Metsälenkin riemua

Sain tänään metsälenkillä idean tähän blogipostaukseen, kun tajusin miten paljon nautin metsässä liikkumisesta koirien kanssa. Jotenkin tässä tuloksiin ja kisaamisiin painoittuvassa koiraharrastusmaailmassa ihmiset tuntuvat unohtavan sen ytimen ja arjen ilon. Sen, että sen koiran kanssa olemisesta tulisi nauttia. Kokea yhdessä olon riemua ihan tavallisessa arjessa. Meille metsälenkit on sitä arjen riemua. 

Harvoin enää otan mukaani kerralla perheen kaikkia koiria, mutta ulkoilutan niitä paljon pareittan. On eläkeläisten lenkkiä ja nuorison lenkkiä. Ray toki täyttää ensi keväänä jo 6 vuotta, ettei sillä täytä sitä nuorison kriteeriä, mutta Ray ja Leen kanssa liikkuminen metsässä on niin helppoa ja vaivatonta. 

Ja miten onkin nyt ihanat auringon sävyttämät pakkaskelit!

Lee on lenkkikavereistani kuitenkin se, mitä ihailen erityisesti. Ehkä se nuoruus, voima, vauhti ja ketteryys. Lee rakastaa laukata pitkää laukkaa ja kiihdyttää sen sataan. Yhtä nopeasti se vaihtaa suuntaa, kokoa itseään ja vaikuttaa ketterältä. Seuraan sen liikkumista metsässä tosi paljon ja näen miten se nauttii käyttää kehoaa ja haastaa itseään siinä. 

Lee tykkää myös keikkua milloin kivillä, kannoilla ja puun rungoilla ja tietysti kun se huomaa, että ilahdun sen taidoista, on se sitä useammin hihkumassa jossakin korkealla, että kato mua. 

Se on myös ihanasti aina kuulolla, kun huudan sitä. Leen luoksetulo on hyvällä mallilla, kun en muista koska se olisi jättänyt noudattamatta kutsuani. Lee irtoaa, mutta pitää minua kauempaakin silmällä. Se ei ole lainkaan riistaviettinen, joten Leen puolesta ei koskaan tarvitse pelätä, että se lähtisi hirven tai peuran perään. 

Ja Lee on myös aina ihan yhtä innoissaan kuin minäkin, kun löydetään joku uusi polku tai reitti. Ja tämä on sitä kaikein mukavinta, mitä koiran kanssa voi tehdä. Tutkia metsiä, polkuja mihin ne vie, löytää yllättävä puro keskeltä metsää. 

Joten mennäänkö pian uuudestaan metsään?

Maalissa

Oltiin eilen iltasella rallytokoilemassa Leen kanssa Ylöjärvellä.  Nyt kolmatta kertaa alokasluokassa. Edellisen kokeen jälkeen oltiin tehty monet onnistuneet treenit ja hyvällä fiiliksellä ajelin kohti Koirakoutsin hallia. Tuomari meillä oli Pia Heikkinen, jonka tiesin entuudestaan tosi mukavaksi tuomariksi. Ratapiirrustus sen sijaan näytti meille vaikeimmalta tähän astisista radoista, sillä siellä oli pieni pätkä juosten ja juoksussa oli yksi kyltti kääntyen vasemmalle. Ollaankohan ikinä edes tehty treeneissä vielä semmosta? Lisäksi nyt oli ekan kerran koira edessä ja askeleet taaksepäin- kyltti ja olen kokenut sen meille hieman vaikeana kylttinä. 

Onneksi Leen suoritus oli ihan luokan loppupuolella, sillä hallissa oli melkoinen kuhina avoimen luokan koirien lopetellessa ja alokkaiden verrytellessä. Olin kiitollinen säännöstä, että koirat tulee olla kokeen aikana kytkettyinä, sillä ahtaalla alueella kyllä helposti sattuisi ja tapahtuisi muuten. 

