Vuosi 2017

Kulunut vuosi oli meille monella tapaa hyvin poikkeuksellinen ja rikas.....

Henkilökohtaisessa elämässä saavutin monien vuosien tavoitteen ja valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä. Sen myötä vaihdoin työpaikkaa ja miten uskomatonta, että pääsin heti sairaanhoitajan työhön erikoissairaanhoitoon. Tietysti työpaikan vaihdois ja kaikki sen mukana tuleva uusi ja opettavainen arki on kuormittavaa, mutta samalla tavalla tosi antoisaa. Olen oppinut vuodessa alaltani enemmän kuin koskaan. Vuosi on kuitenkin porskutettu ilman lomia ja työhön sitoutuen, joten toivon ensi vuodelta edes pientä kesälomaa.

Partacollie Elviksen kanssa vuosi kului mukavasti. Sillä on kaksi kynttä irronnut vuoden sisällä (kannuskynnet) ja slo-sairaus antoi melko hyvin olla Elviksen rauhassa. Elvis täytti 11-vuotta ja se oli mukavaa. Käytökseltään se on edelleen kun 1-vuotias. Haukutaan, laukataan täysillä, rymytään ja silti se osaa olla kotioloissa hyvn huomaamaton. Ruoka-ajat siltä ei mene koskaan ohi ja edelleen se pitää koko lauman johtajuuden itsellään. 

Aronin kanssa saavutettiin tänä vuonna monta sellaista juttua, mistä olin uneksinut. Kevättalvella se sai agilityn kakkosluokista viimeisen luvan ja siirryttiin kolmosiin.

Tavoitteena olin pitänyt sille, että voi kun me tehtäisiin joskus nolla kolmosluokassa ja niinhän me tehtiinkin heti toukokuussa Jyväskylässä sellainen. Ai kun oli kivaa. 

Sitten jotenkin oma asenne agilityyn vähän lässähti. Saavutettiin se mitä olin jo vuosia toivonut. Ja huomasin, että pärjätäkseen kolmosissa olisi tehtävä sen eteen kovasti töitä. Pitäisi olla teknisesti aina vaan taitavampi ja nopeampi. Kisattiin muutamat kisat syksyllä ja aina niihin ratoihin mahtui upeita pätkiä, mutta myös niitä, missä olin koiran edessä tai en vaan osannut kertoa sille mihin mennään. Myös tietoisuus siitä, että Aron on 8-vuotias, sai jarruttamaan tahtia. Selvittiin koko vuosi ilman isompia sairasteluita, mutta vuoden lopussa Aron oli päästä häntään ihan jumissa. Katriinan hyppysissä käytiin purkamassa jumituksen kuormaa, mutta tuntui itsestään selvältä, että kevennän Aronin elämää agilityn osalta. Osa tätä päätöstä tuli jo aikaisin syksyltä, kun otin Aronille enää puolikkaan paikan meidän kehari-agilityryhmään. 

Kesälle saatiin ensimmäinen ja aktiivinen veperyhmä. Kiitos Reijo, Jari, Pekka ja Taina: teidän kanssa treenattiin veden äärellä paljon. Aron kilpaili vepessä avoimessa luokassa kolme kertaa saaden kaksi ykköstulosta ja yhden kakkostuloksen. Näihin kisahetkiin sisältyi paljon jännitystä ja tarkkaa valmistautumista. Kilpaileminen oli tosi kivaa ja harmi, että vepekausi on meillä suomessa niin lyhyt.  Vepe saa kuitenkin niin hymyn huulille, kuten alla olevassa kuvassa, kun ollaan viimeisen koeliikkeen jälkeen loppupalkalla.

Syksyllä hurahdettiin Aronin kanssa peltojälkeen. Aronin vahvuus on sen intohimoinen asenne jäljestykseen. Se kestää sen, että nyt ei voi enää mennä jälkiä laukalla eikä jäljen esineitä voi napsauttaa suuhun ja tuoda laukalla minulle. Opeteltiin uutta tapaa jäljestää ja ilmaista esineitä. Koettiin ilon ja oivalluksen hetkiä. Toivottavasti sama jatkuu vielä ensi vuonnakin. Tarkoitus olisi mennä kilpailemaan fh-kokeeseen ja saada sieltä koulari. Onneksi siihen tavoitteeseen riittäisi se 70 pistettä sadasta eli täydellinen ei tarvitse olla. 

Kuvassa onnellinen pari hyvin menneen peltojäljen jälkeen. Kiitos Tuija!

Pikku-Ray, meidän intohimoisella luonteella varustettu japaninpystykorva piti koko vuoden huolen, ettei sitä unohdeta. Agilityssä Ray ja Petra osallistuivat maaliskuussa nuorten agilityn sm-kisoihin Kuopiossa sijoittuen kahden radan pisteillä medeissä viidenneksi. Loistava sijoitus ensi kertalaisilta. 

Siitä Petra sai lisää intoa treenata itseään ja koiraansa paremmaksi ja vuoden aikana tekivät 9 nollarataa agikisoissa nousten ykkösluokasta kolmosiin. Lämpimät kiitokset tästä Räsäsen Minnalle. 

Näyttelypuolella Petra ja Ray kävivät kolme kertaa kehissä ja saivat toukokuussa Tampere kv:stä viimesen tarvittavan cacibin. Näin Raystä tuli kansainvälinen muotovalio ja meistä tuntui siltä, että nyt on hyvä aika vähentää näyttelyjuttuja ja keskittyä enemmän muuhun harrastamiseen.

Ray Tampere Kv:ssä toukokuussa 2017

Rally-tokossa Ray kilpaili kanssani neljä kertaa ja kolme viimeistä kisakäyntiä poiki hyväksytyt tulokset ja koularin RTK3. Olin hirmu tyytyväinen tähän. Rally-tokoa treenataan tässä kaiken muun ohella melko epäsäännöllisesti ja ensi vuoden tavoite olisi tehdä sitä säännöllisemmin ja kisata Rayn kanssa mestariluokassa. Nyt vuoden loppu me vietetään tokoa treenaten. Ilmoitin Rayn kanssani tokon alo-luokkaan tammikuulle ja on tässä vielä pari juttua treenattavana. 

Rally-toko palkinnoilla Jyväskylässä

Sitten meille muutti uusi perheenjäsen Lee. Pennun tuleminen muutti arjen koko perheessä ja neljän koiran huoltajuus ei ole pikkujuttu. Lee oli pentueessa koira, joka vaan kolahti ihan ensimmäisellä tapaamisella. Se oli myös pentueen ainoa mustavalkoinen ja olisihan siinä ollut ruskeaakin pentua mistä valita. Mutta Seiska eli Lee oli se meidän valittu.
Ensimmäinen yhteiskuva otettiin Leen ollessa 5 viikkoa vanha.

Leen kanssa on nyt eletty yhdessä ensimmäinen puoli vuotta ja jännityksellä olen seurannut sen kasvua. Eläinlääkärit sanoivat heti ensimmäsestä rokotuksesta lähtien, että tästä tulee sitten iso. Ja niin siitä on tullutkin. Se on nyt takakorkea kapea luikku, jonka etupää oli 52 cm korkea marraskuussa. Se on sellainen honkkeli tällä hetkellä, ettei siitä tiedä, kuuluko taka ja etupää samaan koiraan. Se on siis silmälle hyvin erilainen, kuin mikään muu meillä ollut koira. Ja vähiten karvainen. 

Leen sydän on täyttä kultaa ja se rakastaa perhettään yli kaiken. Se rakastaa olla lähellä ja herään usein aamulla siihen, että me nukutaan päät samalla tyynyllä. 

Petterin vieressä

Lee tykkää juosta lujaa sen pitkillä koivilla ja sille tulee olemaan metrisen esteen hyppääminen helppoa. Sillä on meinaan ponnua. 

