Metsäjälki-mietteitä

Tänään on Koivumäessä Tavesin metsäjälkipäivä. Olin siitä vetovastuussa ja osallistumassa kovasti itsekkin. Aronin torstainen jalkaoireilu kuitenkin piti huolen, että jäin nuolemaan näppejä. Vaikka en itse näe siinä nyt oiretta, tiedän, että se ryntää janalla ja painelee metsässä täysillä. Joten lähdin aamulla vain avaamaan Koivumäen muille jälkipäivään osallistuville.

Kouluttajana oli Heikki Pekonen, omien sanojen mukaan vetänyt jälkikursseja ja jälkitreenejä jo ennen minun syntymääni. Tunsi Koivumäen kuin omat taskunsa ja huikeeta plussaa siitä, että ennen kuin päivä ehti klo 9 alkaa, oli kouluttajamme käynyt tekemässä 10 janaa valmiiksi muhimaan. No minun rooli oli keittää kahvit ja kuuntelin kouluttajan puheita ensimmäisen tunnin saaden siitä paljon ajatuksia. Ja kun muut lähtivät metsään, minä lähdin kotiin, koville se otti, mutta perhe kiittää. Olen ollut aika paljon pois kotoa ja työvuorotkin tekevät osansa, kun tällä listalla on ollut useampi iltavuoro.

Kouluttaja puhui siitä, kuinka metsäjälki on koiralle itsenäinen suoritus. Keppien pitää olla vielä tärkeämpiä koiralle kuin se jälki. Koiralla pitää olla tietysti suuri vietti ja halu ajaa jälkeä, mutta halu keppien ilmaisuun on se tärkein. Jos koira menee kepin yli, ei koiraa vedetä takaisin kepille vaan homma oli sitten siinä. Ohjaajan tehtävä on saada koiralle halu pysähtyä siihen kepille. Koiran kutsuminen yli ajettuun keppiin oli verrannollinen pakotteeseen, jossa ihminen pakottaa koiran ilmaisemaan kepin.
Janoista puhuttiin myös. Ihannejana pitäisi olla sellainen, missä koiralla ei näy painetta. Eli se etenee suoraan, sen ensimmäinen ajatus on maavainuisuus ja se, että jälki voi alkaa mistä vaan. Tässä kohtaa tunsin suuren piston sydämessäni. Aronhan ryntää janalla, sen mielikuva on, että se jälki kulkee jossakin 20m päässä tai siitä eteenpäin, jolloin se pistää kaasun pohjaan ja lentää kohti jälkeä. Näin ollen se on mennyt toisinaan jäljen yli ja vasta metri jäljen ylityskohdasta se on vasta jarrannut ja kääntynyt jäljen etsintään. Eli Aronilla pitäisi olla enemmin se asenne, että jälki voi alkaa ihan heti. Kouluttaja puhui siitä, että janalla on tarjolla 40 tärkeää pistettä, sen eteen on nähtävä vaivaa eikä saa kiirehtiä liikaa alkuopetuksessa. Eli olen pitänyt aivan liian kiirettä siinä, että Aron osaisi edetä suoraan ja nostaa jäljen sieltä janan päästä. Aivan hyvin voidaan siis palata alkuun ja tehdä jäljennostoja ihan läheltä. Näin edeten koiralle sitten myöhemmin kasvatetaan sitä ajatusta, että jälki voi alkaa siis ihan heti tai 10 m päästä, mutta se voi alkaa koska vaan. Joten eipäs rynnätä nyt suoraan sinne 30 metriin.

