Voi elämää

Koulunkäyntini työnohella muuttaa arkeni ihan täysin. Toki osasin kyllä ihan odottaa sitä. Käytännössä vapaapäivät mahdollistavat kouluunpääsyn ja kaikkina muina päivinä lähes töissä. Koulutehtäviä ja tenttiin lukemista riittää, esseiden kirjoitustakin pitää muistella. Ja silti, luojan kiitos minulla on koirat. Mikään ei ole vapauttavampaa, kun opiskelun lomassa käydä koirien kanssa metsälenkeillä. Ulkona on nyt niin kaunista. Kovat pakkaset eivät ole meitä haitanneet ja valkea lumipeite valaisee. 

Huh hellettä sano jänis pakkasta, ei vaan pakkanen ei haittaa sanoo Aron.

Elvis ja vauhtia riittää

Aronin kanssa olemme treenanneet vain agilityä. Kerran käytiin Petran kanssa tekemässä harjoituksia ja rakensin palan yhdestä Salme Mujusen ykkösluokan radasta. Salmen radoilla kun tyypillistä on pitkät alku tai loppusuorat. Aron meni superhyvin tiputtamatta ainuttakaan rimaa.

Kehariryhmän treeneissä oltiin viime tiistaina. Siellä meillä oli edellisen ryhmän tekema rata, jossa sai juosta. Putkista ja hypyistä tehdyt isot kaarteet, juu Aron tykittää menemään ja omat jalat saa mennä miljoonaa. Se oli niin vapauttuvaa. Meillä oli kyllä tosi kivaa. Rimoja tippui pari, niissä kohtaa missä typerään tapaan rääkäisen seuraavan esteen juuri kun Aron on hypyn päällä. Tällä saan häirittyä hyppyä. Jos käsky tulee ennen hyppyä, niin rima pysyy. Tosin huomasin, että turha niitä estekäskyjä on käyttää, kun Aron jokatapauksessa suorittaa edessä olevan esteen ellei toisin sanota.

Jari Suomalaisen treenitkin olivat tässä kuussa. Niissä oli yksi tosi vaikea valssikohta, mitä hinkattiin uudestaan ja uudestaan. Mun valssit leviää kovin helposti. Näiden valssikohtien jälkeen sai myös juosta, kun tässäkin radassa oli isoa kaarretta, missä hyppyjä ja sieltä suoralle, missä rengas ja pituus. Aron sai mennä kovaa.

Ylipäätään kaikissa treeneissä oli nähtävissä kehittyminen eteenpäin. Mä haluisin niin kisaamaan ja pois tästä " ikuinen ykkösluokkalainen"-leimasta. Nyt kuitenkin työvuorolistoilla olen neljä seuraavaa viikonloppua täysin töissä, ettei ole pienintäkään mahdollisuutta päästä. Helmikuun lopussa mulla on viikon talviloma, silloin ehkä jossain voisi olla agilitykisat. Toisaalta, tällä treenimäärällä Aronin lihaksisto ei joudu liialliselle stressin kuormitukselle ja vähemmän on selkeästi enemmän. 

Elvis ja Ray voivat oikein hyvin ja kolmen porukassa viihtyvät loistavasti. Metsälenkeillä Aron menee aina mielellään omia reittejä meistä vähän kauempana siinä missä Elvis ja Ray juoksevat mielellään ihmisen lähellä. Raysta on hirveen kivaa laukata haukkuen haukkuvan Elviksen perässä, voitte varmaan jo kuvitella pienen pystykorvan kimeän äänen. Ray on kyllä pippurisin ja sitkein tyyppi, ahneinkin mitä olen koskaan tavannut. Sen elossa pitäminen on haasteellista juuri tämän vuoksi. Nytkin se oli syönyt pikkukiviä, sellaisia mitä hiekoittamiseen heitetään tielle. Luuli niitä eteisessä varmaankin namipaloiksi. Onneksi oksensi niitä sitten pois ja me huokailtiin, että voi luoja. 

Sellaista meillä, varmaan nyt ihan normiperheen arkea. 

Mustavalkoisella tiellä

Kiitos kivoista kommenteista Kaarina, Anna, Veera, Katri ja Tuija. Ilahduin kaikista!

