Eletään viimeisiä hetkiä metsätreeneissä, tai niin voisi luulla meidän jälkitreeneistä päätellen. Lumen tuloa ei ole vielä luvattu, mutta kohta tämä jälkikausi päättyy ja nyt on tehtävä vuoden viimeisiä juttuja. Lasten uimahallipäivän vaihtuessa perjantaille, lähdin sitten metsään :-)
Kävin ensimmäisenä tekemässä Aronille jäljen. Siinä jana oli heinikkoisella aukealle, lähetyspaikka oli vähän ylämäkeen ja jälki kulki mäen päällä. Pudottelin jäljelle 5 keppiä, pituutta tuli vähän yli 700m ja jonkin verran haasteita. Normi metsävaihteluiden lisäksi jäljen lopussa tuli todellinen haaste, kävelin nimittäin yhden polun yli ja huomasin, että polkua pitkin käveli mies, mummo ja koira. Koira oli vapaana ja minut nähdessään koira lähti haukkuen luokseni, kulki vähän matkaa jäljellä perässäni ja palasi takaisin ihmisten luo. Kävelin vähän matkaa eteenpäin ja tiputin tähän neloskepin ajatellen, että pääsen palkkaamaan Aronin mikäli se häiriköstä huolimatta jatkaa meidän jälkeä pitkin. No myöhemmin esineruutua tehdessäni tien toisella puolen huomasin, että kyseinen seurue menee sitä samaa polkua pitkin takaisin päin, eli kaksin kertainen tallaus meidän jäljen yli. Ajattelin, että nyt tulee jännää tarkkailla Aronia, että miten se vaikuttaa jäljestykseen.
Ennen esineruutua kaikki kolme koiraa saivat verrytellä puolisen tuntia metsässä, sitten Aron meni autoon ja kahden partacollien kanssa tallottiin esineruutua. Tässä ruudussa oli kaikenlaista, metsäautotien pohjaa, takaraja kulki suopursuissa ja ruudussa oli korkeusvaihtelua. Aronin kanssa vietiin yhdessä 4 esinettä ja treeni sai alkaa.
Ensimmäinen pisto vasempaan takanurkkaan tuotti esineen, sitten lähetin koiran keskiesineelle, mutta toi minulle oikean takanurkan esineen, nyt yritin lähettää keskelle edelleen, jossa esine noin keskellä ruutua sekä takarajalla. Seuraavalla lähetyksellä keskiesinekin nousi kivasti, enää yksi jäljellä. Tämä vaati useamman piston, sillä Aron palasi vanhaan kaavaan ja kävi tarkistamassa molemmat kulmat, joista esineet oli löytyneet. Lopulta kun se uskoi minua ja eteni sinne takarajalle keskelle löytyi esine. Hyvä kuitenkin että kaikki tuli, mutta jatkamme mielikuvien kanssa seuraavalla esineruututreenillä.
Sitten jäljen vuoro, mulla oli vähän kiire ja jälki ehti vanheta 1h 35 min, jäljen ajo näytti tältä:
Jälki
Jana oli hyvä, ei laukannut rinteeseen niin lujaa kuin yleensä ( ajettiin jälki melko pian esineistä) ja näin ollen reagoi jälkeen hyvin ja lähti oikeaan suuntaan. Jäljen nosto ja ajaminen tosi varmaa ja intensiivistä. Aron tarkoi kaikki haastekohdat ja kepit nousi. Sitten tultiin siihen tosi haaste kohtaan ja Aron lähestyi polun ylitystä, polulla se hukkasi jäljen, meni pätkän polkua pitkin molempiin suuntiin, mutta luopui itse näistä, sitten teki tosi isoa kaarta löytääkseen hukatun jäljen uudestaan, päästin liinasta irti ja seisoin paikoillani, yritin, etten vaan edes rintamasuunnallani paljasta mitään, onneksi ison ympyrän tehdessään Aron nosti jäljen, ylitti polun ja jäljestys jatkui. Ja se keppi sitten palkitsi koiran hyvin pian. Kiva, Aron ratkaisi tämän itse, super! Loppupätkä parin kulman kera oli Aronilta tosi varmaa työskentelyä ja viimeisellä kepillä se sai kuulla olevansa sankari :-)
Kotipihassa sitten jatketiin meidän seuraamisprojektia. Tajusin maanantaina, että seuraaminen nolla oli parasta mitä meille on tapahtunut. Purin meidän seuraamisen mielessäni tosi pieniin osiin ja tajusin, että olen oikoinut monessa kohdassa. Kaikki askelsiirtymät on tehty vähän sinne päin ja olen hyväksynyt liikkeelle lähtiessä sen pienen äänen. Sitten olen toisinaan huomauttanut äänestä ja joskus taas en. Nyt päätin, että tehdään tämä nyt palakerrallaan takaisin ja kuntoon. Olen mustavalkoinen tämän suhteen ja tehdään tätä vaikka joka päivä elämämme loppuun saakka, mutta nyt vien tämän asian loppuun. Eli seuraaminen voidaan tehdä ääneti, pitäen kontakti ja me osataan se (tavoite). Toteutuksena olen pitänät naksu ja nami-metodia, pari päivää ollaan sisällä ja kotipihassa tehty sitä, että Aron pyytämättä tulee sivulleni ja pitää kontaktin. Se saa istua siinä sivulla pitäen kontaktia hetken, kunnes naks ja namin tiputan maahan. Näitä on siis tehty, sitten olen astunut askeleen eteenpäin ja näitä askel eteenpäin juttuja on tehty. Pelkästään oman jalan siirto aiheitti ääneen, en kieltänyt, mutta en myöskään palkinnut, saatan sanoa ääneen, että noin ei voi tehdä. Tänään tehtiin sitä siis kotipihassa ja Aron alkoi keskittyä toden teolla hommaan ja tehtiin äänettömiä askelsiirtymiä. Ja tällä tiellä jatketaan. Mun on pakko pitää nyt vaan tää linja, sillä mustavalkoisuus on nyt ainoa tie pois tästä äänihelvetistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti