Vuosi 2017

Kulunut vuosi oli meille monella tapaa hyvin poikkeuksellinen ja rikas.....

Henkilökohtaisessa elämässä saavutin monien vuosien tavoitteen ja valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä. Sen myötä vaihdoin työpaikkaa ja miten uskomatonta, että pääsin heti sairaanhoitajan työhön erikoissairaanhoitoon. Tietysti työpaikan vaihdois ja kaikki sen mukana tuleva uusi ja opettavainen arki on kuormittavaa, mutta samalla tavalla tosi antoisaa. Olen oppinut vuodessa alaltani enemmän kuin koskaan. Vuosi on kuitenkin porskutettu ilman lomia ja työhön sitoutuen, joten toivon ensi vuodelta edes pientä kesälomaa.

Partacollie Elviksen kanssa vuosi kului mukavasti. Sillä on kaksi kynttä irronnut vuoden sisällä (kannuskynnet) ja slo-sairaus antoi melko hyvin olla Elviksen rauhassa. Elvis täytti 11-vuotta ja se oli mukavaa. Käytökseltään se on edelleen kun 1-vuotias. Haukutaan, laukataan täysillä, rymytään ja silti se osaa olla kotioloissa hyvn huomaamaton. Ruoka-ajat siltä ei mene koskaan ohi ja edelleen se pitää koko lauman johtajuuden itsellään. 

Aronin kanssa saavutettiin tänä vuonna monta sellaista juttua, mistä olin uneksinut. Kevättalvella se sai agilityn kakkosluokista viimeisen luvan ja siirryttiin kolmosiin.

Tavoitteena olin pitänyt sille, että voi kun me tehtäisiin joskus nolla kolmosluokassa ja niinhän me tehtiinkin heti toukokuussa Jyväskylässä sellainen. Ai kun oli kivaa. 

Sitten jotenkin oma asenne agilityyn vähän lässähti. Saavutettiin se mitä olin jo vuosia toivonut. Ja huomasin, että pärjätäkseen kolmosissa olisi tehtävä sen eteen kovasti töitä. Pitäisi olla teknisesti aina vaan taitavampi ja nopeampi. Kisattiin muutamat kisat syksyllä ja aina niihin ratoihin mahtui upeita pätkiä, mutta myös niitä, missä olin koiran edessä tai en vaan osannut kertoa sille mihin mennään. Myös tietoisuus siitä, että Aron on 8-vuotias, sai jarruttamaan tahtia. Selvittiin koko vuosi ilman isompia sairasteluita, mutta vuoden lopussa Aron oli päästä häntään ihan jumissa. Katriinan hyppysissä käytiin purkamassa jumituksen kuormaa, mutta tuntui itsestään selvältä, että kevennän Aronin elämää agilityn osalta. Osa tätä päätöstä tuli jo aikaisin syksyltä, kun otin Aronille enää puolikkaan paikan meidän kehari-agilityryhmään. 

Kesälle saatiin ensimmäinen ja aktiivinen veperyhmä. Kiitos Reijo, Jari, Pekka ja Taina: teidän kanssa treenattiin veden äärellä paljon. Aron kilpaili vepessä avoimessa luokassa kolme kertaa saaden kaksi ykköstulosta ja yhden kakkostuloksen. Näihin kisahetkiin sisältyi paljon jännitystä ja tarkkaa valmistautumista. Kilpaileminen oli tosi kivaa ja harmi, että vepekausi on meillä suomessa niin lyhyt.  Vepe saa kuitenkin niin hymyn huulille, kuten alla olevassa kuvassa, kun ollaan viimeisen koeliikkeen jälkeen loppupalkalla.

Syksyllä hurahdettiin Aronin kanssa peltojälkeen. Aronin vahvuus on sen intohimoinen asenne jäljestykseen. Se kestää sen, että nyt ei voi enää mennä jälkiä laukalla eikä jäljen esineitä voi napsauttaa suuhun ja tuoda laukalla minulle. Opeteltiin uutta tapaa jäljestää ja ilmaista esineitä. Koettiin ilon ja oivalluksen hetkiä. Toivottavasti sama jatkuu vielä ensi vuonnakin. Tarkoitus olisi mennä kilpailemaan fh-kokeeseen ja saada sieltä koulari. Onneksi siihen tavoitteeseen riittäisi se 70 pistettä sadasta eli täydellinen ei tarvitse olla. 