Tänään jatkettiin tätä mustavalkoista tietä agilitytreeneissä. Pitkän tauon jälkeen oli niin kivaa treenata. Tiistain kehariryhmä oli kyseessä eikä haitannut että oli pimeetä ja vettä tuli taas saavista kaatamalla, no ehkä vähän haittas, olishan se kiva alkuverrytellä lumessa. Harmaat alueet lähtivät poistoon mm omaa vuoroa odotellessa. Aronhan tulee agitreeneihin  ihan superisti virettä puhkuen ja jotenkin olen sen sille sallinut, onhan nyt kyseessä agility, eihän pikkuinen bc voi kyetä olemaan kunnolla. Vaan se kykeni :-) Sanoin Aronille, että maahan siihen ja samaan aikaan pystyin juttelemaan rennosti esim Sirpan kanssa. Kahdesti Aron siitä omin avuin ponkaisi ylös, että nyt tää menis jo tonne radalle treenaan. Vaan minä varmuutta ja päättäväisyyttä puhkuen sanoin Aronille, että ei sovi ja niin se makasi hipihiljaa paikallaan eikä nyt ihan hirveen kärsineen näköinen ollut. Paljon helpompaa meillä näin. Oman pään sisällä piti vaan päättää, että mustavalkoinen jämpti linja koskee koko elämää.

Treenirata koostui 18 esteestä ja Anun neuvoilla osattiin tehdä bäck läp yhdessä kohtaa onnistuen. Kerran Aron taisi varastaa A-n kontaktilta lähtien mukaan mun liikkeeseen. Jokunen rima tippui, mutta aina silloin jos aloin itse hosua tai mun kädet alkoi heilua. Kerran Anu väitti, että mun käsi oikein heilahti isosti, siinä kohtaa, missä Aron odotti puomin kontaktilla vapaa käskyä ja itse olin tekemässä ennakoivaa valssia hypyn edessä, jonka jälkeen piti tiukasti kääntyä. Aron teki tähän hirmu isoja hyppyjä ja Anu sanoi, että sen pitäisi jarruttaa selkeemmin mun merkkauksen vuoksi, Aron oli tottelematon, tuli vaan. Anu käski pysäyttää koiran esteen eteen ja vasta pysäytyksen jälkeen piti antaa lupa hypätä. Aron ei ihan pienestä pysähtynyt, mutta kun alkuun päästiin, niin pysähtyihän se. Muuten meno tuntui mukavalta ja jäi hyvä mieli. Mun mielestä teki hyviä hyppyjä.

Nyt pidänkin pari treenivapaata päivää Aronille, etten nyt liikaa innostuneena taas jumita sitä. Lenkkeillään nyt vaan rennosti pari päivää. Ostin eilen uuden sorminaksuttimen, hirveen kätsä, kun naksutin on sormessa kiinni ja kädet jää ikään kuin vapaaksi. Taidan sillä naksutella iltojemme iloksi jotakin pientä. Ai niin tässä kohtaa muistinkin yhden hyvän treeni-idean mitä näin Oilin koulutuksessa. Helena ja Syke treenasivat kapulan pitoa luovutus tilanteessa tai lähinns, että luovutus ei aina tulekaan niin kuin koira luulis. Treenissä rikottiin kapulan luovutuksen rajoja niin, että kun koira odotti, että nyt se ottaa sen kapulan pois suusta, lähdettiinkin seurauttamaan koiraa. En muista tekivätkö ihan niin, että kädet koskivat kapulaa, mutta menivätkin pois ja siitä lähdettiin seuraa käskyllä eteenpäin. Ja lopulta kapulan sai tiputtaa ilman sitä, että kädet meni kapulaan kiinni. Tehtiin ideaa, ettei koira voi itse päättää tai ennakoida, että näin tehdään aina, nyt luovutetaan kapula. Olen joskus yrittänyt temputtaa Aronia kapula suussa, kaukot kapulan kanssa oli Aronin mielestä ihan hirvee juttu. Veti ihan herkkä koira kun olen kooman. Tai seuraaminen kapula suussa, vaikeeta oli.  Voi olla, että nää on näitä missä pitää rikkoa näitäkin rajoja. Taidanpa pistää tähänkin kohtaan harmaan mustavalkoiseksi :-)

Ai niin, murheellisia uutisia tuli tänään Turun suunnalta. Win tyttönen oli käynyt ultrassa ja tyhjä oli. Olen kovin pahoillani tästä, mutta eipä sille mitään voi. Aron teki parhaansa ja on yhtä kokemusta viisaampi. Tiedän vain kuinka kovasti pentuja siellä odotettiin. Elämä ei mene aina niinkuin haluaisi.

Onnistumisen hetkiä

Loppiaispäivän iloksi olisi ollut paljon vaihtoehtoja mitä koiraharrastusta voi tehdä. Päädyttiin kuitenkin Petran kanssa lähtemään Koirakoutsiareenalle mätsäriin. Ja niin olinpari muutakin tyyppiä päättänyt. Jono ilmoittautumisiin oli piiitkä. 