Lee ja Aron metsälenkillä

Huolentonta aikaa me ei olla kuitenkaan vietetty ja se valitettavasti varjostaa tätä ensimmäistä vuotta yhdessä. Leen neljä veljeä on nyt lyhyessä ajassa saaneet ocd-diagnoosit. Olen kovin pahoillani kaikkien veljesten puolesta ja ajattelen, että yksi riskitekijä ocd:n syntyyn on yhteydessä nopeaan kasvuun. Kaikki pentueen koirat on kasvaneet vauhdilla korkeutta, erityisesti urokset. En ole kuvauttanut Leetä eikä se onnu, mutta ei ole päivääkään, ettei sen liikettä seuraisi. Tarkkailen sen etupäätä ja sitä, että ottaako se painoa molemmille etutassuille. Samalla sitä miettii, että mitä voi tehdä estääkseen ocd:n tulemisen, kun selkeä geneettinen riski siihen nyt on. Uskon niin vahvasti, että hyvä luusto rakennetaan metsälenkeillä ja vapaana liikkumisella. Vastapainona olisi pumpulissa pitäminen, mutta näin aktiiviselle ja liikuntaa rakastavalle pitkäsäärelle se on kiusantekoa. Sen olin jo heti alussa päättänyt, että agilityä ei  Leellä tehdä yhtään ennen vuoden ikää, sillä tieten tahtoen en halua aiheuttaa murheita. Ja nyt me yritetään viettää ihan normaalia nuoren bordercollien elämää, mutta jokaisen lenkin jälkeen mietin, että oliko tämä nyt viimeinen lenkki, jos se huomenna ontuukin. Joten ainoa asia, mitä me ensi vuodeksi Leen kohdalta toivotaan on terveys. Kaikki muu on ihan yhdentekevää sen rinnalla. 

Toivotan siis oikein hyvää uutta vuotta kaikille. Toivotaan, että ensi vuodesta tulee hyvä ja onnellinen. Kiitos kaikki ystävät ja tuttavat tästä vuodesta. Ollaan saatu paljon myös uusia tuttavuuksia ympäri suomea, kiitos tästä vuodesta teillekin. Kiitos kaikki blogiani lukeneet, aika monta vuotta on näitä koiraharrastuksen kohokohtia tullut kirjoiteltua. 

Ja kohti uutta vuotta.....

Sosiaalinen palkka

Eilen Marjan tokotunnilla oli teemana sosiaalinen palkka. Tosi hyvä, kun asiaa käytiin läpi. Omatunto on nimittäin kolkutellut, että tämäkin pitäisi muistaa ottaa Leen koulutukseen joka viikolle mukaan. Marja kertoi, että sosiaalinen palkka voidaan jakaa kolmeen osaan: Kehu, liike ja kosketus. Ja käytiin kaikki osat läpi tsekaten, missä tilassa nämä ovat.

Ensimmäisenä oli kehu. Asetuin kentälle ja odotettiin Leen tekevän jotakin, mistä voin kehua sitä. No kilttinä poikana se kiepsahti sivulleni ja sain kehua sitä ääneen. Liikkua ei saanut, vain suullinen kehu. Siinä hetken kehuin sitä ja huomattiin, etten saanut kehuillani koirassa minkäänlaista reaktiota aikaan. Se vain istui vieressä tuijottaen minua. Ihan kuin se olisi ajatellut, että koskahan toi loppuu. 

Joten tästä pystyi päättelemään, ettei Lee ilahdu/väistä/reagoi kehuihini. 

Sitten liike. Taas Leen piti tehdä jokin asia, mistä pystyin sen sosiaalisesti palkkaamaan. Ja lähdin liikkeelle, taputtelin iloisesti käsiäni ja taisin muistaakseni kehua sitä myös ääneen. No nyt saatiin häntä heilumaan ja pilkettä koirankin silmään. 

Kolmantena silittely. Tästä Lee ensin vetäytyi kauemmaksi, vaikka se rakastaa kotona lähellä olemista. Samoin se kerjää silityksiä tai tulee ihan röyhkenä syliin ollen silityksiä vailla. Mutta treenikentällä silitykset ja rapsuttelut, yök. Pienen vetäytymisen jälkeen se antoi silitellä itseään ja Marja sanoi, että ihan kuin se olisi jopa tykännyt siitä. 

Eli huomattiin, että todellakin näille jutuille olisi syytä tehdä jotain. 

Seuraavalla kierroksella treenattiin. Yhdistettiin suullinen kehu vauhdikkaaseen liikkeeseen ja saatiin sen kautta reaktio koiraan. Tehtiin siis luoksetulo, josta Lee tykkää ja kun oli luonani, sain kehua. Ja häntähän siinä heilui, joten sen päälle lelupalkka. Eli haettiin sitä, että kun saan koiran kehuillani reagoimaan, palkkaan sen leluun. 

Liikettä treenattiin niin, että kun Lee teki jotakin oikein, lähdin liikkumaan koirasta poispäin ja kun koira tuli aktiivisesti mukaani, se palkattiin. 

Silittelyyn saatiin kullan arvoinen vinkki. Lee kun rakastaa silittelyä ja hyväilyä alan kotioloissa yhdistämään tähän vihjesanaa. Täytyy vaan keksiä joku hyvä. Sitten tuoda sitä samaa sanaa ja silittelyä esim kentän laidalle ja joskus myöhemmin ihan treenikentälle. Tällä tavoin opetan koiralle, että se saa vihjeen, että se tietää, että silittelen sitä. Varmasti hyödyllinen juttu kokeessa tai esim pk-tottiksessa, missä en liikkeiden välissä voi vapauttaa koiraa kanssani leikkimään vaan meidän tulee olla perusasennossa odottamassa tuomarin lupaa jatkaa. Joten olen ihan innoissani tästä. Me voidaan opetella tämä ja tuoda sitä kautta itsevarmuutta kokeisiin, kun voin kertoa koiralleni, että olen todella tyytyväinen sinuun, jatketaan samaan malliin. 

Aronille jäi aikanaan sosiaalinen palkka täysin opettamatta. Sillä oli paljon liikkeitä tai liikkeen paloja, joissa sen mielestä piti saada palkka. Hyvä esimerkki on vaikka nouto. Esineen luovutuksen jälkeen se odotti/odottaa aina palkkaa, erityisesti lelua, joilla se oli vauhdikkaasta liikkeestä palkattu. Kun palkkauksen sijaan pyysinkin sen sivulle, tuli pettymyksestä turhautunut ääni. Yhdestä turhaumasta seurasi toinen ja noidankehä oli valmis.

Rayn kanssa olen tietoisesti pyrkinyt kiinnittämään tähän huomiota, että aina kehun sitä ensin ja vasta sitten menee käsi taskuun hakeakseen nakkia. Sitten olen tietoisesti lähes aina treenatessa ruokkinut sitä, että kehun/liikun ja taputtelen käsiäni. Ja en tiedä onko se vaan pienen pystykorvan luonteessa vai onnistunutta koulutusta, mutta se vastaa kehuihin ja taputteluihin olemalla tosi innostuneen näköinen. Rally-tokossa en kylttien väleissä ennätä sitä juurikaan kehua. Välimatkat on lyhyet ja tarkkana niissä pitää olla. Mutta ihan aina toistan sosiaalisen riemupalkan viimeisen kyltin jälkeen, sillä sen turvin saan Rayn vietyä käytösruutuun ja keskittymään vielä siihen ennen lopullista kehästä poistumista.

Viimeisen kyltin jälkeen:

Joten nyt itseänikin ihan ihmetyttää, että miksi tämän käytöksen vieminen on ollut vaikeeta viedä Leen treeneihin. Ehkä tämän vuoksi kirjoitin tämän postauksen, että tulee paremmin mietittyä tätä. 