Kuvassa onnellinen pari hyvin menneen peltojäljen jälkeen. Kiitos Tuija!

Pikku-Ray, meidän intohimoisella luonteella varustettu japaninpystykorva piti koko vuoden huolen, ettei sitä unohdeta. Agilityssä Ray ja Petra osallistuivat maaliskuussa nuorten agilityn sm-kisoihin Kuopiossa sijoittuen kahden radan pisteillä medeissä viidenneksi. Loistava sijoitus ensi kertalaisilta. 

Siitä Petra sai lisää intoa treenata itseään ja koiraansa paremmaksi ja vuoden aikana tekivät 9 nollarataa agikisoissa nousten ykkösluokasta kolmosiin. Lämpimät kiitokset tästä Räsäsen Minnalle. 

Näyttelypuolella Petra ja Ray kävivät kolme kertaa kehissä ja saivat toukokuussa Tampere kv:stä viimesen tarvittavan cacibin. Näin Raystä tuli kansainvälinen muotovalio ja meistä tuntui siltä, että nyt on hyvä aika vähentää näyttelyjuttuja ja keskittyä enemmän muuhun harrastamiseen.

Ray Tampere Kv:ssä toukokuussa 2017

Rally-tokossa Ray kilpaili kanssani neljä kertaa ja kolme viimeistä kisakäyntiä poiki hyväksytyt tulokset ja koularin RTK3. Olin hirmu tyytyväinen tähän. Rally-tokoa treenataan tässä kaiken muun ohella melko epäsäännöllisesti ja ensi vuoden tavoite olisi tehdä sitä säännöllisemmin ja kisata Rayn kanssa mestariluokassa. Nyt vuoden loppu me vietetään tokoa treenaten. Ilmoitin Rayn kanssani tokon alo-luokkaan tammikuulle ja on tässä vielä pari juttua treenattavana. 

Rally-toko palkinnoilla Jyväskylässä

Sitten meille muutti uusi perheenjäsen Lee. Pennun tuleminen muutti arjen koko perheessä ja neljän koiran huoltajuus ei ole pikkujuttu. Lee oli pentueessa koira, joka vaan kolahti ihan ensimmäisellä tapaamisella. Se oli myös pentueen ainoa mustavalkoinen ja olisihan siinä ollut ruskeaakin pentua mistä valita. Mutta Seiska eli Lee oli se meidän valittu.
Ensimmäinen yhteiskuva otettiin Leen ollessa 5 viikkoa vanha.

Leen kanssa on nyt eletty yhdessä ensimmäinen puoli vuotta ja jännityksellä olen seurannut sen kasvua. Eläinlääkärit sanoivat heti ensimmäsestä rokotuksesta lähtien, että tästä tulee sitten iso. Ja niin siitä on tullutkin. Se on nyt takakorkea kapea luikku, jonka etupää oli 52 cm korkea marraskuussa. Se on sellainen honkkeli tällä hetkellä, ettei siitä tiedä, kuuluko taka ja etupää samaan koiraan. Se on siis silmälle hyvin erilainen, kuin mikään muu meillä ollut koira. Ja vähiten karvainen. 

Leen sydän on täyttä kultaa ja se rakastaa perhettään yli kaiken. Se rakastaa olla lähellä ja herään usein aamulla siihen, että me nukutaan päät samalla tyynyllä. 

Petterin vieressä

Lee tykkää juosta lujaa sen pitkillä koivilla ja sille tulee olemaan metrisen esteen hyppääminen helppoa. Sillä on meinaan ponnua. 