Ray on nyt tänään 10 kk vanha ja sen turkki on siinä vaiheessa, että pentukarva irtoaa pois ja kun pesin sen eilen, tuntui, että ilma oli täynnä valkoista haituvaa. Eihän sitä nyt likaisena näytille viety. Petra ja Ray ilmoittautuivat pienten pentujen luokkaan, pennuksi riitti alle 12kk ikä. Edellisenä iltana mitattiin, että Ray olisi 36 cm, joten pienestä se menee. Tulevaisuudessa medi-kokoinen agilitykoira. 

Mätsärissä oli kuitenkin semmoiset 60 pientä pentua, näiden lisäksi isot pennut, isot ja pienet aikuiset, veteraanit ja seropit. Ja porukkaa siis oli. Ray sai kilpakumppanikseen borderterrierin, joka sai sitten punaisen nauhan. Petraa ensin vähän harmitti, lapsi kun ajattelee, että nyt ei tuomari tykännyt yhtään. Riemulla ei kuitenkaan ollut rajaa, kun kaikkien sinisen saaneiden joukosta Petra ja Ray pääsivät neljän parhaan sakkiin ja lopulta voittivat sen luokan. Luokkavoittajana pääsi sitten loppukehään saakka ja se jos mikä oli onnellista Petran ja Rayn puolesta, vaikka loppusijoitusta ei siellä tullutkaan. Arvokasta kokemusta kuitenkin nuorelle parille.

Mätsärireissun jälkeen kävin kotona vaihtamassa koiran autoon ja kohti tavoitteellisten tokotreenejä. Olinkin hirveen paljon miettinyt Oili Huotarin puheita. Olen ihan Aronin kotiutumisesta saakka aina pohtinut omaa linjaani koirankouluttamiseen. Uskon vahvasti, että positiivisen vahvistamisen voimaan. Että jos riittävästi palkitsee oikeaa käytöstä, jää se ei toivottu pois. Tai jos koira on riittävän motivoitunut tehtävään, se tekee parasta. Motivaatioon vaikuttaa, että koira tahtoo osata. Tämän pohjalta minun on hirveän vaikea puuttua siihen ei toivottuun alueeseen, että se jotenkin veisi pohjaa siitä motivaatiosta. No enhän näillä uskoillani ihan hirveän pitkälle ole päässyt.

Olen nähnyt paljon myös sitä, että koira viedään tai laitetaan johonkin, siis pannasta siirretään. Tämä on aina sotinut sitä omaa ajattelua vastaan, jossa koira on aktiivinen tai yritteliäs. Minun silmissä se on näyttänyt koiran nöyryttämiseltä, jos koira viedään ihmisen johdosta jonnekin, mihin sen piti mennä mutta se ei mennyt. Oili taas kumosi näitä minun sitkeässä olleita ajatuksia ja huomauttikin minulle siellä koulutuksessa, että " sinun on hirveän vaikea koskea koiraasi". No niin on. Oili puhui paljon siitä mustavalkoisuudesta ja siitä, ettei harmaata aluetta saa olla. Jos koira tekee väärin, on kohtuullista huomauttaa siitä, ei olla vihainen vaan päättäväinen, että näin tämä tehdään. Sen sijaan että koira yrittää uudestaan ja uudestaan tehden ehkä väärin, sille näytetään kerran, että tässä on se ruudun paras paikka, tässä on hyvä.  Jos koira ei istu paikallaan, se laitetaan istumaan sinne mistä se omin luvin lähti. Nöyryttämistä tai ei, oikeassahan se oli, että Aron kaipaisi vähän nöyryyttä. Jos on liikaa valintoja, ei tiedä mihin keskittyä. 

Ja sitä, että sille kerrotaan mikä on hyvä ja mikä ei. Jos olen selkeä koiralleni, on sen paljon helpompi olla kanssani. Ja todellakin, jos ulkoilutan, syötän, käytän fyssarilla, on pomppaan ja bottia, lelua ja valjaita eli koirallani on kuitenkin aika paljon, että se voisi hyvin. Eikö se oli vähintä mitä se voi tehdä vastapalvelukseksi on, että kun treenataan, tehdään se kunnolla ja hyvin? Keskitytään olennaiseen, koska minulle se on tärkeää. Jos minä keskityn suunnitelmallisesti, olen päättäväinen, näkyy se myös koirassa. Kaikki mitä koirani saa, tulee minun kautta. Minun kanssa olemisesta tulee tärkeää.

Oili puhui myös siitä, että bordercollieista tulee helposti ylimielisiä, kun ne aika helposti oppivat evl:n liikkeet. Ylimielisyydellä ne osoittavat sitä, että ne tietää miten nää jutut kuuluu hoitaa ja liikkeet tehdä. Viimeistään tässä kohtaa bordercollien ohjaajan on jo sekoitettava pakkaa. Ja kun pakkaa sekoitetaan, jää ylimielisyys pois ja tilalle tulee keskittynyt kuuntelevainen koira, kuunteluharjoituksissa juuri siihen tähdätään. Treenamisesta tylsyys ja ennakoitavuus jää pois. Kun koira oppii kuuntelemaan, se yrittää myös täysillä. 

Oili kertoi tokon treenamisesta myös luennolla. Siitä että pitää hirveän tarkkaan miettiä mitä tekee. Suurin osa tokosta tehdään kotisohvalla. Ihmisen pitää tietää mihin pyrkii ja miltä ihannesuoritus näyttää. Ensin koiralle opetetaan kaikki asiat nimeltä. Koiralle pitää olla kanttia kertoa mitä ollaan menossa tekemään. Treenataan palaset, sitten kokonaisuudet ja lopuksi häiriöt. Häiriöissä testataan miten hyvin koira asiat osaa. Näiden jälkeen kokeessa ei tule mitään vastaan, mitä koirasi ei osaisi. Mikään ulkopuolinen asia tai liikkurin moka ei saa koiraa järkyttymään.

Tänään Aronin treenit alkoivat Oilin tavalla. Jätin Aronin seisomaan yhden seiso-käskyn saattamana ja menin parin metrin päähän. Marika ja Jenni saivat häiriköidä sitä, yrittivät saada Aronin liikkumaan pois paikaltaan. Aron muisti heti, mikä on pelin idea. Se tuijotti tiiviisti ja hiljaa minua, eikä mennyt yhteenkään harhaan mukaan. Vau! Sitten sama istu-käskyn kanssa. Jumankekka, se istui ja tyypit teki vaikka mitä. Marika seisoi meidän välissä ettei voitu nähdä toisiamme ja Jenni käveli Aronin sivulle ja pyysi kanssaan seuraamaan, ei lähtenyt. Jes! Aron oli keskittynyt tehtävään ja hipihiljaa. Sitten tehtiin seuraamista. Tää ei ollut ihan niin hyvä, en oikein uskalla puuttua siinä väärään käytökseen, mutta aina häiriköintien kohdalla Aron piti tiiviimmin kontaktia minuun.

Toisella kierroksella jatkettiin, että Aron makasi ruudussa ja erilaisin käskyn Jenni ja Marika yrittivät saada Aronin nousemaan. Kahdesti tehtiin, että kävelin kohti koiraa mars, käännös vasempaan ja kohti lähtöpaikkaa. Sitten huutelivat vapaa tai ruutuun, Aron pysyi kuin patsas. Kolmannella kerralla lopulta kutsuin sen seuraamaan, tuli todella hyvin sivulleni vasta minun käskystä. Hyvä Aron.

Sitten kaukot häirittynä. Tehtiin liikkuroitu aloitus ja Marika teki mielikuvituskoiran kanssa kaukoja siinä vieressä. Aluksi Aron meinasi tehdä Marikan käskyjen mukaisia juttuja, mutta muutaman hetken jälkeen noudatti vain minun käskyjä. Viimeinen maasta istumaan oli vielä niin täpäkkä ylösnousu, oikein se unelma, missä koira vetää kuin iskusta etupään ylös ja samaan aikaan etujalat mahan alle. Voitte kuvitella varmaan. Superhienoo!

Sitten normi tunnari liikkuroituna. En tiedä mikä tuli, mutta ensimmäinen tunnari oli surku. Jo siinä sivulla istuessa tuli jotain häröä, lähti väärin kapuloille ja toi väärän. Jenni sanoi hyvä ajatuksen, että voisin tässä kohtaa pysäyttää liikkeen, jos näen, että nyt menee väärin kapuloille. Uusittiin liike ja nyt oli alusta asti paljon parempi, toi myös oikean. Aronista näkee heti, miten se lähtee sinne kapuloille, meneekö korvat hörössä pienellä laukalla vai epävarmasti ravilla.

Kun aikaa oli tein itsekseni vielä erikseen parit tunnarit, joissa itse vein  a-esteen juureen kapulat. Hyvin kävi Aron haistelemassa ja toi oikean. Vaikeutin vielä ja laitoin kapulat nojaamaan a-estettä vasten. Tässä Aron haisteli pidempään, mutta toi oikean lopult?

