näyttää jolkottovan sitä pellon reunaa, mutta ei näytä jäljestykseltä. Sitä sitten jolkotellaan ja lopulta ollaan Matin luona, jonka edessä on yksi keppi ja viimeinen keppi. Aron on jo keskittynyt katsomaan Mattia eikä ajatus ole enää kepissä, nostaa sen sitten, kun Matti jalallaan sitä keppiä potkaisee.
Ja kuka väittää, että jäljestys on hauskaa. Itsellä hiki valui, kun oli pakko pukea märkään metsään sade ja hyttysvarustus ja aurinko paistoi jäljen ajohetkellä täysillä. Jäljen ajo on itselle pettymys ja en osaa iloita edes hyvästä alusta. Ja aina voi yrittää nostaa omaa mieltä hokemalla, että koira on nuori, onneks ei oltu kokeessa, näitä sattuu jne. Mutta ilmeisesti se Supikoiran tuoksu ja se pesä siinä jäljen kupeessa vaan nyt rikkoi nuoren koiran ajatuksia ja keskittymiskykyä. Mutta siitä huomimatta tämän päivän jälkireeni ei loppunut onnelliseen loppuun, joista itse tykkään niin kovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti