Vuoden vaihtumista odotellessa

Näin joulun pyhinä muistin blogini. Kirjoittelinkin tätä tekstiä monena iltana ja blogger jumittuikin näin pitkästä tekstistä :)

Ulkona on ensimmäiset kunnon pakkaset ja lunta maassa, ihanan kaunis joulu on meillä vietetty.

Liiankin rauhallinen joulu sanoo Aron

Nyt on hyvä hetki kertoa koirien kuulumiset menneen syksyn osalta.

Joulupäivän aamulenkkiporukka

Aloitan Elviksestä. Laumamme veteraani täytti 8-vuotta marraskuussa ja kyllä veteraanit on vaan arvokkaita. 

Alkusyksyn kynsisairaus tasaantui hienosti ja pikkuhiljaa saimme pudottaa lääkityksestä yksi lääke kerrallaan pois. Jännityksellä seurasin, että hylkiikö Elviksen elimistö uusia kasvavia kynsiä. Yksi paniikki-ilta oli kun havaitsin useamman kynnen juuressa jotain ruskeaa, mutta el.lääk tarkastuskäynnillä todettiin sen olevan hiivaa. Luonnollisestikin monien viikkojen pituinen antibioottikuuri altistaa hiivalle, josta pääsi eroon hiivashampoolla. Huh! 

Ennen koko kynsihässäkkää Elvis oli ollut pitkään laiha, sillä ruokinta ei ollut Elviksen kanssa mitenkään yksinkertaista. Raakaruuilla oltiin menty jo pitkään, mutta ongelmansa siinäkin oli. Siivet/luut piti olla jauhettuina, että ruuansulatus toimi normaaliin tapaan. Samoin jos ruuassa oli vähänkin rasvan määrä liian iso, näkyi sekin vatsa-ongelmina. Ilmeisesti kilpirauhasen vajaatoiminta oli kaiken aikas siellä taustalla, sillä nyt kun Elviksellä on siihen lääkitys, ei vatsan ja ruuansulatuksen ole ollut kertaakaan ongelmia. Elvis syö Golden Eaglen lohinappulaa ja sopii kyllä loistavasti. Paino on noussut 20 kilosta 24 kiloon ja uskoisin Elviksen olevan ihannepainossaan. Elvis on erittäin pirteä ja ehkä villein suorastaan. Kortisonin tuhoama turkki on alkanut kasvaa takaisin ja elämänhalu Elviksessä on huikea, myös ruokahalu. Hyvinvoinnin ylläpitoon Elvis syö kuureina eri öljyjä ja biotiinia.

Ensimmäinen pieni kynsitakapakki meillä oli nyt viime viikolla. Huomasin pari viikkoa sitten, että yksi takatassun kynsi on ihan erilainen kuin muut. Se oli väriltään ja ulkomuodoltaan outo. Ajelin takatassuista kynsien juurista karvat pois, että voin seurata mahdollisen tulehduksen alkamista. Vaan yhden metsälenkin jälkeen se kynsi näytti tältä:

Se oli irronnut niin, että oli tyvestään kiinni mutta muuten irti. Iiik!!! Kävimme eläinlääkärissä otattamassa sen pois ja samoilla unilla vedettiin myös yksi hammas pois, jonka Elvis oli nuorempana  kolhaissut kantoon. Liekö kortisonin vaikutuksia, että se lähti pienellä nykäisyllä irti. Samoilla unilla lähti myös hammaskivet hampaiden pinnoilta. Kotona kynnetön tassu pääsi betadine-kylpyihin ja mitään automaattista antibioottia ei aloitettu. Jos tulehtumisen merkkejä ilmaantuu, sitten saan siihen kuurin, mutta toistaiseksi hyvältä näyttää. 