Sitten työstin seuruuta. Tein pitkät pätkät ja lopulta kun sosiaalisesti palkkasin, tuli Aronista iso äännähdys että molemmat säikähdettiin. Onneksi Oili oli sanonut mitä tässä kohtaa teen, otan homman uudestaan ja seuraavassa sosiaalisessa palkkauksessa vähän hillitymmin niinettei tule ääntä, mutta voidaan iloita. Nyt se onnistui ja tuntui helpottavalta. Ja vieläkin jatkettiin paikalla tönöttäen ja kontakti täytyi pitää. Aron oli mielentilaltaan upea. Hiljainen, varma ja keskittynyt. Se ei piippaillut ja uskalsin tehdä kolme pitkää pätkää eri puolin hallia samaan aikaan kun Liisa treenasi, sain samalla hyviä liikkurin häiriöitä. Aron pystyi vaivatta tuijottamaan minua ja itse uskoin, että koska tämä on minusta tärkeää, näin me nyt tehdään. 

Mä pystyin siis vaikuttamaan Aronin mielentilaan vaan keskittymällä itse!

Ihan loppuun otettiin muutamat paikallamakuiden alut ja loput. Uutts minua oli se, että sain yhden harmaan alueen pois meiltä. Siinä kohtaa kun tullaan pois kehästä, olen antanut Aronin yleensä humputella ja se on laukkaillut lelukassilleen tai jotain muuta vapaata. Nyt tultiin yhdessä kehästä ulos. Ehkä näin me päästään jatkossa myös yhdessä kehään?

Uskomatonta onnistua!

Oili Huotarin koulutuksessa

Ei mitään järkeä ajattelin aamulla. Huoh ja tuska. Ja surkeus. Näillä mielin Oilin tokokoulutukseen Sdp-hallille. Matkalla tajusin, että luultavasti Pete Huotarin agilitykoulutus on siinä viereisellä kentällä, joten Aronin levikset repeää riemusta, kun joku huutaa putkee putkeen. Olin kaikesta huolimatta ajoissa paikalla, koira verryteltynä ja valmiina. Pääsin vielä,ensimmäisenä aloittamaan kun viereisellä kentällä tutustuttiin agilityrataan. 

Aron oli villinä, sellainen levottoman rauhaton. Kerroin Oilille meidän ääniongelmista ja tavoitteista, siis ettei varmaan ikinä mennä tokokokeeseen, mutta halutaan kehittyä tässä mielentilan hallinnassa. Siinäkin kun juttelin, käskin Aronin maata paikallaan meidän juttupaikan sivussa, mutta se poika innosta puhkuen nousi ainakin neljä kertaa siitä. Kuvaa siis Aronin asennetta, hei mä tulin treenaan mut ihan väärälle kentälle...Tarkkasilmäisenä Oili huomasi heti, että Aronin asenne on aivan liian korkealla. Se tulee häntä tötteröllä kentälle, oikein itseluottamusta puhkuen ja virettä. Sillä on aivan liian monta vaihtoehtoa mitä se voi tehdä ja sillä on sellainen omistaja, joka sallii sen. Se ääntelee kun asiat ei suju miten se tahtoisi. Oili sanoi, että asenteen pitäisi olla paljon nöyrempi. Sellainen, että koira ajattelee että tämä on mun omistajalle tärkee juttu, et me ollaan täällä kaksin ja et mä katon sitä koko ajan. Miten tähän päästään?

Jatkossa mun toimintaa pitää tulla paljon enemmän mustavalkoisuutta, vähemmän sitä harmaata. Jos käsken Aronin maata jossakin sillä aikaa kun juttelen kouluttajan kanssa, sen pitää maata. Se ei voi itse valita, et nyt mä lähden meneen. Jos se nousee vaikka on sanottu, että nyt maatan, haen sen ja vien takaisin samaan paikkaan. En suutu vaan olen päättäinen ja selkeä. Sama koskee nyt kaikkea meidän elämää. Se ei voi laukata itse treenileluille ja valkata minkä ottaa, vaan minä päätän. Aronilla on ihan liikaa kaikkea mistä se voi valita. Jos koiralta pyydetään, että se pitäisi katsekontaktia minuun esim 10 min treenatessa mun kanssa on se aika vähän pyydetty jos vertaa kuinka paljon itse teen koirani eteen. Ylipäätään Oili huomasi, että autan Aronia lähes kaikessa vaikka se on jo aikuinen koira, jolla pitäisi olla myös oma vastuunsa siitä miten se toimii. Eli asenne vaihtoon minulla. Kaikki mitä Aron saa jatkossa tulee minun päätösten kautta. Näin asemani Aronin silmissä nousee ja minusta tulee tavoiteltavampi.