Joulukuinen perjantai-ilta

Kuluneella viikolla ollaan keskitytty Leen kanssa käytöstapoihin ja hihnassa kulkemiseen. Mitään vallan suuria ongelmia ei meillä vielä tässä ole. Petra kuitenkin huomautti, että Lee oli jonakin päivänä haukkunut useamman vastaan tulevan ihmisen. Myös selvästi vieraat koirat ovat alkaneet vähän enemmän kiinnostamaan ja haluaisin opettaa käytösmallia, ettei niistä kannata mitenkään kiinnostua. Ja vältän nyt kaikin keinoin lenkkeilyä perheen neljän koiran kanssa samaan aikaan, sillä niissä tilanteissa Leen ajatukset lähtee ihan lapasesta. Se seuraa hirveästi mitä lauman muu väki tekee vouhkaten siinä seassa ja näissä tilanteissa keskittyy viimeisimpänä minuun. Joten parempi, että panostan kulkemiseen kanssani mahdollisimman paljon ja sitä kautta yritän saada Leen oppimaan, miten pitää olla sitten porukasta huolimatta. 

Maanantai-iltana koko idea tuntui turhalta, sillä pimeä, sateinen, musta marraskuu piti huolen, että ihmiset vetäytyivät koteihinsa peittojen alle ja käveltiin kuraista katua pitkin Leen kanssa kaksin. Mennään mekin kotiin, sanoin Leelle. 

Tiistaina vähän tsempattiin ja oltiin Linnainmaan prisman nurkilla. Nyt satoi vettä ja räntää, joten ei voinut kyllä sanoa nauttivansa siitä. Ilahduin kuitenkin, että kokonainen jalkapallojoukkue hölkkäsi meidän ohi ja eikä se aiheuttanut Leessä mitään isompaa reaktiota. Ehkä se vähän kummissaan ihmetteli, että mitä porukkaa tulee pimeessä vastaan. 

Lopulta mentiin Leen kanssa kuivattelemaan Prismaan sisälle ja sieltä löytyikin kiva paikka; liukuportaat.  Ihmiset kulki näitä pitkin alas parkkihalliin, joten ohi vilisti ihmisiä lapsineen ja kauppakärryineen. Lee oli kanssani tosi maltillinen ja tarjosi perusasentoa ja katsekontaktia. Siitä tietysti kehuja ja namia palkaksi. Ajeltiin niillä rullaportaillakin ja alun ihmettelyn jälkeen alla liukuva alusta ei ollut yhtään mitään. 

Kiva treeni loppui vaan siihen, että vartija tuli ajamaan meidät ulos kaupasta kysyen, että tiesinkö, ettei täällä saa olla koiran kanssa.....

Keskiviikkona ulkoitiin päivänvalolla kotitaajamassa, mutta vähänlaisesti tuli ihmisiä silloinkaan vastaan.

Torstaina ei liikuttu oikeastaan missään. Olin ollut yövuoroissa enkä päässyt päivällä vauhtiin oikeastaan ollenkaan. Pimeetä oli töihin mennessä ja sieltä tullessa. Päivänvaloa oli saattanut näkyä silloin kun nukuin.

Perjantaina meidän perheen miesväki lähti kaupunkiin elokuviin. Hypättiin Leen kanssa kyytiin menomatkalle ja kerroin elokuviin menijöille, että me tullaan sitten bussilla kotiin omia aikojamme. Taskut oli täynnä makupaloja, Leellä hyvät heijastinvaljaat päällä ja itsella bussiraha taskussa. Puolessa välissä matkaa tajusin, että voi kääk, eihän minulla ole Leelle mitään hihnaa mukana. Se kun loikkasi vain autoon ja unohdin koko hihnan. Onneksi kiltti puoliso suostui pysähtymään lähimmän koiratarvikeliikkeen eteen, josta kävin hakemassa 2 min ennen sen sulkemisaikaa "jonkun halvan hihnanpätkän vaan". Kaupasta löytyi kokonaan heijastava uusi hihna, mikä oli sitten pakko saada. Heijastintuotteethan on halpoja henkivakuutuksia :-).

Ihanasti juuri sinä iltana satoi lunta maahan, joka teki kaupungista paljon valoisamman. Ja ne kaupungin valot, oih mitä terapiaa pimeydessä vaeltaneelle. Oli tosi kaunista.

Tallinpihalla

Näsinneulan valaistus oli hieno, sääli ei sitä saanut kännyn kameralla näkyviin 

Ja takaisin kohti keskustaa

Joulutori aukeaa huomenna, vink vink

Tampereen keskustassa oli niin kaunista, mutta myös hiljaista

Lopulta tultiin bussilla kotiin, mikä oli Leen elämän ensimmäinen bussikerta. Perjantai-ilta ja kaikkialla pikkujoulut. Se tietysti tarkoitti sitä, että bussi oli ihan ääriään myöten täynnä ihmisiä. Lee sulautui ihmisten väliin tosi hyvin, eikä arkaillut yhtään. Se hyppäsi reippaasti kanssani bussiin, matkusti ahtaassa tilassa katsoen minuun, että miksi me täällä ollaan. Niin sitä minäkin siinä mietin. Onnellisina sitten lopulta kotona.

Miks me mennään tämmösellä?

Lähempänä kotia mahtui jo ottamaan enemmän rennosti

Elvis 11.v.

Meinasi ihan unohtua. Meidän perheen veteraani Elvis täytti 14.11. komeat 11 vuotta. Koiriemme kesken se on ihan ehdoton johtaja, jota muut kyllä kunnioittavat. Useamman kerran yöllä olen herännyt esim Aronin piipitykseen. Elvis on nukkunut makuuhuoneen ovella ja Aron on kovasti halunnut tulla myös sinne, mutta Elvis on ollut edessä. Ja eihän se sovi, että Aron kävisi sanomassa Elvikselle, että väistys vähän. Näissä tilantessa olen unenpöpperössä vain kutsunut Elvistä, joka nousee katsomaan, että niin mitä ja Aron on päässyt itkuistaan.

Elvis on voinut viimeisen vuoden tosi hyvin. Lenkeillä Elvis kulkee reippaasti mukana ja kotiharrastuksiin sillä kuuluu piilotettujen nakkien etsiminen. 

Slo muistuttaa itsestään sillä tavalla, että kannuskynnet vaihtuu sillä kerran vuodessa. Ne ikäänkuin kuivuu irti. Tammikuussa on suunnitelmana mennä terveystarkastukseen Reviiriin ja verikokein katsotaan, mitä kilpirauhasen vajaatoiminnalle kuuluu. Elvis syö Forthyron-lääkettä tabletin aamuin illoin. Se on hoikassa kunnossa, mutta se on virkeä, sen vatsa on pysynyt nyt hyvänä. Alkusyksystä sillä oli vatsatauti, mikä otti niin koville, että haettiin eläinlääkäristä apua. Lammas Canacan-nappula maistuu sille hyvin ja sen vatsakin tykkää siitä kiintein ulostein. 

Elvis laumansa kera marraskuussa 2017.

Kuluneen viikon projekteja

Tällä viikolla olen koulutellut/ vahvistanut seuraavia juttuja.

Ray aloitti rallyn mes-tehtävän "koira eteen seisomaan ja siitä peruutus". Erikseen ensin peruutusta. Pähkäilin, että miten saan sen peruuttamaan ja sitten muistin, Ray osaa takajalkatargetin. Muistuttelin ensin isomman tyynyn avulla, että takatassut pitää siirtää tyynylle. Sitten tein esteet sen molemmille sivuille ja naksautin joka kerta, kun se astui askeleen taaksepäin siirtääkseen tassut takatyynylle. Jos Ray kääntyi minusta pois päin mennäkseen nenä edellä tyynylle, ei seurannut mitään, mutta naksua ja namia kun peruutti. Ja jes, kaksi treeniä ja se alkoi peruuttaa. 

