Suuri katastrofi ja Jessica Svaljungin koulutus

Tänään meillä oli Niihamassa Jessica Svaljungin koulutuspäivä. Jessica oli minulle uusi tuttavuus ja ihastuin häneen kovasti. Jessican tapa kouluttaa koirakoita on niin selkeä. Hän kertoo koiralleen, jos koira tekee jotakin väärin, hän kertoo myös koiralleen, kun se tekee oikein. Koiran ei sallita tehdä mitään mistä ei kouluttaja tykkää. Näin koulutus on koiralle selkeää ja johdonmukaista. Kriteereistä ei lipsuta ikinä, mutta samalla myös mietitään tarkkaan mitä treenataan. Perusajatuksena kuitenkin se, että molempien pitää nauttia hommasta.

Kerron kuitenkin ensin siitä katastrofista, mikä tapahtui aivan koulutuksen lopulla. Tämä toi mustan varjon pääni päälle ja kaikki se hyvä ja ihana elämys/ ajatus mitä sitä ennen tuossa koulutuspäivässä tapahtui, katosi mielestäni.
Aloiteltiin viimeisenä ryhmäpaikalla-oloja. Kaikki koirakot tulivat kentälle ja huomaamattani Aron pääsi tuijottelemaan parin muun uroksen kanssa ja pientä sähköä oli ilmassa, hännän nousuja ja ärähtelyjä. Kehään mentiin kuitenkin yksi kerrallaan ja vein Aronin tosi tiukalla käskytyksellä sinne riviin, ettei se vaan provosoi muita. Hyvin istui sivullani ja vilkaisi vasemmalle puolelle, että mikäs kiva bc-narttu siinä istuu. Ja melkein samalla hetkellä oikealta hyökkäsi Pian Ihku-poro Aronin kimppuun. Minä tartuin välittömästi Aronia pannasta ja taisin tempaista sitä kauemmaksi Ihkusta, mutta Ihku kiersi meidän toiselle puolen ja hyökkäsi taas. Aron ei todellakaan aikoinut jäädä kakkoseksi, vaan pisti Ihkulle hanttiin tosissaan. Eli ihan kunnon tappelu.
Kauheeta rähinää ja huutoa, päästin Aronin kaulapannasta irti ja Pia sekä Jessica irroittivat koiria toisistaan. Minä oli shokissa. Heti kun koirat saatiin irti toisistaan vein Aronin kentän laitaan ja siitä autoon. Muut jatkoivat paikalla-olot loppuun. Heti paikalla-olojen jälkeen hain Aronin autosta ja vein sen yksinään samaan paikkaan istumaan, kävin piilossa ja palkkasin, tehtiin jotain seuraamista tms. Sitten koira takaisin autoon.

Jessican kanssa juteltiin ja päätettiin, että riitapukarit tulee kentälle, kumpikin pitää omansa hihnassa, otetaan paikallaolo reilulla etäisyydellä, mutta otettava on. Pidin Aronista tosi tarkkaan huolta, ettei se vaan pääse tuijottelemaan ja saatiin lyhyt makuu, jossa Aron ja Ihku makasivat ja Jessica tarkkaili niitä siinä välissä. Kerran Aron oli vilkaissut ihkua, nostanut vähän häntäänsä ja Jessica ärähti Aronille, että tuota et jatka. Ja minä sain sanoa piilosta makuuta vahvistavan käskyn. Tässä kaikki sujui hyvin ja vietiin koirat hallitusti autoihin.
Pian kanssa halattiin ja puhuttiin asiasta, en ole vihainen Pialle, tiedän Piaa harmittavan vielä enemmän kuin minua. Ja kyllähän Aron osaa provosoida myös itse ja provosoituu helposti. Arkielämässä meillä on tähän päivään asti ollut vaikeuksia ohittaa rauhallisesti vieras koira, mutta itse koulutustilanteissa meillä ei ole ollut ongelmia. Aina kun töitä tehdään, niin kyllä niitä on tehty. Ikinä Aron ei ole näissä tilanteissa ajatellut niitä muita koiria, ei ryhmäliikkeissä tai muutenkaan. Mutta jos jätän sen puuhun kiinni ja lähietäisyydeltä kulkee vieras uros, se kyllä reagoi siihen. Ja kun olen tämän tiennyt, olen yrittänyt aina pitää tilanteen hallussa, ettei pääse tapahtumaan mitään koskaan ikinä kenelläkään. Nyt hyökkäys tuli meille yllätyksenä ja loppupeleissä Aron ei nyt ihan hirveesti tainnut tuosta järkyttyä. Minä järkytyin ja vaikka yritän ajatella kaikkea positiivisesti, jää vain suuri harmi käteen. Nyt tarvittaisiin monta onnistunutta ryhmäliikettä, että saisin varmuuden takaisin, mutta on niin epäreilua, että olen aina vakuuttanut Aronille, että ei tarvitse välittää töitä tehdessä muista. Ja nythän meikäläisen uskottavuus meni. En pystynyt koiraani puolustamaan. Kannattaako enää tätä koko hommaa edes jatkaa, kun kaikki mitä on 2 vuotta tehty,valuu kuin vesi kaivosta? Voi harmin harmin paikka. Ja mitä jos Aron oppi tuosta mallin, miten voi toimia, jos viereinen tyyppi ottaa päähän? Juuri tänään en vaan näe nyt valoa tunnelin päässä. Ja ehkä tää juttu nyt kärjistyy, sillä koko viikko on menty haipakkaa paikasta toiseen (mun aikataulut on ihan järkkyjä itseasiassa) ja siinä missä joku käyttää vapaapäivänsä lepäämiseen, minä en tiedä mitä se on. Väsymystä siis ilmassa.

Tätä ennen me tehtiin merkille menoja, merkin kautta ruutuun menoa, seuraamista ja sitä kehään menemistä. Jessica oli superpätevä ja osasi neuvoa monenlaisiin kohtiin uusia tai ihan niitä vanhojakin juttuja (kuten pidä kiinni kriteeristä äläkä muuta sitä). Mutta mitäpä niistä, kun mun koira on vaan niin tuhma ja uros.