Ääntely

Aron piti eilen täysin vapaapäivää kaikenlaisesta treenaamisasioista. Ja tänään jännittyneenä sitten kokeilin kotipihassa, että mitä seurasi meidän monen toiston noutotreeneistä.
Suurin ongelma meidän noutoliikkeessä on ollut se kohta, missä koira tulee eteeni istumaan kapula suussa,se irroitushetki ja sivulle siirtymisen on kuuluneet piip-äänet jo pitkään. Odottaako se palkkaa noudosta vai on epävarma? Sivulle siirtymiseen käskysanani on aina laukaissut piip-äänen liikkeen yhteydessä. Ja koska elämä ei voi näin jatkua, oli pakko päättää puuttua siihen. Näissä äänissä alkaa vaan helposti katsoa juttua sormienvälistä. Jos on yksikään koe tiedossa, en uskalla ottaa sitä riskiä, että koko nouto menettää hohteensa. Joten olin antanut jo pitkään monissa noutotilanteissa koiran sanoa se piip-ääni, ilman että olin koskaan kertunut koiralle, että en ehkä tykkää siitä. Ja koska en keksi mitään muuta tietä kuin nyt vaan päättää, että mun pitää voida uskaltaa sanoa se, mistä en tykkää. Muistan niin Jessican sanat syksyltä, missä hän puhui, kuinka paljon reilumpaa on kertoa koiralle, jos se tekee jotakin mitä ohjaaja ei halua. Uskallusta se vaatii, sillä itse haluaisin kouluttaa mahdollisimman positiivisella tavalla, se mitä rankaisu opettaa koiralle, on hämärää aluetta. Ja suorituksen keskeytys on Aronille rankaisu.


Ja niinhän minä sittenn tein, jonka vuoksi Aron koko epäuskon hetkiä, katsoi minua ja ihmetteli, mikäs nyt on kun aina on kelvannut. Ja vielä epävarmemmaksi homman tekee se, etten voi tietää tiedostaako koira sen äänen. Mutta senkin uhalla, että ihan kaikki motivaatio, vire tms.laskee otin riskin ja sanoin. Ja minun sanominen ei ole kiinni käymistä koiraan, vaan ihan ääneen kuitattu, että noin ei voi tehdä ja tämä ei ole hyvä juttu. Positiivisuuden kautta tein siis paljon noutoja, joissa oli helppoa, ei ääntä. Kuten tunnarikapulan noutoa sisällä. Ja kun ääni liittyi erityisesti hyppynoudon yhteyteen, piti viedä se ongelma sinne saakka. Näin ollen Aron oli jo hetken esteen takana, ettei tulekaan eteeni kapulan kanssa, koska ei se mulle kuitenkaan kelpaa. Mutta sitkeesti toistin ja ihan opetin, että hiljaa olemalla saa palkinnon, piip-äänestä homma keskeytyy.

Tänään siis testi. Laitoin esteen keskelle takapihaa, 50 cm korkeudella, otin esteeseen pitkän etäisyyden, (pienet etäisyydet on suurempi todennäköisyys äänille) heitin kapulan tosi kauas ja annoin Aronin noutaa, jes, loistava luovutus ja ihan hiljaa istui edessäni. Tehtiin sama toiseen suuntaan, taas pitkä etäisyys, että vauhtia ja tilaa on kyllä, teki loistavan hyppynoudon, joskin etsi jonkin aikaa kapulaa esteen toisella puolen. Sitten oli aika uhmata kaikkia piip-äänten virtaa ja tehdä hyppynouto etäisyyksien ollessa suht normi esteeseen eli noin 3m esteeseen. Tässä tulikin luovutuksen jälkeen ihan pikkanen piip, josta heti kuittasin Aronille, että ei muuten sitten ollut hyvä juttu. Uusi yritys heti perään ja nyt se oli hiljaa, tosin katsoi esteen takaa, että viitsiskö tulla, mutta tuli ja oli ihan hiljaa, siirtyi jopa sivulle ihan hiljaa ja ihan valtavasti kehuja, että yritti, vaikka ei saanut enää äännellä. Lopuksi tehtiin vähän helpompia vauhdikkaita noutoja, joissa Aron sai kapulan suuhun, kiersi puun, sitten hypylle ja sitten vasta luovutustilanne, kaikki hipi hiljaa. Huikeeta!

En tiedä miten meidän elämä jatkuu, mutta tämän jälkeen en voi hyväksyä enää yhtään piip-ääntä noudossa. Harjoitellaan näitä nyt kotipihassa hiljaisiksi, sitten yleisissä treeneissä. Tavoite on, että saan karsittua ongelman, tosin helppoa se ei ole, sillä koira tekee helposti aina sen minkä se on ensiksi oppinut. Toiseksi kisasuorituksen aikana noihin ei pysty puuttumaan, mutta katsotaan kisakalenteria heti, kun tilanne alkaa olla hallussa kokonaisissa liikkeissä ja liikkuroinneissa. Ja mua ihan jännittää, että mitä siinä Canis-lehdessä on ollut ääntelystä. Itse kuitenkin olen oppinut, että koiran ei tule antaa tehdä mitään juttua äännellen, mutta mitään asiaa ei kannata jättää treenaamatta sen vuoksi, että tulee ääni. Hiljaisuus pitää opettaa.