Vaihdoin takajalkatargetiksi pannulapun. Ja peruutettiin. Yhdistin myös käskyn pakki ja sain melko hyviä peruutuksia tehtyä. Otin sivulla olevat esteet pois ja nyt meillä on käytössä vain se patalappu siellä takana.

Ja toinen mikä tähän liikkeeseen liittyy on se eteeni siirtyminen, jossa ei nyt istuta vaan seisotaan. Sitä erillisenä tehtävänä. Koira, joka on koko elämänsä siirtynyt ohjaajan eteen istumaan, ei voi ihan hetkessä käsittää, että nyt pitää kuunnella käskyä ja seisoa. 

Aron on treenannut aika monen lihapullan edestä peltojälkiesine-ilmaisua. Aronilla on pitkä historia siitä, että kun se kohtaa esineen, se poimii sen suuhunsa. Joten alkusyksyllä naksuttelin sille käytöstä, mitä tehdään esineellä. Sen tulee koskettaa alaleualla esinettä samalla kun se käy maahan. Esineellä tulee pitää katse eteenpäin ja homma tulee tehdä niin, että seison koiran takana. Ja tätä juttua on hinkattu kriteeri kerrallaan paljon. Nyt sisällä se tekee jo tosi hienoja ilmaisuja. Ulkona tein maanantaina erilaisia tallattuja suoria nurmelle, missä oli ensin vain yksi esine ja sitten kahdesta kolmeen esineitä peräkkäin. Ulkona ilmaisut alkoivat jo sujua, mutta helposti nosti pään ja katseli takaa tulevaa lihapullaa, jonka yritin heittää koiran eteen. Tavoitteena on saada pian esineet peltojäljelle. Ainoa takapakki on maahan satanut lumi ;-)

Leen viikon projekteina on mm. käsitargetin vahvistaminen. Tätä olen tehnyt nyt joka päivä vähän. Toisena hommana on esineen nostaminen maasta. Ja ensi viikolla yhdistän tehtävät, jolloin lopputuloksena olisi esineen nostaminen käteen. Lee osaa nostaa maasta erilaisia esinetä ja saa palkan ylhäältä päin. Tällä palkkaussuunnalla se nappaa aika kivasti kiinni esineeseen ja lähtee nostamaan sitä ylöspäin. Olen testaillut erilaisia esineitä kuten kuulakärkikynä, tunnarikapula, lusikka, noutoesine, lapsen rukkanen. 

Ihan uusi Leen projekti on istu-käskyn ja asennon opettelu. Naksuttelen sille istu-käskyä, joissa nopeat istumiset tuottaa palkkion. Ja tässäkin palkkaan niin, että kun se istuu, se ajattelisi saavansa ylhäältä päin namin. Silloin se asettuu istumaan mukavan napakasti. Ollaan tehty tätä sisällä ja tänään ulkona läheisen koulun pihassa. Näyttää ja tuntuu hyvältä. 

Ruokakupille Lee on tehnyt maahanmenon ja siinä olemisen x määrän aikaa. Sen täytyy rauhassa maata, että saa ole hyvä-vihjeen eli luvan mennä ruokakupille. Nyt samaa tehdään istu asennosta.

 Ole hyvä-käskyyn on yhdistetty nyt muitakin elämän osa-alueita. Ulko-ovesta Lee ei saa enää ampaista, vaan sen pitää ottaa katsekontakti minuun ja seisahtua. Tajusin nimittäin maanantaina, että se vilahtaa siitä samantien paljon lupia kyselemättä. Aika pienellä sain sen ajattelemaan, että ovi aukeaa, niin siitä saa mennä vasta luvan jälkeen. Sama koskee autosta poistumista. 

Kivoja projekteja! 

Jos vielä sananen viime viikonlopusta. Oltiin Leen kanssa kannustamassa Petraa ja Raytä ykkös-kakkosluokkien kisoissa. Jari Helin oli tehnyt kakkosluokkalaisille kolme rataa, joista ensimmäisellä Petra jäi epäröimään a-esteen jälkeen ihan sekunniksi, jolloin Ray kävi loikkaamassa seuraavan esteen väärään suuntaan ja siitä hyl. 

Keskimmäinen rata oli profiililtaan vaikea ja siinä oli hankala kepeille meno. Ja juuri näillä  kepeillä ottivat 2 x 5 virheen, muuten siisti ja sievä rata. 

Sitten lähtivät viimeiselle radalle ja kannustin, että nyt ohjaa "raivolapsi asenteella". Ja se onnistui, koska tekivät nollaradan ja sijoittuivat sillä luokassa toiseksi. Ihan viimeiseen koirakkoon saakka jännitettiin, että tuleeko joku nopeampi nolla väliin, mutta ei tullut. Joten Petralle ja Raylle siirto kolmosiin!!

Treeneihin Petra leipoi maanantaina kakkua. Niillä on kyllä tosi kiva nuorten agilityn valkkuryhmä ja osaava koutsi Minna Räsänen. 

Japsihässäkkää

Kuluneella viikolla puuhasteltiin Rayn kanssa rally-tokoa. Olin nimittäin ilmonnut sen Jyväskylän tupla-rallykisoihin ja treenit nyt syksyllä pystyi laskemaan yhden käden sormilla. 

Maanantaina käytiin naapurin Ninan kanssa tekemässä hallilla ihan voi-luokan rallyrataa sillä seurauksella, että hiki pukkas otsalle; me ei osata mitään. Tiistaina minulla oli kirjoitettu ylös ne kyltit, mitkä oli vaikeimmat ja sitten vaan iltaohjelmaan pienet rallytreenit joka väliin. Seiso-käsky on meille hankala eikä Ray osaa mennä seiso-asennosta maahan. Se tekee sen istumisen kautta. Kaiken lisäksi Ray pomppi, sähläsi, yli-yritti ja haukkui. 

Torstaina kävin sen kanssa itsekseni hallilla ja työstettiin juttuja 45 min lähes yhteen putkeen. Välillä pidettiin juomataukoja ja jatkettiin. Ja viimeisen 2 min se työskenteli todella hyvin, joten tajusin, että sehän vaan paranee, kun otetaan turhat löysät pois. 

Perjantain Ray sai täysin huilata. Oikeastaan kaikki koirat vietti "ei tehdä mitään"- päivää. Puoliso totesi illalla, että tänään Lee on ollut kyllä rasittava. Niin, se puuhasteli kotosalla muiden edestä. 

Lauantaina lähdettiin Petran, Rayn ja bordercollieitten kanssa kohti Jyväskylää. Satoi vettä ja oli harmaata. Niin marraskuuta kuin olla voi. Kisapaikalla huomasin, että olin ottanut ihan liian vähän vaatteita mukaan, mutta onneksi koiran kanssa puuhastellessa tuli lämmin. Ray tuntui oikein kivalta jo lämmittely vaiheessa. Lämmittelin sitä moneen kertaan, että tasaantui keskittyneeseen tilaan.  

Rata 1. Siinä tuomarina oli Tytti L. Rata näytti melko helpolta, ei mitään kovin hankalaa. Silti ekalla suoralla olin kauhusta kankeana ja jäykkä, uusittiin heti kyltti nro 3. Sen jälkeen vähän rentouduin ja tehtiin meidän tason mukaista settiä. Aika lopussa otin niin turhan -10 kuin vain olla voi. Sellainen kyltti, missä koira jätetään istumaan, astutaan askel sivuun ja kutsutaan koira sivulle istumaan. Ihan takuuhelppo kyltti, muistaakseni alo-luokan kyltti. Tässä voisin ampua itseni (mutta onneksi tämä on vain harrastus enkä tee sitä). En nimittäin malttanut odottaa koiraa tulevaksi perusasentoon vaan lähdin etenemään, sitten muistin sen perusasennon ja pysähdyin. Ray teki miten ohjaaja halusi. Loppurata meni virheettä. Käytösruutukin sujui hyvin, siinä koiran tuli olla 2 min sivulla maassa. 