Elviksen slo on siis yhtä kynttä lukuunottamatta hyvässä tilanteessa. Muut kynnet kasvavat ja juuret näyttävät terveiltä. Samoin kortisonin tuhoama turkki on kasvamassa takaisin. Elvikseltä lähti sen myötä kaikki pohjavilla ja oli aikas kaljun näköinen lokakuussa. Jospa näin päästäisiin elämässä eteenpäin. Olen ymmärtänyt, että slo esiintyy ensi tärskyn jälkeen näin että joku kynsi aina joskus muistuttaa taudista. Sen vaihtelut ovat yksilölliset ja olen kiitollinen nykyisestä tilanteesta. Voin kertoa, että tilanne missä kaikki kynnet on mädäntyneet yhdellä kertaa irti, on kauheaa. En halua Elviksen kokevan sitä toista kertaa. En myöskään tule viemään Elvistä milloinkaan kynsi-amputaatioihin, joista moni on saanut avun, kun kynsiä ei sen jälkeen ole ollenkaan. Mielestäni 8-vuotiaalle koiralle operaatiot ovat kohtuuttomat, näin myös taloudelliselle tilanteellekin. Nuoren perusterveen koiran kohdalla asia olisi ihan toinen.

Sitten vuorossa Ray. 

Toistaiseksi en voisi olla tyytyväisempi. Huoleni kuinka oma koira sopii lapselle, on ollut turha. Petra lenkittää Rayn hyvin päivittäin ja agilitykin sujuu tältä pariltä loistavasti. Japaninpystykorva sopii kooltaan ja turkiltaan hyvin lapsen käteen.

Agilityssä treenattiin puomin kontaktille pysähtyminen ja se näyttää ihan mukavalta nyt. Kepit ja keinu ovat vielä vaiheessa. 

Näyttelykehistä on joka kerta ollut kotiin tuomisina Eri. Heinäkuussa Pärnun retki olisi tuottanut Viron junnuvalion arvon, jos olisin ilmoittanut Rayn oikein. Kolmen päivän reissulla Ray oli kahtena päivänä junnuissa saaden junnusertit ja sijoittuen kolmanneksi Bis-kehässä junnukoirien kohdalla. Vaan kolme junnusertiä vaaditaan junnuvalion arvoon.

Kolmantena päivänä Ray kilpaili nuorten luokassa saaden aikuisten sertin, mutta tajusin silloin virheeni. Sillä sertillä ei taida tehdä mitään, kun koira on alle 2-vuotias.

Ihana kuitenkin muistella vielä viime kesän reissua. 

 Lähtökohta on kuitenkin se, että Ray on lapsen koira. Lapsi ei mieti sertejä eikä valion arvoja vaan onnistumisen ilo ja hyvä kehäkokemus on olleet Petralle se tärkeämpi juttu. Jos kehissä jaettaisiin söpöin koira ruusukkeita, olisi Petra niistä niin iloinen. Yritän, ettei aikuisten luomat "serti tai valioitumispaineet" koskettaisi häntä. Tsemppaan, että kehään mennään näyttämään miten kiva koira hänellä on, kaikki mitä tuomari sanoo, on vain hänen mielipiteitä, koira on aina se maailman paras, vaikka olisi kehässä viimeinen. Toistaiseksi olen tässä onnistunutkin. 

Joulukuun messarissa Petra sanoi ensi kerran ennen kehää, ettei jännitä yhtään. Ennen kehää vain varmistelu, että seisoohan nyt hyvin? Kiitos parin näyttelyvalmennuksesta menee ansaitusti Anna Savolaiselle ja Susku Nevalle, kiitos teille!

Ja kehässä

Nuo Eri, Nuk1, Sa, Varasert = hyvin meni!

Seuraavan kerran Ray esiintyy Turku kv:ssä ja Parkanon ryhmänäyttelyssä.

Aronin syksy on ollut rauhallinen. Lokakuussa olisi minulla ollut viikonloppuvapaa ja olin ilmoittanut Aronin Jyväskylään agistartteihin. Samalla viikolla oli edeltävästi fyssari, jossa Aronin selkä ja niska oli ihan jumissa. Parempi oli unohtaa kisat sikseen ja pidimme 6 viikon loman agilitystä. Samaan aikaan tein töitä ja opintoja ympäri vuorokauden. Pänttäsin sisätautien, lääkehoidon, farmakologian jne. tentteihin. 

Sitten taas pikkuhiljaa treenien pariin. Agilityssä olisi hyvä nyt keskittyä teknisten taitojen parantamiseen, sillä enemmänkin on vaan menty hullun kiilto silmissä, kun on olevinaan niin hienoa. 