Päästiin me treenaamaankin. Tehtiin perusasennossa sitä, että Aron pitää kontaktia minuun ja Oili häiritsi. Helposti oli häirittävissä siihen nähden kuinka paljon tänä syksynä olen palkannut kontaktista ja tehnyt töitä sen eteen. Tehtiin myös niin, että jätin koiran istumaan ja menin itse parin metrin päähän. Oili sai Aronin kanssaan seuraamaan ainakin kolmesti, yhtä monesti maahan ja vapaa-käskystä lähtemään. Oili seisoi vielä sillä tavalla edessä, ettei Aron pystynyt pitämään minuun kontaktia ja se yrittikin kurkkia sieltä minua. Lopulta Aron ei enää mennyt Oilin häiriöihin mukaan ja pääsin palkkaamaan koiraa siitä, että teki niinkuin käskin. 

Kaikella tällä tavoiteltiin sitä nöyryyttä, mitä Aron tarvitsee. Jos mä sanon että se istuu, pitää se noudattaa minun käskyä ympäristöstä välittämättä. 

Tässä kohtaa Aronin vire ja ääntely oli saatu jo aika hyvin laskemaan. 

Jatkettiin häiriötreenejä, jätin koiran seisomaan ja taas Oili häiritsi. Olipas vaikeeta. Aina palautettiin Aron paikalleen mihin olin sen jättänyt. Sille piti ihan sanoa lujasti, että nyt tottelet. Tässä kohtaa Aron seisoi eikä lähtenyt mihinkään Oilin harhoihin. Se todella keskittyi tekemään tehtävää mikä sen piti tehdä. Oili sanoi, että nyt se näyttää siltä miltä pitäisi. Häntä on sopivasti alhaalla ja vaan hännänpää pienesti vipattaa. Sen ilme on keskittynyt. Se ei ollut paineistunut, lähinnä järkyttynyt, että mitä hittoa. 

Jatkettiin seuraamisella, jossa Oili sai Aronin aluksi kolmesti maahan omalla käskyllään. Kun näistä sanoin huomauttaa Aronia, me alettiin onnistua ja tehtiin pitkä suora seuruuta ilman ainuttakaan ääntä. Palkattiin namein ja viimeisen pätkän jälkeen Oili sanoi, että nyt palkkaa ensinsosiaalisella palkalla ja sitten vasta namilla. Aron vastasi iloisesti sosiaaliseen palkkaan ja Oilin mielestä se oli riittävä. Ilme oli sellainen mitä pitääkin eli koira tavoittelee ohjaajaa eikä päinvastoin.

Höh ja meidän aika loppui. Mä olisin niin halunnut tätä lisää! Kiitos Oili!

Oilin kanssa juteltiin, että kun on koiralleen selkeä, pidän säännöistä kiinni jne alkaa Aron arvostaa sitä, että se saa tehdä kanssani. Koira ikään kuin ajattelee, että tää on mun mammalle tärkee et mä teen näin, mä haluun tehdä niin kun se haluaa, tää on hyvä juttu meille. Jatkossa yritän kiinnittää kotona kaikkeen sellaiseen käytökseen huomiota, missä tulee ääni ja pyrin, että äänellä ei saavuta mitään. Me on viime viikolla treenattukin kotona sellaista missä on lähes aina tullut ääni. Jos Aron istuu edessäni ja sanon takaa ( mikä tarkoittaa, että kierrä takakautta sivulle) tulee siihen lähes aina pieni piip, kun se lähtee siitä edestä suorittamaan. Päätin kitkeä sen pois ja aina kun se lähti äänen kanssa, keskeytin suorituksen. Aron lakkaa tosi äkkiä yrittämässä tässä kohtaa, mutta en ole vajonnut siihen, vaan vienyt sen kädellä avustaen selkäni takaa ja sitten suullisella kehulla kertonut, että näin on hyvä. Muutaman treenikerran jälkeen se tekee sen nyt ääneti, no keittiössä. Saan rääkäistä ihan kunnolla käskyn takaa ja Aron tekee ääneti, ihan kuin se ajattelisi, että tätä mä en nyt sit mokaa. 

Tästä Oili sanoi, että kotona turvallisessa ympäristössä voin näitä treenejä tehdä, mutta epäreilua on tulla hallille vaikeampiin olosuhteisiin niitä vaatimaan. Ylipäätään jos koira suoritusta joudutaan auttamaan, ei palkata siitä muuta kuin suullisin kehuin, jos koira on yritteliäs ja tekee tämän jälkeen ilman apuja jonkun hyvin, se saa superpalkan.