Saatiin yhteensä 85 pistettä. Jos ja jos en olisi tehnyt sitä typerää aivopierukymppiä, niin. No mitäpä näitä harmittelemaan, ihminen on erehtyväinen. Tavoitteena oli 70 pistettä, saatiin rutkasti enemmän.

Palkintojen jaossa tuomari julisti, että oltiin saatu tuomarin kunniamaininta. Me, hyvä ihme! Tuomari aloitti, että virheistä huolimatta koiran ja ohjaajan yhteistyö oli miellyttävää katsella ja koiran ohjaaminen oli kaunista. Palaute lämmitti kovasti. Tällä radalla ratkottiin myös japaninpystykorvien rallymestaruus, mutta se meni ansaitusti paremmille.

Sitten sai odotella hetken ja alkaa valmistella koiraa seuraavalle radalle. 

Rata 2. Nyt tuomarina oli Fiia-Maria Kivioja ja rata oli ehkä vähän vaikeampi kuin ensimmäinen. Hidasta käyntiä koira oikealla (ei oltu treenattu tätä ikinä) tai koira oikealla istu kierrä koira (tätäkään ei oltu tehty ikinä).

Itse rata meni nyt vähän huonommin kuin ensimmäinen. Uusin peruutuksen, mikä oli ihan tyhmää, kun Ray meni uusinnallakin ihan vinoon. Tehtiin myös vähän epätarkasti, ehkä väsymys alkoi näkyä tässä jälkimmäisellä.

Käytösruudussa oli koira istuu edessä 2 min. Se meni loistavasti. Ray oli hyvin tietoinen, mitä ollaan tekemässä. 

Iloksemme saimme kuulla, että pisteet riitti tulokseen, jopa 81. Taas enemmän kuin toivoin. Molemmilta radoilta tulokset, jihuu. Se tarkoitti koularia RTK3, sillä Rayllä oli toukokuulta yksi voi-tulos. Ja niin Raystä tuli meidän perheen ensimmäinen mestariin siirtynyt rallytokokoira.

Mentiin Annalle yökylään ja vasta nyt tajusin, että siskot-veljet kuva jäi ottamatta. Noh, ehkä Lee ja Venla ei malta istua vielä sillai nätisti niinkuin voisi toivoa. Aron ja Pipsa, Ray ja Minttu sen osaa kyllä. Alla oleva kuva kertoo varmaan enemmän kuin tuhat sanaa, mutta siinä ne on: Lee ja sisko Venla.

Sunnuntaina ajettiin kauheeta vauhtia Haukkuvaaran hallille. Klo 9 alkoi japsien harrastuspäivä ja ohjelmassa oli treenia rallyn ja agilityn parissa. Rallyssa meitä koulutti eilinen tuomari, Fiia-Maria. Ja Rayn kanssa tehtiin mestariluokaan rataa Fiia-Marian silmän alla. Uutena juttuna tuli, että mestarissa suurin osa tehtävistä tehdään koira oikealla puolella. Paljon ennemmän kuin satunnainen pätkä, mihin on tottunut voittajan radoilla. Täysin uusia temppuja tulee opeteltavaksi, mutta tajusin, miten tärkeää on ihan se perusseuraamisen hallinta. Rayn kanssa on tehty paljon käännöksiä paikallaan ja se on aika hyvä niissä. Kuitenkin se kylttien välissä niissä seuraamisosioissa saattaa kadota tai ottaa liikaa sivuetäisyyttä, joten ohjelmaan pitää lisätä sitä itse seuraamista. Uusina opeteltavina juttuina on edessä peruuttaminen sekä puolen vaihto edessä. Tätä jälkimmäistä mietinkin, että opetanko sen vain käsiavulla liikkumaan edestäni vai teenkö siitä hieman teknisemmän ja siten tarkemman tehtävän. 

Olisi voinut luulla, että Ray on ihan puhki rallytreeneissä, mutta päinvastoin, se vaan paranee. Oli tosi kiva ja tarkkana kuulolla. Ne virheet mitä mestarinradalla tuli, oli ihan osaamattomuutta. Joten tästä sai kyllä hyvät motivaatiot alkaa työstämään sitä mestariluokkiin ja tavoitteena ne yli 95 pistettä. Siihen tarvitaan runsaasti taitoa ja lisää kisakokemuksia. Oma jäykistely on saatava pois, mutta kiva on kyllä jatkaa Rayn kanssa tätä projektia. Ensi viikonloppuna Ray menee Petran kanssa agikisoihin, joten täytyy antaa sen varmaan viikolla vähän huilata ja käyttää se aika treenisuunnitelman kirjoittamiseen. 

Japsipäivässä rallyn jälkeen Ray riensi Petran kanssa agitreeneihin. Siellä kouluttajana oli mitteli-Reetta Kangaslampi. Tekivät jonkun venäläistuomarin hankalaa rataa, mutta tyylillä. Petra oli tosi tyytyväinen näihin treeneihin ja Ray kulki kivasti. 

Leen kanssa ehdin tekemään sille vieraassa hallissa monia juttuja. Se ei tunnu häiriintyvän ympäristöstään juuri mitenkään ja keskittyy kivasti. Tehtiin sen kanssa kehonhallintajuttuja sellaisella korokkeella, mikä oli siellä hallissa. Vahvistin kaikki tassut korokkeella-asentoa ja istumista korokkeella.

 Lisäksi otettiin Petran kanssa sille ensi kerran irtoamista. Laskettiin esteen rima ihan alas, pidin Leestä kiinni ja annoin luvan irrota Petran näyttämälle namikipolle esteen yli. Meni hyvin. Sitten Petra oli kahden esteen takana ja sama homma. Lopulta kolme estettä ja hyvin se lähtee suorittamaan. Ehkä rimoja ei olis välttämättä tarvinnut olla ollenkaan, ehkä pelkät siivekkeetkin olisi riittäneet.  Lopetettiin hyppelyt tähän, mutta jatketaan tätä samaa joskus myöhemmin lisää. Petra otti pari putkea Leen kanssa ja näyttää jo nyt siltä, että Lee tulee menemään kovaa. 

Muuten hyödynsin hallia ja ihmisiä ympärillä-teemaa siihen, että silloin kun ei tehdä mitään, kannattaa käydä makuulle ja tarkkailla siitä minua. Partacollieitten kanssa ei tätä osannut aikanaan vahvistaa ja ne häipyi heti omille teilleen tai hakivat muuten vaan ohjelmaa ympäristöstä. Joten kun istuskeltiin porukalla, useampi koira meni edes takas, haukkuivat yms ja Lee makoili maassa ja sai silloin tällöin namin. 

Edustuspaita on jo ostettuna ;-)

Lee oli myös tuhma tällä reissulla. Heti kun auton takaovi aukeaa, se yrittää livahtaa sieltä omille teilleen ja silloin tällöin onnistuu siinä kuten tänään.  Ärsyttävää ja vaarallista. "Ei tulla"-käskyn harjoitteleminen alkaa huomenna! 

Japsipäivän kohokohta oli houkutusten highway-kisa. Osallistujia oli paljon ja Lee osallistui myös. Sen ensimmäinen kisa! Ja vielä haastavalla radalla. Maassa oli luoksetuloradan molemmin puolin erilaisia herkkuja ja leluja, mutta Lee teki hyvän luoksetulon aikaan 3.05. Nopein taisi olla Sallan japsi Melli vaiko Mitsu vai Lilla. Jokatapauksessa voittoaika oli 2.59 sek. joten japsit menee tarvittaessa kyllä lujaa. 

Olipas siis kiva viikonloppu. Lumi ja räntäsade piiskasi tuulilasia, kun kähdettiin kotimatkalle ja auton takaosassa nukkui väsyneitä koiria. Tällä elää taas hetken.