Sitten päästiin siihen kivaan takajälkiaiheeseen, jossa seuraavat pistot taas sydämessä. Kouluttaja sanoi, ettei kukaan ole hänen tietääkseen keksinyt, miksi koira valitsee takajäljen. Käytännössä koira pystyy jo kolmen ensimmäisen askeleen perusteella ratkaisemaan, mihin suuntaan jälki vanhenee, mutta me ihmiset vaikeutetaan tätä hommaa. Eli jos koira etenee paineettomasti janalla, se tulee jäljennosto kohtaan, ei sille ole tehtävä eikä mikään valita sitä oikeaa suuntaa. Mutta jos ihminen on treeenien myötä laittanut painetta tähän tehtävään, ei koira pysty ratkaisemaan sitä luonnollisesti. Se oppii, että menemällä toiseen suuntaan saa kyllä ohjaajalta useimmiten tietoa, onnistuiko siinä, vertaan tilanteeseen, missä sanon, että hei tuus koira takaisin, se on takajälki.  Tai tilanteeseen, missä koira saa ajaa sen takajäljen, eikä ohjaaja sano mitään, tullaan tielle ja yritetään uudestaan tms. Nämä ratkaisut sitten vain vaikeuttavat koiran tilannetta tuossa jäljen suuntakohdassa. Pikemminkin Heikki puhui siitä, että jos koiralla on vaikeuksia ratkaisita se suunta, pitää ohjaajan tukea sitä oikeaa suuntaa. Meille vinkiksi tuli laittaa nameja siihen ekalle metrille ja näin vahvistaa sitä oikeaa valintaa. Samoin myös käyttää luonnonolosuhteita niin, että koiran on lähes mahdoton päästä sinne takajäljen suuntaan. Tämänhän kerran tein Aronille ja sitkeesti se sinne ryteikköön takajälkeä pitkin meni. Joten alan tukemaan entistä enemmän ja helpommilla harjoituksilla sitä jäljen oikeaa suuntaa. Heikki muistutti, että 5 harjoitusta näin ei vielä ratkaise tilannetta, toistoja tarvitaan vähintään 50 ja näidenkin jälkeen voi koira turvautua siihen ensiksi opetettuun asiaan.

Kysyin tietysti hirvistä. Tähän Heikki kommentoi, että jos huomaa koiran vaihtavan jäljen hirven jälkeen, koiralle voi todella sanoa siitä. Ajatteli tilanteen näin, ettei koira saa ikinä haluta/ uskaltaa vaihtaa sitä jälkeä, antaisi niin ison palautteen tuosta koiralleen. Koiran ei saa antaa vaihtaa jälkeä hirveen koskaan eikä ikinä, mutta meidän historiassa löytyy niitä treenikertoja, joissa minulla ei ole ollut jäljen tekijää mukana, jälkeä ei ole mitenkään merkattu, enkä ole voinut tietää, missä kohtaa se jälki vaihtui. Tähän Heikki neuvoi, että aina jäljetekijä mukaan. Puhui myös, jälkien merkitsemisistä ja tästä saatiin hyvää keskustelua, sillä lähtöajatus oli, että koira tekee itsenäisiä ratkaisuja siellä jälkimetsässä ja jos ihminen tietää missä se jälki kulkee, alkaa ihminen pian neuvoa koiraa. Heikki vastasi tähän, että vaikka kuinka tietää missä jälki kulkee, on pidettä itsensä vaan kylmänä, ei saa neuvoa. No, hirvitapauksessa Aron ei kestäisi mitään isoa palautetta, mutta toimin luultavasti ihan riittävän selkeästi viimeksi, kun kerroin Aronille, että meidän jälki ei mene siellä, etsi se oma jälki. Ja vaikka ne jäljen ajot on niin kasvattavia, missä ei kukaan ole perässä kävelemässä ja katsomassa, on niissä myös juuri riskinsä, että koira painelee hirven jäljellä ja jäljen vaihtamisen hienous senkun kasvaa.