Rataantutustumisessa koin myös ahtauden tunnetta, kun meitä oli luokassa aika paljon, varmaan parisenkymmentä kilpailijaa. Kylttien välit tuntuivat tosi lyhyiltä ja yritin laskea, että kuinka monta askelta otan aina kylttien väliin, mutta se ei ollut helppoa. Siirtymä kehäaukosta lähtöön oli vain kolmen metrin matka, joten täysin erilainen kuin edellisellä kerralla. 

Lähdössä Lee katseli melko paljon kenttää ja tuomareita, haluaisin, että se pitäisi siinä kohdin minuun paremmin kontaktia. Olisin voinut malttaa itsekkin siinä lähdössä paremmin, mutta hyvin Lee lähti tekemään ensimmäistä kylttiä kanssani, joka oli "istu, maahan, kierrä koira. 

Kyltti kolmosella koiran tuli tulla eteen ja Lee pomppii siinä. Tuomarina olisin antanut kontrollivirhettä itse siitä, mutta tuomari oli todella kiltti. Spiraali oikealle sujui tämän jälkeen ihan hyvin, samoin juoksu-osuus ja se vasemmalle käännös siinä. Ja taas Lee teki pari ylimääräistä pomppua, kun ohjasin se eteeni istumaan askel peruutustehtävän alkaessa. Ensimmäinen askel meni hyvin, mutta toisen askelluksen alkaessa Lee vilkaisee juuri sillä hetkellä yleisöä ja tulee vähän myöhässä kahteen askeleeseen mukaan. Tästä py -1. Sanoisin, että todella kilttiä. 

Sitten oltiinkin kentän takanurkassa, missä Lee koki epävarmuutta ja sen kontakti ei oikein pidä, kun sen tekisi mieli haistaa maata, mutta liikkeestä maahan meno tulee juuri siihen kohtaan ja noudattaa kyllä käskyä. Toiseksi viimeisellä kyltillä saksalainen onnistuu kyllä, mutta treeneissä Lee on tehnyt sen paljon paremmin. 

Onneksi kohti maalia ja maalin jälkeen rentoudumme taas kumpikin ja poistuimme kehästä häkeltynenä, että menipäs se rata nopeasti. Tällä suorituksella saimme 99 pistettä, sijoituimme kolmanneksi ja Lee sai elämänsä ensimmäisen koularin RTK1. Tuntui hyvältä olla maalissa sen monessakin merkityksessä, sillä tätä tavoitetta kohti olimme tämän syksyn menneet. Ihanaa saada nyt hihna pois käsistä ja alkaa opettamaan Leelle avoimen luikan kylttejä. Olen suunnitellut meille kolme koetta tammikuulle. Tuomari oli paperissaan kommentoinut, että tiivis kontakti ja sujuvaa yhteistyötä, mutta omasta mielestä tässä on vielä paljon parantamisen varaa. Onneksi koko tulevaisuus ja yhteiset treenit on edessä, joten ilon kautta eteenpäin. 

Aurinkoinen synttäripäivä

Partacollie Elvis viettää tänään 12-v synttäripäiväänsä. Synttärisankari voi oikein hyvin eikä siitä huomaa sen ikää. Yhtä villi se on kuin aina, reipas ja iloinen koira. Se pitää edelleen asemaansa perheen vanhimpana ja vahvimpana. Ainoastaan Ray on silloin tällöin kokeillut, että lipsuuko hallitsijan ote, mutta Elvis on pitänyt linjansa. 

Kaikkina marraskuun päivinä on ollut todella harmaata, pimeää ja synkkää. Maanantai-iltana keli oli ehkä pahin, kun tuuli ja satoi. 

Tältä se lenkin alku näytti. Otsalampun valossa näkee koiran, mutta ympäristö on vain mustaa. 

Aina iloinen Lee näytti loppulenkistä tältä. Kuraista ja rapaista koiraa ei ilmeisesti naurattanut.

Tänään paistoi kuitenkin aurinko ihan kuin synttärilahjana Elvikselle, jolle olin luvannut synttäripäiväksi mukavan metsälenkin. Missään ei ole lunta, maa on ihan sula ja hetken siinä jo ehti lenkin varrella miettiä jälkitreenejä, että hitsi, kun laitoin jo jälkiliinan talviteloille. Nautittiin kuitenkin Elviksen ja Leen kanssa valosta ja siitä että näkee muutakin kuin sen otsalampun valonkantaman. Oli ihanaa! 