Lokakuisia treenejä

Olen tainnut olla nyt kovin aktiivinen nyt koirien kanssa, mutta kyllä niiden kanssa puuhailu enemmän antaa kuin ottaa.


Aron on peltojäljestänyt. 13. 14. ja 15.10 löytyy sporträkkeristäni, että jäljestettiin kolmena päivänä peräkkäin, joten tämän jälkeen annoin Aronin nenän ja pään vähän tuulettua useamman päivän ajan.
Sain ihan kotinurkille luvat kahteen peltoon, joten tosi helppoa on vapaapäivinä käydä tallaamassa jälki kauppareissulla ja tulla ajamaan se sitten kolmen tunnin päästä.


Jälkitreeneissä on nyt erityisenä tehtävä olleet kulmat. Lisäsin ennen kulmaa ja kulman jälkeen ruokaa peltoon ja lyhennettiin Aronin jälkiliinaa ihan tavallisen remmin pituiseksi. Jäljen hukkuessa ei Aronilla ole tilaa lähteä tekemään mitään tarkistusta enkä päästä sitä taakseni. Ajatus on, että vain eteenpäin mennään, rauhassa ja tarkasti. Kävelen siis ihan koiran takana nyt jonkin aikaa. Kun vauhti pudotetaan ruuan avulla rauhalliseen mielentilaan, on kulmassa nyt Aronille saatu ajatus, että kun edessä oleva jälki päättyy, kannattaa vaan siirtää nenä vasemmalle tai oikealle, jolloin löytyy jälki ja lisää ruokaa. Heti kun koira kääntyy oikeaan suuntaan, siirryn koiran taakse ja sillä tavalla tuen sitä lähtemään heti kulman jälkeen oikealle suoralle. Kulmatyöskentely on tällä tavoin nyt just sitä mitä haetaan. Kulmia jäljillä on ollut paljon, vaikka 20 metrin välein, joten tällä on saatu lyhyessä ajassa jo paljon rutiinia.


Sitten on tehty harhoja. Ollaan saatu Tuijasta ja Meeasta ihana peltojälkiseura, joten kun tallaan jälkeä, jätän harhojen merkit ja puoli tuntia ennen jäljen ajoa Tuija kulkee merkkien kohdilta jäljen yli. Jäljen tekovaiheessa namitin jälkeä oikein reippaasti juuri näiden harhamerkkien jälkeen, joten sillä tavoin Aronille on saatu ajatusta, että sitä omaa jälkeä ei vaan hylätä jonkun harhan vuoksi vaan kannattaa pysyä sillä omalla. Ja nyt se on selvittänyt tosi kivasti näitä harhoja.

Siellä se Tuija tekee harhaa :)

Olenkin valtavan innoissani tästä peltojäljestyksestä. Aron tykkää siitä kovasti ja jäljen lopussa se saa ruokaa ja palloleikin, joten se saa kyllä aina kuulla olevansa sankari.

Eräänä aurinkoisena sunnuntaina kulman jälkeisellä suoralla.

Leen kanssa on paljon naksuteltu erilaisia juttuja sisällä. Se ei osaa vielä yhtään asiaa käskystä, mutta sillä on lukuisia ja useita alkuja, joita olen tehnyt tarjoamisen kautta.
Viimeisimpänä naksuttelin sille kohteen kiertämistä. Lasten Ikea-jakkara oli juuri sopiva kohde kiertämiseen. Pienessä keittiössä ja lyhyillä välimatkoilla ei kiertämisessä ole vielä vauhtia, mutta ei tarvitsekaan olla. Riittää, että Lee tarjoaa sitä lähtemällä minusta pois päin ja kiertämällä jakkaraa. Testasin myös miten hyvin se osaa yleistää asiaa, joten vaihdoin jakkaran tilalle lehtihyllykön.Sitäkin se kiersi hyvin hetken ihmeteltyään. Sitten testasin semmosella isommalla tokokartiolla ja tämäkin onnistui. Yritän ensi viikolla saada tähän sisäänajettua ihan käskysanan "kierrä" ja joskus myöhemmin voidaan sitten tehdä tätä hallilla ja alkaa rakentaa siihen etäisyyttä ja vauhtia. Joskus sitten, kiirettä ei ole.


Lee on myös opetellut takapään kohdentamista tasapainotyynylle ja sen kautta olen opettanut sille, että toivoisin, että se peruuttaisi aina tyynylle. Se osaakin jo peruuttaa lyhyitä matkoja suoraan sinne tyynylle, joten kohta tähänkin voisi opettaa oman sanan ja alkaa sen kautta yleistämään peruuttamista.


Ulkona Lee on tehnyt mm. esineruudun alkuja. Ai että se on hyvä niissä. Tallaan sen kanssa ensin ihan pienen alueen metsään. Sitten Leen kanssa jätetään esine sinne alueen perälle ja poistutaan n. 10-15 metrin päähän alueen eturajalle. Päästän Leen irti ja sinnehän se heti menee etsimään, että mihin se esine jäi. Ja äkkiä se nappaa esineeseen kiinni ja lähtee tuomaan sitä minua kohti. Vaikka tässä kohtaa jo huudan riemusta jes ja lelupalkka on näkyvissä, tuo se silti sen esineen ihan jalkojeni juureen ja sitten vasta vaihtaa itsensä leluun roikkumaan. Hurjan kivaa molemmista.


Tänään Marjan tokotunnilla tehtiin Leen kanssa matolle asettumista tarjoamisen kautta. Jo viime viikolla huomasin, että paikallaolemisiin ei tuon ikäisen pennun kanssa ole mitään mahkua kehonhallinnan puolesta. Lee kasvaa silmissä, on yhtä koipea koko koira ja se ei mitenkään vielä hallitse kroppaansa, vaan on mutkalla heti sekunnissa, jos olisi istumassa tai makuulla. Joten pähkäilin, että opetanko sille vasta vuoden ikäisenä paikalla olon alkeita, mutta Marjalla oli tähän ihana ajatus. Voin opettaa sille erikseen nyt kestoa ylipäätään paikalle jäämiseen/olemiseen ja myöhemmin sitten kehon pitämiseen hallittuna. Ja tätä voin tehdä nyt Ikean kylpyhuonen maton avulla. Taas Ikea, koiraharrastajan paratiisi. Naksuteltiin Leelle, että menee tuolle matolle ja hetkeä myöhemmin Lee tarjosi jo maahanmenoja matolle. Sitten sitä, että se jäi makoilemaan sinne matolle vaikka itse liikun. Sen ei tarvitse tuolla matolla nyt olla missään tiukassa asennossa, enemmänkin semmoinen käy siihen-matto, jossa ideana vaan on, että se menee siihen ja pysyy. Tällä kriteeristöllä voidaan ottaa jo erilaisia häiriöitäkin mukaan, eikä minun tarvitse sillä tavalla miettiä sitä asentoa. Ja myöhemmin, kun sille on jo ajettu tälläinen kesto jonnekin jäämiseen, vaikka itse olen kauempana, on siihen helppo rakentaa, että nyt pitää olla sitten tietyssä asennossa paikallaan.


Sitten varmaan Rayn kuulumisten vuoro. Petra ja Ray olivat tänään ekoissa kakkosluokan agikisoissa oman seuran kotihallissa. Parasta on noi omat kotikisat, kun hallille ajaa 10 minuutissa.
Parin ensimmäinen kakkostenrata oli Salme Mujusen agirata. Petra sanoi, että tosi helppo. Treenaavat viikoittain nuorten valkkuryhmässä paljon vaikeampia juttuja, joten hyvä, että kisaradat näiden jälkeen tuntuvat helpolta. Ja tekivätkin sitten tällä radalla ensimmäisen nollansa ja jännittettiin, että tuleeko luva. Lähtijöitä oli kuitenkin niin vähän, että vain kaksi parasta saivat luvan ja Petra tippui ihan viime hetkillä luokassa kolmanneksi. Hetki siinä jossiteltiin, että jos se  yksi valssi olisi ollut vähän parempi, niin.... Luva jäi 1.5 sekunnin päähän.