Loogista!

Olipa siis onni, että osallistuttiin. Sain niin paljon taas ajateltavaa, ettei kohta blogi riitä. Ollaan Aronin kanssa siis matkalla entistä parempaa ja hallitumpaa yhteistyötä. Ihana, että se on mun harrastuskoira. Niin älyttömän opettavaista, kun huomaa syyt ja seuraukset.

Tokosta ei tullut mitään, mutta onneksi on lajeja

Eilen eli perjantaina päätin olla järkevä ja tehokas. Varasin itselleni tallilta tunnin treeniajan ja tokomielessä oli heti kun aamu sarasti niillä huudeilla. Hyvät alkuverryttelyt ja hyvä suunnitelma mielessä. Olin yksin hallissa, joten ei agilityhäiriöitä, hyvä. Siivosin itse kentällisen esteitä sivuun, tuli lämmin. Puomi ja a-este jäivät siihen tönöttämään, niitä kun ei jaksanut yksin. Rakensin kentälle kaksi ruutua, merkki siihen väliin ja eikun Aron autosta.

Aronilla oli aivan liian suuret odotukset meidän treenien suhteen. Sen mieli ja vire oli taivaissa. Tein ensin makupaloilla keskittymistä vaativia juttuja, sitten vein merkin taakse seisomaan ja lähetin kohti ruutua. Tuli ääntä. Kun en antanut singahtaa ruutuun äänen kera, tuli lisää ääniä. Pistin hetkeksi pelin poikki,  mutta ei auttanut. Piip ennen kuin tehtiin mitään, voi huokaus. Hiljaisessa ja äänettömässä hallissa piip- ääni oli kuin huuto, vaikka normiäänellä tulikin. Vein autoon kun ei näin voi jatkaa.

Elviksen kanssa tehtiin perusasentoja ja hyvää katsekontaktia, seuruu-pätkiä ja palkkasin namilla selän takaa. Olipas se hyvä. Ainoa mistä piti sanoa oli haukkuminen liikkeiden välissä. Myös Elviksellä meinasi lähteä käsistä. Tehtiin myös suoria luoksetuloja, joissa tulee kivasti sivulle. Näiden jälkeen kaukoja, joissa ideana, että samanlainen alku kuin luoksetulossa, mutta jättökäskynä kaukot kertoo, että nyt ei laukata luokse. Tässä kohtaa viereiselle kentälle tuli tokoilija, joka vei vähän Elviksen huomiota ja yksi käskyni kaikui kuuroille korville. Lopetin onnistumiseen ja Elvis olinpätevä, oikein yllättävän hyvä asenne.

Aron autosta uudelleen. Tehtiin jäävien asentojen kanssa leikkiä sekä yksi normi tunnari. Näissä oli hyvä. Tunnarissa jatkoin haasteen parissa, jossa se oikea kapula on kahden toisen päällä. Tätä Aron ei pysty sulattamaan, sen pakka menee sekaisin ja nyt se toi sitten kaksi tunnarikapulaa yhdessä suussa. Eli vaikea juttu se on. Uusinnalla se tuuppasi kuonollaan sen oikean ensin erilleen muista ja sitten poimi sen. Edistystä tämäkin.

Sitten takaisin sen ruututreenin pariin, josta ei vaan tullut mitään. Ne äänet. Ei se ole koiran vika, sillä ihan alun alkaen mun olisi pitänyt pitää nollalinja tässä täysin. Jos on antanut koiran äännellä 4-vuotta tehdessään tokoa, tulee siitä paha mieli molemmille, kun alkaa siitä nyt nipottamaan.

Testailin vielä seuruuta. Olen viime aikoina kotinurkissa tehnyt sitä kainalopalkalla ja se toimii kivasti siinä kohtaa, kun mennään perusasentoon, pitää katsee kivasti minussa. Mutta ääniä tuli kun otin seuraamispätkiä. Kun keskeytin suorituksen, sanoi Aron että tää seuruu on ihan paskaa. Kääntää pään pois minusta. Sitten kun lopulta sain sen kulkemaan hiljaa edes kaksi askelta, oli hyvä, mutta kun vapautin lelulle, tuli kaksin kertaiset purkausäänet tässä kohtaa. Ei hyvä. Tässä kohtaa mietin, että tokon treenaaminen loppuu nyt ikuisesti. Tyhmästä päästä kärsin minä eniten. 