Lee ja Aron metsälenkillä

Huolentonta aikaa me ei olla kuitenkaan vietetty ja se valitettavasti varjostaa tätä ensimmäistä vuotta yhdessä. Leen neljä veljeä on nyt lyhyessä ajassa saaneet ocd-diagnoosit. Olen kovin pahoillani kaikkien veljesten puolesta ja ajattelen, että yksi riskitekijä ocd:n syntyyn on yhteydessä nopeaan kasvuun. Kaikki pentueen koirat on kasvaneet vauhdilla korkeutta, erityisesti urokset. En ole kuvauttanut Leetä eikä se onnu, mutta ei ole päivääkään, ettei sen liikettä seuraisi. Tarkkailen sen etupäätä ja sitä, että ottaako se painoa molemmille etutassuille. Samalla sitä miettii, että mitä voi tehdä estääkseen ocd:n tulemisen, kun selkeä geneettinen riski siihen nyt on. Uskon niin vahvasti, että hyvä luusto rakennetaan metsälenkeillä ja vapaana liikkumisella. Vastapainona olisi pumpulissa pitäminen, mutta näin aktiiviselle ja liikuntaa rakastavalle pitkäsäärelle se on kiusantekoa. Sen olin jo heti alussa päättänyt, että agilityä ei  Leellä tehdä yhtään ennen vuoden ikää, sillä tieten tahtoen en halua aiheuttaa murheita. Ja nyt me yritetään viettää ihan normaalia nuoren bordercollien elämää, mutta jokaisen lenkin jälkeen mietin, että oliko tämä nyt viimeinen lenkki, jos se huomenna ontuukin. Joten ainoa asia, mitä me ensi vuodeksi Leen kohdalta toivotaan on terveys. Kaikki muu on ihan yhdentekevää sen rinnalla. 

Toivotan siis oikein hyvää uutta vuotta kaikille. Toivotaan, että ensi vuodesta tulee hyvä ja onnellinen. Kiitos kaikki ystävät ja tuttavat tästä vuodesta. Ollaan saatu paljon myös uusia tuttavuuksia ympäri suomea, kiitos tästä vuodesta teillekin. Kiitos kaikki blogiani lukeneet, aika monta vuotta on näitä koiraharrastuksen kohokohtia tullut kirjoiteltua. 

Ja kohti uutta vuotta.....

Sosiaalinen palkka

Eilen Marjan tokotunnilla oli teemana sosiaalinen palkka. Tosi hyvä, kun asiaa käytiin läpi. Omatunto on nimittäin kolkutellut, että tämäkin pitäisi muistaa ottaa Leen koulutukseen joka viikolle mukaan. Marja kertoi, että sosiaalinen palkka voidaan jakaa kolmeen osaan: Kehu, liike ja kosketus. Ja käytiin kaikki osat läpi tsekaten, missä tilassa nämä ovat.

Ensimmäisenä oli kehu. Asetuin kentälle ja odotettiin Leen tekevän jotakin, mistä voin kehua sitä. No kilttinä poikana se kiepsahti sivulleni ja sain kehua sitä ääneen. Liikkua ei saanut, vain suullinen kehu. Siinä hetken kehuin sitä ja huomattiin, etten saanut kehuillani koirassa minkäänlaista reaktiota aikaan. Se vain istui vieressä tuijottaen minua. Ihan kuin se olisi ajatellut, että koskahan toi loppuu. 

Joten tästä pystyi päättelemään, ettei Lee ilahdu/väistä/reagoi kehuihini. 

Sitten liike. Taas Leen piti tehdä jokin asia, mistä pystyin sen sosiaalisesti palkkaamaan. Ja lähdin liikkeelle, taputtelin iloisesti käsiäni ja taisin muistaakseni kehua sitä myös ääneen. No nyt saatiin häntä heilumaan ja pilkettä koirankin silmään. 

Kolmantena silittely. Tästä Lee ensin vetäytyi kauemmaksi, vaikka se rakastaa kotona lähellä olemista. Samoin se kerjää silityksiä tai tulee ihan röyhkenä syliin ollen silityksiä vailla. Mutta treenikentällä silitykset ja rapsuttelut, yök. Pienen vetäytymisen jälkeen se antoi silitellä itseään ja Marja sanoi, että ihan kuin se olisi jopa tykännyt siitä. 

Eli huomattiin, että todellakin näille jutuille olisi syytä tehdä jotain. 

Seuraavalla kierroksella treenattiin. Yhdistettiin suullinen kehu vauhdikkaaseen liikkeeseen ja saatiin sen kautta reaktio koiraan. Tehtiin siis luoksetulo, josta Lee tykkää ja kun oli luonani, sain kehua. Ja häntähän siinä heilui, joten sen päälle lelupalkka. Eli haettiin sitä, että kun saan koiran kehuillani reagoimaan, palkkaan sen leluun. 