Treenivuoroa odotellessa

Ensi vuoden haaveita: toivon terveyttä kaikille. Ray on menossa alkuvuodesta luustokuviin, niiden tuloksia sitten odotamme peukut pystyssä. Näyttelyitä ja virallisen agiuran korkkaaminen odottaa Raytä myös. Aronin kanssa tavoittelemme ensi vuonna yhtä aginollaa, että pääsisimme joskus sinne kakkosiin. Ja Elvis, toivon sille hyviä ja vahvoja kynsiä. 

Sain myös rallitokokipinän! Alokasluokan kyltit on kerrattu ja tavoitteena on ilmoittaa kaikki kolme koiraa alkuvuodesta oikein kisaan. Uusi laji ja uutta treenattavaa, oikein kivaa!

Toivotan kuitenkin oikein hyvää uutta vuotta kaikille!

Tilinpäätöstä ja sairaskertomusta

Olen harkinnut jo monen kerran, että nyt tämän blogin loppu on käsillä. Meidän treenit on olleet viime aikoina hauskan pitoa tai mielenvirkistystä kilpailuihin tähtäämisen sijaan. Ollaan käyty tamskin tavoitteellisen tokoryhmän kanssa treenimässä maanantaisin kontaktia ja paikalla-oloja, mutta kaikki kisoihin tähtääminen on nyt jäänyt.  Eniten harmittaa se, että omasta mielestäni epäonnistuin Aronin tottiksen/ tokon kanssa. Missä vaiheessa se sitten lähti alamäkeen, en tiedä, mutta sieltä on mahdoton nousta. Maastoja on ihanaa treenata, mutta tottiskentälle meno ei innosta yhtään. Tänä kesänä sen verran yritettiin, että sain Aronille jälkikokeeseen paikan 2. varasijalle ja pelkäsin, että pääsen sinne kokeeseen. Varasijalta ei kuitenkaan noustu. 

Tottiksessa mättää se mielentila, jolloin kokonaisuus leviää. Harmittaa vietävästi, mutta itsekseni olen hyväksynyt, että omat kouluttajan taidot riitti näin pitkälle. Epäonnistuminen koekentällä tai vastaavassa tilanteessa on iso peikko, oikea epämukavuus-alue. Olispa tottiksettomia jälkikokeita! Ja mitä parasta, tämä koirankoulutus on harrastus. Ei koko elämä eikä se, minkä takia kannattaisi menettää elämänhalu.

Ja fakta on se, että koirat on perheenjäseniä ja niin kauan tehdään kun molemmilla on kivaa. Ja jos en osaa luoda kisatottista koiralleni kivaksi, en vie sitä siihen tilanteeseen. Silti voidaan olla yhdessä ja nauttia sellaisesta mikä on kivaa. Joten siksi ajattelin, että meidän perus arjesta on turha kirjoitella tänne. Jälkijutut on vaan niin parhautta ja sen vuoksi en voinut kieltäytyä, kun Jonna kysyi minua Tavesin piirinmestaruuksien jälkien ratamestariksi. Mikä kunnia! Mikä ihana aitiopaikka on päästä seuraamaan mm. tuomarin kyljessä 10 janan arvostelua. Puhumattakaan, miten kiva on suunnitella janoja ja jälkiä. Nämä edessä siis syyskuussa. 

Agility on lajeista sellainen, mistä nautitaan kummatkin, mutta työvuorolistat näyttää näin loppuvuodeksi siltä, ettei minulla ole juuri viikonloppuja vapaana, aina vaan töitä. Ja kaikki kisat on aina viikonloppuisin. Joten kisaillaan kun taas ehditään agissa. Siellähän me ollaan oltu ykkösluokassa jo yli 2. Vuotta ja kyllä me molemmat ollaan kehitytty tänä aikana. Paljon on ratoja, jotka näyttää todella hyviltä, mutta aina on se yksi pieni juttu, kuten rima tai väärä putken pää esteenä luokkanousulle. Mutta aina kun on tultu Aronin kanssa maaliin, aina on iloittu kuten voittajat. 

Mutta sitten heinäkuussa tapahtui sellaista, mikä pysäytti kaiken; Elvis sairastui. 

Perhepaikkamakuun aikoihin heinäkuun alussa kaikki oli vielä hyvin.