Auringon valoa satumetsässä. 

Iltapäivällä ehdin vielä toiselle lenkille Aronin ja Rayn kanssa. Viimeiset hippuset auringonpaisteesta sain ikuistettua näiden kuvien taustalle. 

Aronin syksyyn kuuluu hyvää. Sen kanssa on päästy takaisin lähes normaaliin elämään, tosin ajattelen se joka ikisen ulkoilun kuntoutuksen näkökulmasta. Vien sitä joka toinen päivä metsään, missä mennään aina pätkä rauhallista kävelyä sammal-alustalla. Hassua, että myös risukot ja ryteiköt alkaa nähdä mahdollisuuksina ja niissä teemme rauhallista kävelyä. Näin saan Aronin käyttämään operoitua jalkaa ja samalla kuntoutuu koko koira. Etsin silmilläni rinteitä, joissa kuljetaan sisksakkia ja mietin, että mistä löytyisi pehmeää hiekkaa, missä temputtaa Aronia. On tehty nyt tunnin lenkkejä päivässä ilman ontumisia, mikä on virkistänyt meitä molempia. 

Ray on keskittynyt eniten agilityyn. Se on saanut kamalan keinukammon ja käytiin sitä purkamassa viime viikolla kolmena eri päivänä nakkien ja lihapullien avulla. Ray jännittää keinun alastulokontaktia, sillä ilmeisesti tässä on sattunut jokin ikävä osuma. Parivaljakko kisasi nyt viime viikonloppuna 3 rataa Tamskin agilitykisoissa, mutta olin ilmoittanut heidät vain yhdelle agiradalle. Se rata oli mielestäni yksi parhaista agiradoista, mitä Petra ja Ray on tehneet, mutta saivat yhden kiellon keinun jälkeiselle hypylle. Ray selvisi keinusta, mutta vilkaisi heilahtavaa keinua sen suoritettuaan ja valui seuraavan hypyn ohi. Kokonaisuutena rata oli muuten ihan loistava, mutta Petraa harmittaa, että nyt on vuosi tullut kilpailtua kolmosluokissa eikä yhden ainoata sijoitusta kolme parhaan joukkoon ole tullut. Yritän pitää harjoittelun iloa yllä ja uskoa siihen, että jonain päivänä ehjä kokonaisuus kyllä riittää. Agility on vaan sellainen laji, että Tamskissakin medikoirat ovat ihan suomen parhaimpia. Vauhti on kovaa ja tekninen osaaminen on korkealla. Silti tarvitaan harrastamisen iloa ja iloitsemme siitä, että koko ajan Petran ja Rayn tekeminen vain paranee, no keinua lukuunottamatta. 

Leen kanssa käydään tuossa naapurissa Taidoggaalla Dobo-kurssilla. Lee rakastaa kikkailla tasapainotyynyjen ja pallojen päällä. Olen aina ollut kiinnostunut koiran kehon, tasapainon ja notkeuden kehittämisestä, mutta nyt Leen kanssa se on tuntunut erityisen tärkeältä. Se on iso ja pitkärunkoinen koira, joten olen jo pennusta saakka yrittänyt opettaa sille kehon hallintaa ja ymmärrystä. Dobo siis vain antaa meille lisää vinkkejä, mitä kaikkea voi tehdä saadakseen koiran keskikehon ja sisäisten lihasten timmiä asemaa. 

Tunnilla aina venytellään koiran kylkiä ja selkää alkuverryttelyksi, sitten tasapainoillaan pienten tasapainotyynyjen kanssa. Välillä annetaan koiran huilata ja ihmiset tekee jumppajuttuja samoilla tyynyillä. Etsitään ihmisiltäkin niitä vatsalihaksia, mistä tunnustan, että heikossa kunnossa ne on ainakin minulla. 

Tää on Leen lempijuttua: kaikki tassut tyynyllä. 