Sitten puhuttiin siitä, kuinka tiukalla liinalla jälkeä pitäisi ajaa ja kuinka lähellä koiraa. Heikki kommentoi, että jos on vauhdikas koira, joka menee vähän raikuli-asenteella jäljellä (ihan kuin Aron), pitäisi sen liina pitää tiukalla eikä päästää koiraa etenemään niin. Kertoi, kuinka koira voi mennä yli liinan mitan kulmasta yli, jos tullaan kovinkin vauhdikkaasti ja vapaasti. Eli Heikin neuvo oli se, että koiraa ei päästetä kulmassa edes noin pitkälle vaan pidetään vastaan, jos koira on mennyt parikin metriä siitä yli. Näin koira oppii heti hakemaan jäljen hajua sivuiltaan, kun se tuossa tilanteessa haistaa, että edessä ei enää jälki haise ja lähtee siis heti sivuilleen hakemaan sitä jälkeä, kun ihminen ei päästä koiraansa pitkälle, saa koira tuosta metrin parin päästä kyllä hajusta kiinni ja jälki jatkuu. Kuulosti hyvältä, mutta ajattelin, että eikös tässä juuri ohjaaja kerro koiralleen, että minä tiedän ettei jälki mene ainakaan suoraan eteenpäin. Heikki sanoi tästä, että täytyyhän meidän koiralle kuitenkin opettaa miten kulmassa kuuluu toimia, eli kun haju loppuu edestä, koiran pitää hakea hajua sivulta.

Eli paljon hyviä mietteitä, eikös vaan. Jälkipäivän osallistujat saavat kyllä tosi hyviä juttuja vielä tänään. Suru puserossa ajelin sitten kotiin ja voi masennus. Tein sitten Aronille pienen pienen säälijäljen taajamapohjalle, jonka pituus oli 200m sporträkkerin mukaan, mutta oma silmä sanoi, että maks 100m. Aron oli korttelikierroksellaan jo vähän vallaton, joten ehkä pieni jäljenajo tasaannuttaisi sitä turvallisella tavalla. Tein siis ihan tuohon lähimetsään, jossa kuka vaan voi ulkoiluttaa koiraansa. Laitoin sinne 4 pientä keppiä matkalle ja jälki oli sellainen pienelle alueelle tehty sokkelo, johon kaksi kulmaakin tuli, ei mitään pitkiä suoria vaan tarkkana piti koiran olla, ettei jälki huku. Sarjassa siis lyhyt haastejälki, 1,45 vanhentui.

Jäljelle lähdettiin paineettomasti, en sanonut koiralle mitään, mutta johan se nyt valjaista tiesi, jälki kulki ehkä 10 m tieltä ja yhdessä astuttiin siihen metsään, josta koira sai sitten edetä vaan liinaa laskien eteenpäin. Näin se nosti tosi nätisti jäljen ja lähti samantien oikeaan suuntaan. Hyvä. Testasin sitä, että ajan jälkeä tiukemmalla liinalla ja vähän lähempänä koiraa, kuin yleensä siellä liinan päässä. Aron saattoi tästä vähän hämääntyä, sillä eka keppi meiltä jäi sinne metsään. Siinä ihan alussa se nimittäin lopetti ihan hetkeksi jäljestäminen ja seisoi vain ja tiedän, että minulla on herkkä koira. Jäljenajo oli kuitenkin tästä eteenpäin tosi tarkkaa ja intensiivistä. En päästänyt koiraa raikulimeininkeihin ja sen ekan kepin jälkeen kolme muuta nousivat tosi hyvin. Kulmatkin meni ihan loistavasti eikä jälki hukkunut meiltä mihinkään. Joten jos Aron huomenna on oireeton, jäljestellään ensi viikolla useampi kerta. Ehkä tuo jälki on kuitenkin turvallisempi tekeminen verrattuna agilityyn. En tosin vielä ole päättänyt, että mitä tehdään keskiviikon agikisojen kanssa, myös sunnuntaille meillä on maksettuna 3 starttia agi-ykkösluokkaan Hattulaan.

 Olispa nyt paljon viisautta!!