Seuraavalla radalla Petra päätti, että ohjaa Rayta paremmin. Sovittiin, ettei ajattele aikaa vaan tähtää huolellisiin kontakteihin ja kepeille vientiin. Ja näin ne tekivät toisen nollan Marja Lahikaisen agiradalla. Tällä nollalla tulivat kakkoseksi ja sieltä se ensimmäinen kakkosten luva sitten pätkähti.


Kolmas rata oli taas Salme Mujusen hyppyrata ja Petra sanoi, että nyt on helppo rata. Petraa ennen meni ihan jäätävän nopea sheltti, joten todettiin, että voittoon ei heillä ole mitään rahkeita, mutta mitä sitä suremaan. Petra päätti, että tekee niin hyvin kuin suinkin, juoksee ja ohjaa. Ja tadaa. Päivän kolmas nolla ja luokassa toiseksi heti tuon sheltin jälkeen. Toinen Luva!  Joten palkintoja tuli kassillinen ja hymy oli herkässä. Ihan mahtava aloitus kakkosluokissa. Mikään kiire ei sinne kolmosiin ole, kakkkosissa on kiva kisata. Kolmosiin siirtyminen yhden päivän aikana jäi siis sekunneista kiinni. Kuitenkin kolme nollaa, kolme rataa. Itse en siihen pystyisi, joten onneksi tytär osaa.

Minun pitäisi myös ryhdistäytyä Rayn rallitokon suhteen. Ollaan lähdössä Jyväskylään japsien rallytokomestiksiin marraskuussa. Treenattu on nyt lokakuussa kokonaisen yhden kerran. Hyvin Ray kyllä muisti sen, mihin jäätiin keväällä. Se on niin terävä ja nokkela rallyn suhteen, että ilo sen kanssa on tehdä.


Muuten ollaan nautittu ihanan värikkäästä syksystä ja ulkoiltu niin paljon kuin suinkin.

Pojat sänkipellolla

Tai metsäretkellä

Tänään satoikin ensimmäisen lumihiutaleet joten tästäkö se talvi sitten alkaa?

Lee ja ensilumi.

Leen tokoilut

Otsikko saattaa johtaa hieman harhaan, sillä varsinaisesti Lee ei ole tokoillut sen isommin. Olen kuitenkin kovasti miettinyt kyseistä teemaa, joten siitä kertoo tämä blogiteksti.

En tiedä miksi, mutta nykyiset tokosäännöt ärsyttää mua ihan hirveesti. Lähinnä se evl. Ihan mielenvikaista, joten en koe, että olisi mitenkään tarve päästä sinne korkeimpaan luokkaan. Miksi koiralta vaaditaan siellä kolme erilaista eteenmenoa? Mennään merkille, mennään kauas isolle merkille tekemään kierto ja sitten pitää osata vielä laukata eteenpäin ihan tyhjään. Halliolosuhteissa eteenlähetys on usein päin seinää, joka on myös mielestäni niin ankea juttu. Joten sääntöjen muutoksia odotellessa. 

Silti tokon alemmissa luokissa on paljon sellaista, mikä on kivaa ja mikä on järkevää opettaa koiralle. Joten tuleehan sitä miettineeksi, että miten rakennan Leelle ajatuksia, että yhdessä tekemällä tokoa voidaan kokea jotain elämää suurempaa. Yksi ratkaisu tähän oli hakeutua yhden suomen parhaan tokotaiturin oppiin, joten "yksärit" Riitta Kivimäen silmän alla on kultaakin arvokkaammat. Ollaan käytykin jo kahdesti. Ja koska Lee tarvitsee kokemuksia ryhmässä olemisesta, paikallaoloista ym sekä turvallisista samaan aikaan treenaavista koirista hakeuduin Tamskin tokoryhmään, jota vetää Marja Isohaka. Tykkään ihan hulluna Marjan tarkasta tavasta ajatella koirankoulutusta ja sellaisesta toko on käsityö-mentaliteetista, joten tiedän, että meille tulee Leen kanssa ihana tokotalvi.

Viikko sitten oltiin Leen kanssa Mika Jalosen tokopäivässä ja olin asettanut tälle päivälle hieman erilaiset kriteerit kuin yleensä tai mitä asetin Aronin ollessa tuon ikäinen. Mutta kun vanhene, ehkä vähän viisastuu. 

Nyt toiveissa oli, että saan Leen kokemaan olonsa turvalliseksi vieraassa hallissa. Ja tässä onnistuttiin, sillä Mika sanoi Leen tulevan omaan koulutushetkensä hyvin rentoutuneena ja minuun keskittyen. Eli sanoi, että siinä mielessä olen onnistunut jo nyt opettamaan Leelle tärkeitä asioita. Toisena mitä pidin tärkeänä oli se, että koiran tulisi osata olla häkkissä rennosti, sillä tätä taitoa tullaan tarvitsemaan vielä monin kerroin leireillä, reissuissa ja koulutustilaisuuksissa, kilpailuista puhumattakaan.  Ja tämäkin onnistui. Lee oli pitkän päivän häkissä ja kerran se kokeili ääntään, että pääsiskö sillä häkistä pois, mutta muuten se osasi nukkua välillä ihan täyttä unta. Toki otin sen häkistä pissalle, juomaan ja treenaamaan useita kertoja sen klo 10-17 kestävän koulutuksen ajan, mutta toistoja tuli häkkiin siirtymiseen ja sinne jäämiseen. Kolmas kiva tavoite tuli siinä, ettei se ollut yhtään kiinnostunut vieraista koirista ja näin ollen kokemus niistä jäi sille plussan puolelle. Olisi ikävää, jos se kokisi muut koirat uhkana tai kiihdyttävänä. Toistaiseksi se asennoituu niihin neutraalisti, paitsi ehkä omiin sisaruksiin, mutta työskentely sisarusten kanssa samaan aikaan ei kuulu vielä sen tavoitteisiin. 

Jalosen Mikan koulutus oli kiva, mutta teoriaosuutta kuunnellessa jäin miettimään, että mitä jos sitä vaan heitteliskin palloa koiralleen ja olis siitä onnellinen. Mika puhui siitä, että tokonkouluttaminen tulisi olla yritystä tehdä sitä mahdollisimman virhevapaasti. Ja virheitähän me ihmiset tehdään jokatapauksessa. Katsottiin Mikan ottamia videoita, missä näkyi virheitä, sellaisia tahattomia, mitä tapahtuu esin naksun ja maksun välissä. Ja muutaman toiston myötä niistä tulee osa sitä liikettä, ihan tahattomasti. 

Pennun kouluttamisesta Mika markkinoi teemaa lusikka ( luovuus, sitkeys ja kanavointi). Luovuutta ollaan tehty Leen kanssa naksuttelemalla erilaisia juttuja ja se onkin kivaa. Opettaa kaikkea sellaista, mikä ei ole varsinaista tokoliikettä. Ja Mikan silmän alla minun piti naksutella Lee kiertämään ämpäriä. Ei se helppoa ollut, kun laskettiin vahvistetiheyttä, videoitiin, namit juuttui käteen kiinni, kriteeri alkoi vaihdella ja minun piti perustella aina jokaisen lyhyen session jälkeen, että miksi naksautin siinä kohtaa missä naksautin. Noh, opettavaista ja hauskaa. 