Liikettä treenattiin niin, että kun Lee teki jotakin oikein, lähdin liikkumaan koirasta poispäin ja kun koira tuli aktiivisesti mukaani, se palkattiin. 

Silittelyyn saatiin kullan arvoinen vinkki. Lee kun rakastaa silittelyä ja hyväilyä alan kotioloissa yhdistämään tähän vihjesanaa. Täytyy vaan keksiä joku hyvä. Sitten tuoda sitä samaa sanaa ja silittelyä esim kentän laidalle ja joskus myöhemmin ihan treenikentälle. Tällä tavoin opetan koiralle, että se saa vihjeen, että se tietää, että silittelen sitä. Varmasti hyödyllinen juttu kokeessa tai esim pk-tottiksessa, missä en liikkeiden välissä voi vapauttaa koiraa kanssani leikkimään vaan meidän tulee olla perusasennossa odottamassa tuomarin lupaa jatkaa. Joten olen ihan innoissani tästä. Me voidaan opetella tämä ja tuoda sitä kautta itsevarmuutta kokeisiin, kun voin kertoa koiralleni, että olen todella tyytyväinen sinuun, jatketaan samaan malliin. 

Aronille jäi aikanaan sosiaalinen palkka täysin opettamatta. Sillä oli paljon liikkeitä tai liikkeen paloja, joissa sen mielestä piti saada palkka. Hyvä esimerkki on vaikka nouto. Esineen luovutuksen jälkeen se odotti/odottaa aina palkkaa, erityisesti lelua, joilla se oli vauhdikkaasta liikkeestä palkattu. Kun palkkauksen sijaan pyysinkin sen sivulle, tuli pettymyksestä turhautunut ääni. Yhdestä turhaumasta seurasi toinen ja noidankehä oli valmis.

Rayn kanssa olen tietoisesti pyrkinyt kiinnittämään tähän huomiota, että aina kehun sitä ensin ja vasta sitten menee käsi taskuun hakeakseen nakkia. Sitten olen tietoisesti lähes aina treenatessa ruokkinut sitä, että kehun/liikun ja taputtelen käsiäni. Ja en tiedä onko se vaan pienen pystykorvan luonteessa vai onnistunutta koulutusta, mutta se vastaa kehuihin ja taputteluihin olemalla tosi innostuneen näköinen. Rally-tokossa en kylttien väleissä ennätä sitä juurikaan kehua. Välimatkat on lyhyet ja tarkkana niissä pitää olla. Mutta ihan aina toistan sosiaalisen riemupalkan viimeisen kyltin jälkeen, sillä sen turvin saan Rayn vietyä käytösruutuun ja keskittymään vielä siihen ennen lopullista kehästä poistumista.

Viimeisen kyltin jälkeen:

Joten nyt itseänikin ihan ihmetyttää, että miksi tämän käytöksen vieminen on ollut vaikeeta viedä Leen treeneihin. Ehkä tämän vuoksi kirjoitin tämän postauksen, että tulee paremmin mietittyä tätä. 

Joulukuinen perjantai-ilta

Kuluneella viikolla ollaan keskitytty Leen kanssa käytöstapoihin ja hihnassa kulkemiseen. Mitään vallan suuria ongelmia ei meillä vielä tässä ole. Petra kuitenkin huomautti, että Lee oli jonakin päivänä haukkunut useamman vastaan tulevan ihmisen. Myös selvästi vieraat koirat ovat alkaneet vähän enemmän kiinnostamaan ja haluaisin opettaa käytösmallia, ettei niistä kannata mitenkään kiinnostua. Ja vältän nyt kaikin keinoin lenkkeilyä perheen neljän koiran kanssa samaan aikaan, sillä niissä tilanteissa Leen ajatukset lähtee ihan lapasesta. Se seuraa hirveästi mitä lauman muu väki tekee vouhkaten siinä seassa ja näissä tilanteissa keskittyy viimeisimpänä minuun. Joten parempi, että panostan kulkemiseen kanssani mahdollisimman paljon ja sitä kautta yritän saada Leen oppimaan, miten pitää olla sitten porukasta huolimatta. 