Siivosin tokokamppeet kassiin ja pienen tauon jälkeen laji vaihtui aksaan. Puomi oli siinä niin kivasti keskellä kenttää, että treenattiin kontaktilla pysymistä ja sitä, ettei lähde mun liikeeseen mukaan. Kerran erehtyi lähtemään, muuten pysyi. Palkaksi pääsi yhden hypyn kautta putkeen. Kerran tippui rima, sen jälkeen ei tippunut.

Lähdin Sääksjärven metsiin loppulenkille. Ärsytti koko toko ja olin vielä ilmoittautunut Oili Huotarin tokokoulutukseen huomiselle. Olisinpas ollut viisas ja jättänyt ilmon lähettämättä. Ahdisti.

Mieleni parantui kun muistin, että toko on meidän mielentilan hallintalaji. Voinhan huomenna kysellä vinkkejä mielentilan ja keskittymisen parantamiseen. Tästä ajatuksesta innoistuin tekemään Aronille vielä iltapäivällä kotinurkille peltojäljen, vuoden ensimmäisen. Lunta ei ole ja maa on sula. Aamulehtikin otsikoi, että tammikuu on Pirkanmaalla lumeton, joten mikäs siinä sitten. Näillä korteilla pelataan mitä on.

Joten pellolle 400m pitkä jälki, 5 suoraa kulmaa ja jäljen päähän yksi keppi. Ajoin jäljen 2 tuntia vanhana ja koska mitään janaa ei ollut, lähetin Aronin jäljelle siitä mistä se alkoi.

Ajoi yllättävän hyvin sen jäljen metsäjälkikoiraksi. Kulmiin olin tiputtanut namia, mutta niistä Aron viisveisasi, sen fanittaa sitä jälkeä niin kovasti. Kulmista yksi meni niinkuin piti, muut sinne päin. Ei mitään isoja ympyröitä, mutta ei yli meni helposti. Jäljen päässä ollut keppi nousi varmasti. Hyvä Aron!

Iltasella luekelinkin ja mietin mitä vaatisi koulari peltojäljeltä. Suoria kun Aron ajoi hyvin ja matalalla nenällä. Kulmat pitäisi opettaa, samoin lähtö eli paalulta lähteminen. Niin ja ne esineet, ne opettaisin ilmaisemaan maahanmenolla. Jälkikepit ilmaistaan suuhun poimimalla, mutta täähän on eri juttu? Bordercollieni sen varmasti ostaisi, jos markkinoisin oikein? 

Viime vuoden viimeiset treenit

Pitivät sisällään agilitytaon lopetuksen. Uuden vuoden aatto on jo perinteinen treenipäivä Miinun ja koirien kanssa. Meidän verryttelylenkki venähti hieman aiottua pidemmäksi erään hetken hukassa olleen Pampula-koiran vuoksi, lyheni siis myös treeniaika. Mutta mitä vähemmän aikaa, sen paremmin suunniteltiin, mikä on oikeesti tärkeää nyt treenata. Ja homma tuntui niin kivalta, sellaiselta tätä olen kaivannutkin. Kun tultiin Aronin kanssa kentälle, se mennä tohotti joka suuntaan, jes jes mä pääsin, sanoi Aron.

Treenissä otettiin ensin kolmea vinottain ylevaa hyppyä. Koska ei oltu hypelty aikoihin, pidettiin rimat 50-55cm. Ensimmäinen hyppy aiheutti riman pudotuksen, no lähdin itse just silloin liikkeelle, kun koira oli riman päällä. Tämä jäikin ainoaksi tippuneeksi rimaksi. Uusinnalla olin itse rauhallisempi ja hyvin hyppäsi. 

Sitten erikseen loppusuoraa, olikohan kolme hyppyä kohti seinää, Miinu oli palkan kanssa suoran päässä. Hyviä hyppyjä. 

Sitten yhdistimme kolmen vinohypyn alun, pari putkea joiden kautta loppusuoralle. Hyvin meni vaikka itse juoksin surutta loppusuoran siinä koiran rinnalla, focus oli silti eteenpäin. Eka kierros oli siinä.

Toisella kierroksella otettiin putkea, josta poispäinkäännös/ leijeröinti kepeille. Tämä oli sellainen hankala, mitä pariin kertaan tehtiinkin, että saatiin mun liike sujuvaksi. Ja se, että Aron tiesi mihin suuntaan tullaan kääntymään putken jälkeen. Pystyin lopuksi tekemään homman yllättävän kaukaa ja juoksemaan keppejä jo paljon koiraa edemmäs, hyvin pujotteli Aron siitä huolimatta.

Treenit oli siinä, hyvä minä. Tulevan vuoden tavoite on oppia treenaamaan laadukkaammin ja järkevästi.