Isoilla dobo-palloilla tehtiin eilen semmosta, että koiran tulee hypätä pallon päälle vain käskystä. Tuen ison pallon seinää vasten, niin se ei vierähdä pois alta. Pallon päällä koiran tulee hakea tasapaino ja hommassa edetään siihen, että koira vaihtaa asentoja pallon päällä, istumaan, seisomaan ja makuulle. 

Tässä Leen pitää maata pallolla ja minä pidän palloa jaloilla paikallaan samalla, kun teen vatsalihasliikettä. Ihan sikarankkaa! Personal trainer pallon päältä seuraa, että tuleeko siitä nyt mitään. 

Semmosta siis kuuluu meidän marraskuuhun. Vielä ei tiedetä päästiin sinne tokon ryhmään, mutta valmistaudumme Leen kanssa nyt huolellisesti seuraaviin rallytokokisoihin, jotka ovat Koirakoutsin hallissa 24.päivä. 

Koetta ja näyttöö

Viime viikkoina on oltu ahkeria Leen kanssa, on nimittäin suunnitelmallisesti treenattu tokoa ja rallya.  Kesäkauden olin päättänyt, että tehdään mahdollisimman paljon ulkojuttuja eli kesäaikana jäljestettiin niin metsässä kuin pelloilla, saatiin jonkinlainen esineruutu rakentumaan, harrastettiin vepeä ja käytiin satunnaisesti Niihaman kentällä harjoittelemassa pk-tottista. Nyt kesäaika on takana ja talvi panostetaan rallytokoon ja tokoon, jotka lajeina jäivät kesällä paitsioon. 

Rallytokossa treenaamme maailman mukavimmassa ryhmässä aina keskiviikkoisin. 4 bordercollieta ja yksi cocceri 😊.

Tämän 5 hengen tekniikkaryhmän kanssa on päästy pureutumaan niin uusiin kyltteihin kuin teknisen tarkkoihin suorituksiin. 

Viime viikonloppuna käytiin Leen kanssa Tamskin rallytokokokeessa ja tämä oli meidän toinen koekerta. Jälkikäteen ajatellen valmistauduin siihen huonosti ja koesuorituksen jälkeen olin pettynyt itseeni. Olin nimittäin luvannut Leelle, että olen aina sen tukena kokeessa ja treeneissä, ettei sen tarvitse suorittaa yksin ja ollaan aina tiimi. Nyt menin kehään ihan hyvällä fiiliksellä, mutta portista lähtökyltille oli pitkä matka. Yhdessä-käsky ei kantanutkaan ja Lee ihmetteli isoa kenttää ja hiljaa seisovia tuomareita. Liikkelle päästiin, mutta uusin heti kolmannen kyltin, liikkeestä maahan menon. Lee osaa sen tosi hyvin, mutta huomasin videolta, että mokasin sen ihan itse. Pysähdyn ja sanon käskyn. Ei ihme, että Lee meni istumisen kautta maahan. Uusin kyltin ja nyt tein eli tehtiin se hyvin. Jossain kohtaa Leetä alkoi jännittää enkä itsekään pysynyt rentona, kumpi sitten aloitti tämän ensin? Jotenkin räpellettiin maaliin ja saatiin kuitenkin 92 pistettä. Joten sellainen tulos tuli kisakirjan toiselle riville. Yritän jatkossa olla parempi ohjaaja koiralleni. 

Rallytokon kisavalmistautumista taisi häiritä tokon näyttökoe, joka oli tänään. Haimme siis pohjois-hämeen kennelpiirin nuorten koirien tokonvalmennusryhmään. Etukäteen näytettävät liikkeet oli tiedossa ja vapaavalintaiseksi liikkeeksi valitsin alo tokohypyn. Pilkoin ja palastelin liikkeitä paperilla ja katsottiin niitä Sennin eli Leen siskopuolen omistajan kanssa useammankin kerran. Heikkoja kohtia yritin vahvistaa oikeastaan viime hetkeen saakka ja päätin, että näillä mennään. Jos taidot ei riitä, niin sitten ne ei riitä. 