Sitten jonkun lenkin jälkeen pesin Elviksen tassuja ja ihmettelin tassuja kuivatessa, että mikäs nyt on, Elvis kiljahteli siihen malliin, kun olisin astunut sen tassun päälle vaikka vain kuivasin tassuja. Outoa. Parin päivän päästä tutkin tassuja tarkkaan ja kahden kynnen juuresta tuli märkää ja loput kynnen juuret näyttivät ärtyneiltä.

Erikoisen töhnäinen kynnenjuuri

Ja märkivä kynnenjuuri

Kävin juttelemassa työvuoroni ohella kunnaneläinlääkärin kanssa ja Elvis sai kynsivallien tulehdukseen ab-kuurin ja kipulääkettä. Syötiin kuurit pois ja märkiminen katosi. Pesin tassuja betadinella ja Elvis jäi uimareissujen ajaksi kotiin, ettei tulehdus pahene.

Aron ja Ray kävivät helteiden aikaan paljon uimassa

25.7 eläinlääkäri tutki kynnet ja Elviksen tarkkaan läpi. Sanoi, että kynnet näyttävät aivan terveiltä eikä kynsien juurissa ole huomautettavaa. Kynsien leikkuu oli vain vaikeaa ja Elvis kiljui tuolloin eläinlääkärissä, kun leikkasimme yhdessä kynsien päitä. Ell. lääk sanoi, että Elvikselle on jäänyt kipu mieleen ja draamaa liittyy nyt vain tilanteeseen. Joten nolona lähdin Elviksen kanssa kotiin, kun ell sanoi, että käyntimme syy oli kynsien leikkuu. Jotenkin mietin, että kun kyseessä ei ole ensimmäinen koira, niin miten olen tilanteessa, että kynsien leikkuu on mahdotonta. Eikä tilanne helpottanut kotonakaan vaikka lääkärin ohjeesta piti leikata kynsien päitä joka päivä vähän ja palkita koiraa runsaasti siitä, että kynsien leikkuusta jää yleensä henkiin. Elvis ei ollut samaa mieltä.

1.8 ymmärsin, että Elvis ei ole kunnossa. Se nosteli metsässä tassujaan ja lapset kertoivat, että Elvis nuolee tassujaan öisin. ( Kesälomalla olevat lapset sai valvoa, siinä missä menin itse ajoissa nukkumaan). Yritin tutkia kynsiä, mutta nyt en päässyt edes kannuskynteen kiinni, kun Elvis kiljui kivusta. Mitä hemmettiä on meneillään? Päivi Nummen vinkistä sain varattua Elvikselle ajan kynsisairauksista tietävälle lääkärille eli matkasimme Eläinlääkäriasema Reviiriin ja Noora Naaralaisen luokse 5.8. ja Elvis oli niin kipeä, ettei näyttänyt tassujaan vasta kuin täydessä unessa.

Noora kertoi, että Elviksen kynnet irtoilivat juuresta ihan vetämällä kevyesti. Yhden kynnen kohdalla piti ottaa vähän tiukemmin, mutta kaikki muut olivat juuristaan niin läpimätiä, että olisivat tippuneet loppuviikosta vetämättäkin pois. Märkää tuli kynsien juurista, tulehdustila oli järkky ja tassut turvoksissa.

Kuvassa Reviiriin jääneet Elviksen kynnet

Elviksellä pidettiin todennäköisenä, että slo on puhjennut ja elimistö hylkii sen vuoksi kynsiä. Sain runsaan reseptinipun: kortisonia, ab-kuurin pitkäksi aikaa, ääreisverenkiertoa lisäävän lääkkeen, hermosärkyyn yksi kipulääke ja tarvittavaan kipuun toista lääkettä. Muovikassillisen sidostarvikkeita, kynsion voidetta, kaulurin ja hyvät hoito-ohjeet. En käsittänyt puoliakaan mitä eläinlääkäri puhui minulle.

Elvis oli kipeä ja tokkurainen. Tassusidosten vaihtaminen oli yhtä helvettiä. Kynsien ytimet märkivät ja erittivät itsensä kiinni sidoksiin. Jokainen teipinpala piti irroittaa milli milliltä ja yhden tassun hoitoon meni 1.5 tuntia aikaa. Annoin lisää kipulääkettä, mutta Elvis oli niin tokkurainen, ettei juonut eikä liikkunut paikaltaan. Olin huolissani, hermona, vauhkona mitä näitä nyt on.