Viikkoa myöhemmin Riitan tokoyksärillä kerrattiin asioita, mitä olen tehnyt Leen kanssa kuukauden aikana. Lee osaa nyt hienosti pyöriä korokkeella niin, että olen itse paikallaan ja koira pyörii edessäni pitäen etutassut korokkeella ja takapää kiertää. Tänään se teki itseasiassa ennätyksensä, että se pyörähti kaksi kokonaista kierrosta siinä, joten kaipa sitä sitkeyttäkin on tullut vahingossa opetettua. Mutta nyt se pyörii niin hyvin, että tällä viikolla otan pienemmän korokkeen, jonkun matalan lautasen, minkä siirrän jalkani viereen ja nyt siitä rakennetaan sivulletulo. Katsottiin tätä Riitan lautasella ja sain hyvät vinkit jatkoon. 

Treenilistalle tuli myös vahvistaa sivulle tuloja liikkeeseen. Eli kun kävelen, tulee Lee tarjoamaan sivulle tuloa, alan kehua, kävelen vielä ja kehun, pysähdyn ja ohjaan liikkeen myötä sivulle istumaan. Tämä osuus palkkaukseen asti menee ihan älyttömän hienosti, mutta vapautuksen jälkeen unohtuu joihin omiin touhuihinsa ja nyt täytyisi saada nopeammin Lee haluamaan tehdä heti uusi yritys. 

Katsottiin myös luoksetulotreeniä, mikä oli itseasiassa älyttömän nerokas. Siinä jätetään yksi nami kippoon, tuupataan kippo eteenpäin ja päästetään Lee sinne, samaan aikaan juoksen erisuuntaan ja kutsun Leen kädessäni olevaan leluun. Näin saadaan koiralle irtoaminen, nopea tarttuminen ja siitä nopea kääntyminen sekä laukka ohjaajaa kohti. Samat perusasiat toistuvat myöhemmin noudossa. 

Testailin tätä treeniä tänään kotipihassa, mutta jätettiin Leen kanssa se yksi nami kippoon, vein sen 15 metrin päähän, laskin irti ja sehän juoksi kipolle innolla. Söi namin ja sain kutsuttua sen luokseni leluun leikkimään. Huippukivaa. 

Peltojälkihurmos :)

Olen ollut aina siinä käsityksessä, että fh eli erikoisjälki on jotenkin tavallista parempien laji. Että se on jotakin älyvaikeaa ja vaatii koiralta yliluonnollisia kykyjä. Mutta päinvastoin, kiva laji se on siinä missä muutkin. Vaatii paneutumista, mutta palanen kerrallaan sitäkin rakennetaan.

Olin viime viikonloppuna Laukaassa koetoimitsijana 6 koiran peltojälkikokeessa, jossa tuomarina oli Juha Kurtti. Parasta tässä hommassa oli, että koetoimitsijana oppi ihan älyttömästi. Tuomari kommentoi ja opasti. 

Tässä koirakko ilmoittautumisen jälkeen lähdössä suorittamaan.

Näki miltä se täysien pisteiden suoritus näyttää tai mikä laski suorituksen 99 pisteeseen. Ja kuuli kokeneiden jälkiharrastajien mietteitä siitä, miten pentua tulisi opettaa tai miten paljon treenataan peltoja. Malttia, malttia oli yleinen viesti pennun jälkikoulutuksessa.

Ja pääsin todistamaan suomen ensimmäistä fh-jäljellä käyttövalioksi tullutta bordercollieta. 

Kuvassa Fh-käyttövalio Kit, ohjaaja Hanna ja tuomari Juha.

Saman viikonlopun aikana treenattiin myös ahkerasti. Halusin kommentteja ja neuvoja Aronin jäljestykseen ja Aron ajoi perjantaina jäljen, jossa oli runsaasti kulmia. Olin tehnyt pari päivää aikaisemmin itse jäljen Aronille kotinurkilla, missä se kuudesta kulmasta teki viimeisen oikein, joten mikä neuvoksi. Anna ja Närhen Hanna kulkivat meidän perässä ja Hanna sanoi, että jotakin tuttua tuossa Aronin jäljestyksessä on, mutta mitä. Ja hah, se oli vauhti. Metsäjälkikoirat ajaa mielellään jälkia reippaalla ravilla, jos kulma menee pitkäksi, niin ei se niin justiina ole, pyöritään ja kyllä se jälki sitten aina löytyykin. Joten ensimmäisenä ohjeena tuli, että jäljestysvauhti tulee pudottaa kävelyyn, jolloin kulman ylitys ei vie niin pitkälle. Ja toinen vinkki, lyhyempi liina. Näin pääsen lähempää huolehtimaan, että kun kulma hukkuu, ei pöyritä liinan mitan verran vaan maks 5 metrin säteellä. Hanna sanoi, että Aronin intohimo on jäljestys, sitä ei siltä vie pois kukaan, nyt vaan pitää pudottaa sen vauhtia ja kertoa, että tarkempi pitää olla.


Sunnuntaina Aron ajoi sellaisen kulmajäljen, että mentiin kulmasta toiseen. Makupaloin tuen Aronia, että jokaisen kulman jälkeisen suoran alussa on lihapullaa pellossa. Huomattiin, että Aron on kulmassa epävarma, saattaa nostaa ensin sen oikean suunnaan, mutta luopuu ja lähtee tarkistamaan. Ruuan avulla tuetaan, että valitse vaan nämä suorat oikein. Ja näin toimittiin sunnuntain jäljillä.


Maanantain ja tiistain annoin Aronin levätä. Sillä välin selvittelin itselleni pari treenipeltoa ja mikäs sen hienompaa, kuin nyt on lupa treenipeltoihin ihan kotinurkilla. Joten jälkeä tein Aronille ke ja to vahvistaen kulmatyöskentelyä ja pudottamalla vauhtia ruuan avulla. Ja torstaina Aronin jäljestysvauhti oli jo käyntiä. Ja silti, Aron on ihan älyttömän onnellinen. Alla oleva kuva torstain jäljen ajon jälkeen, se melkein nauraa kun on niin kivaa. Toki pallopalkka jäljen ajon jälkeen on kiva juttu.

Myös Leen kanssa on puuhasteltu jälkien parissa. Se on ihan intohimohullu jälkeen. Se ei haluaisi syödä kuin ehkä joka viidennen namin jäljeltään, mutta nenä tuhisee eikä nokka nouse kertaakaan pellosta. Työskentely ei ole ihan sitä mitä sittenkään haluaisin, vaikka se motivaatio on kaikkein tärkein. Monenlaisten kokeilujen jälkeen löysin tänään ehkä avaimen onneen. Tallasin hyvään ja pehmeään nurmeen 20 askeleen suoran jäljen. Paalulle hyvä tamppaus ja siihen kasa namia. Tällä opetan, että jatkossa Lee tarkistaa paalun aina hyvin. Sitten helminauhan tapaan turvotetut nappulat kantapäästä kohti varpaita, sitten seuraavan jalanjäljen kuorrutus samaan tapaan. Näin saan Lee syömään koko kengänpohjan kuvion, sitten siirtämään kuonoaan 5-10 cm, jolloin se löytää pienellä namilla koristellut jalanpainalluksen. Näin sain Leen kerrankin etenemään rauhassa, se ei vetänyt eikä kiihkoillut. Söi ja "nautiskeli" sitä jälkeä. Joten tällä tavoin opetan sille, että kaikessa rauhassa, askel askeleelta. Suunnitelma on, että tehdään tällä tapaa seuraavat 5-10 jälkeä ja jos vauhti/mielentila pysyy koko ajan hyvänä, jälki pitenee 5 metriä. Ja taas samalla kaavalla 5-10 jälkeä. Se on kivaa, että pentuhan tässä ei vahingoitu millään tapaa, se vaan syö nappulansa nurmelta ihmisen askelista.


Ja molemmat pojat on harjoitelleet sisällä esine-ilmaisua, mutta siitä voisi kirjoitella sitten oman postauksen, kun homma alkaa olla valmista.

Muuten nautitaan syksystä lenkkeillen, satoi tai paistoi.