Näytössä oli 12 piirin alueella asuvaa koiraa. Minua jännitti ja innosti samaan aikaan yhtä paljon. Näyttöä vastaanotti Riitta Räsänen ja Katja Kiviaho, joista jälkimmäistä kunnioitan suuresti hänen hienon tokouran ja taitojen vuoksi. Se jos mikä sai jännittämään vielä enemmän. Sitten työstin ajatusta, että on sittenkin mahtavaa, että me saamme näyttää Katjalle meidän taidot ja se on jo jotain. 

Paikanpäällä kuulin, että ollaan Leen kanssa ensimmäisena suoritusvuorossa. Kääk! Olisin niin halunnut nähdä yhden suorituksen ennen meitä, että tietäisin miten liikkuri ohjaa ja mistä liikkeet alkaa. Toisaalta oli hyvä, etten tiennyt ja niin paineltiin rohkeina ensimmäisenä kehään. 

Luoksetulo oli juuri niin hyvä kun se tällä hetkellä voi ollakin. Lopun perusasento taisi olla lähes suora, sitä on nimittäin korjattu nyt 3 viikkoa. 

Seuruu tuntui kivalta, mutta olen vielä tosi epävarma sen suhteen, kun ollaan tehty itse seuruuta niin vähän. Liike seis - kohdat on vielä epävarmat ja Leen liikkuminen näyttää videolta katsottuna kouluhevosen pompottelulta. Siitä tuli varmasti noottia. 

Kapulapito oli hyvä. En tiedä yhtään, että mitä tuomarit näkivät siinä. 

Tokon hyppy oli hyvä, mutta tässä se lopun perusasento oli vielä vino.

Liikkeiden välit tuntuivat pitkiltä, mutta me selvittiin niistä. Olin myös etukäteen päättänyt panostaa kokonaisvaikutelmaan ja suunnittelin, että viimeisen liikkeen jälkeen laitan Leen maahan ja käyn kiittämässä tuomareita kädestä pitäen. Näin joskus 10 vuotta sitten jossakin pienessä kyläkokeessa, kun Jessica Svaljung kävi kiittämässä tuomaria kädestä pitäen pitkän suorituksen päätteeksi ja siitä jäi mielikuva, että näin haluaisin itsekin toimia. Jessica muuten kiitti silloin myös liikkuria, miksi en muistanut sitä tänään? 

Ennen kuin päästiin kehästä halusi Riitta vielä tarkistaa luoksepäästävyyden, joka olisi kuulemma pitänyt tehdä kehään mennessä. Lee kävi haistelemassa Riittaa ja antoi koskea itseään, joten selvittiin siitäkin. Onneksi en tiennyt tätä kohtaa, sillä Lee on ajoittain epävarma vieraiden ihmisten kanssa. Nyt kohtaaminen oli luonteva. 

Tältä se kokonaisuus näytti: https://youtu.be/8nbmyxZFZ5Q

Näyttökokeen tulokset kuullaan joskus tulevaisuudessa, mutta ylipäätään tiedän, että Leellä tulisi olla focus vielä enemmän ohjaajaan eikä ympäristöön. Se katselee tosi paljon liikkeiden väissä mitä ympärillä tapahtuu ja siihen alan treenata pitkäkestoista kontaktin pitämistä, mitä ei ole vielä tehty lainkaan. 

Yksilönäytön jälkeen oli vielä paikallaolot, mistä tiesin, että nämä on ihan vaiheessa. Lee pysyy kyllä paikallaan sen minuutin, mutta kaikki muu siihen liittyvä on ihan kesken. Tänäänkin se seurasi liikkuria, jäi siihen kiinni ja eka maahanmeno-käsky ei tuottanut tulosta. Maasta ylös se nousi nahkeasti ja siinäkin käytin sekä suullista että käsiapuani, että sain sen ylös. Ihan ansiosta Katja ja Riitta sanoivat, että paikallaoloihin pitää satsata paljon. 

Muuten ollaankin lenkkeilty ja yritetty ammentaa elämäniloa niistä muutamista valoista tunneista, mitä päivisin on. Lee ei onneksi kärsi syysmasennuksesta, mikä meitä ihmisiä helposti vetää puoleensa pimeinä ja sateisina iltoina. 

Tänään otetaan kuitenkin iltaa näin.....