Maanantai-iltana koko idea tuntui turhalta, sillä pimeä, sateinen, musta marraskuu piti huolen, että ihmiset vetäytyivät koteihinsa peittojen alle ja käveltiin kuraista katua pitkin Leen kanssa kaksin. Mennään mekin kotiin, sanoin Leelle. 

Tiistaina vähän tsempattiin ja oltiin Linnainmaan prisman nurkilla. Nyt satoi vettä ja räntää, joten ei voinut kyllä sanoa nauttivansa siitä. Ilahduin kuitenkin, että kokonainen jalkapallojoukkue hölkkäsi meidän ohi ja eikä se aiheuttanut Leessä mitään isompaa reaktiota. Ehkä se vähän kummissaan ihmetteli, että mitä porukkaa tulee pimeessä vastaan. 

Lopulta mentiin Leen kanssa kuivattelemaan Prismaan sisälle ja sieltä löytyikin kiva paikka; liukuportaat.  Ihmiset kulki näitä pitkin alas parkkihalliin, joten ohi vilisti ihmisiä lapsineen ja kauppakärryineen. Lee oli kanssani tosi maltillinen ja tarjosi perusasentoa ja katsekontaktia. Siitä tietysti kehuja ja namia palkaksi. Ajeltiin niillä rullaportaillakin ja alun ihmettelyn jälkeen alla liukuva alusta ei ollut yhtään mitään. 

Kiva treeni loppui vaan siihen, että vartija tuli ajamaan meidät ulos kaupasta kysyen, että tiesinkö, ettei täällä saa olla koiran kanssa.....

Keskiviikkona ulkoitiin päivänvalolla kotitaajamassa, mutta vähänlaisesti tuli ihmisiä silloinkaan vastaan.

Torstaina ei liikuttu oikeastaan missään. Olin ollut yövuoroissa enkä päässyt päivällä vauhtiin oikeastaan ollenkaan. Pimeetä oli töihin mennessä ja sieltä tullessa. Päivänvaloa oli saattanut näkyä silloin kun nukuin.

Perjantaina meidän perheen miesväki lähti kaupunkiin elokuviin. Hypättiin Leen kanssa kyytiin menomatkalle ja kerroin elokuviin menijöille, että me tullaan sitten bussilla kotiin omia aikojamme. Taskut oli täynnä makupaloja, Leellä hyvät heijastinvaljaat päällä ja itsella bussiraha taskussa. Puolessa välissä matkaa tajusin, että voi kääk, eihän minulla ole Leelle mitään hihnaa mukana. Se kun loikkasi vain autoon ja unohdin koko hihnan. Onneksi kiltti puoliso suostui pysähtymään lähimmän koiratarvikeliikkeen eteen, josta kävin hakemassa 2 min ennen sen sulkemisaikaa "jonkun halvan hihnanpätkän vaan". Kaupasta löytyi kokonaan heijastava uusi hihna, mikä oli sitten pakko saada. Heijastintuotteethan on halpoja henkivakuutuksia :-).

Ihanasti juuri sinä iltana satoi lunta maahan, joka teki kaupungista paljon valoisamman. Ja ne kaupungin valot, oih mitä terapiaa pimeydessä vaeltaneelle. Oli tosi kaunista.

Tallinpihalla

Näsinneulan valaistus oli hieno, sääli ei sitä saanut kännyn kameralla näkyviin 

Ja takaisin kohti keskustaa

Joulutori aukeaa huomenna, vink vink

Tampereen keskustassa oli niin kaunista, mutta myös hiljaista

Lopulta tultiin bussilla kotiin, mikä oli Leen elämän ensimmäinen bussikerta. Perjantai-ilta ja kaikkialla pikkujoulut. Se tietysti tarkoitti sitä, että bussi oli ihan ääriään myöten täynnä ihmisiä. Lee sulautui ihmisten väliin tosi hyvin, eikä arkaillut yhtään. Se hyppäsi reippaasti kanssani bussiin, matkusti ahtaassa tilassa katsoen minuun, että miksi me täällä ollaan. Niin sitä minäkin siinä mietin. Onnellisina sitten lopulta kotona.

Miks me mennään tämmösellä?

Lähempänä kotia mahtui jo ottamaan enemmän rennosti