8.8 Elviksen kanssa takaisin Reviiriin ja taas unten maille, että päästiin tutkimasn tassut.

Elvis unessa, mutta Noora rauhoitteli meitä sillä, että paraneminen oli lähtenyt käyntiin. Huh miten se helpotti.

Elvis sai tältä reissultä itselleen ihmisten fentanyl-kipulaastarin ja se auttoi meitä sitten pahimman yli. Kaikki verikoevastaukset olivat nyt myös valmiina ja taustalta ilmeni kilpirauhasen vajaatoiminta, johon alkoi lääkitys.

Välissä käytiin maailman voittajassa Petran ja Rayn kanssa ja Ray oli niin nättinä. Sijoittui 4. Juniori-urosten luokassa, edelle meni todella tasokkaita ulkomaisia uroksia ja Ray oli paras suomalainen. Petra ja Ray saivat hyvää kehäkokemusta!

Päivä päivältä Elvis alkoi virkistyä ja voida paremmin. Kehityttiin tassujen hoidossa ja sain näppärästi tassusidokset aikaan. Päästiin irti kipulaastarista ja annettiin ilmakylpyjä tassuille. 

Elviksen takatassut 2 viikkoa myöhemmin

Tänään tassut näyttävät aina vain paremmilta ja pahin huoli alkaa laskeutua harteilta. 

Elviksen nukkuvat tukijoukot!

Näiden tassuviikkojen aikana niin tajusin, miten kaikkein tärkeintä on kivuton ja tavallinen elämä. Sen onko tottiksen mielentilat kohdallaan tai onko koiralla tuloksia sieltä tai täältä in aivan yhden tekevää. Sen terveyden tarkoituksen ymmärtää silloin kun sen meinaa menettää. Elviksen sairaskertomus varmasti vielä jatkuu, huomenna menemme taas reviiriin tarkistamaan tilannetta, mutta miten ihanaa; Elvis on nyt niin pirteä ja kivuton.

Jälkimetsästä agilityyn tai vepeen

En ole tehnyt kesälomalla mitään kotitöitä, no ihan perusjuttuja, niitä jokapäiväisiä. Kuka tulis laittaa takapihan parvekkeen kuntoon, veis mattopyykille tai pesis ikkunoita? Enimmäkseen on vain touhuttu lasten ja koirien kanssa, mikään ei ole sen kivempaa.

Viime lauantaina olin jälkimetsissä Pinsiössä Hanna Toivasen, pirpanoiden ja Taina Niemen kanssa. Ilma oli mahtava, kun aurinko paisteli parin sadepäivän jälkeen. Jälkimetsät oli mahtavat, kun ei ollut mitään rytöö vaan helppokulkuista metsää. Ja voi ne Hannan lapset, kisattiin kuka heittää pisimmälle kävyn tai tutkittiin sammaleita; tuntuu että siitä on iäisyys kun lapset on olleet noin pieniä.

Esineruutu tallattiin jännään paikkaan. Sen etuala oli perus kangasmetsää. Puolesta välistä alkoi soramontun laskeva rinne, takaraja oli alhaalla rinteessä. Ennen takakulmia meni hiekkainen polku välissä ja vasen takakulma oli tämän hoekkapolun takaisessa ryteikössä. Sinne jätettiin kaikille yksi esine. Eturajalta ei siis nähnyt yhtään, mitä koira teki puolesta välistä eteenpäin.

Aron teki vuorollaan ensin ison juoksukierroksen ja vasta sitten alkoi hommiin. Paremmin pitäisi liikuttaa sitä ennen omaa vuoroa, mutta aikataulu oli mielessä, sillä meillä oli useampi jälki odottamassa. Alkoi se Aron hommiinkin ja tokalla pistolla tais tulla se mun mielestä vaikein esine sieltä takakulman ryteiköstä. Sitten piti tehdä useampi pisto, että pieni vauvan tossu nousi ja ruudun keskellä tasaisella kohtaa ollut esine oli kaikkein vaikein. Kaikki kolme esinettä nousi kuitenkin ilman apuja, mutta jos kisaruutu olis ollut, niin aika olis luultavasti loppunut kahden esineen jälkeen.

Jälki oli kiva, Tainan tekemä. Toiveissa oli noin 500m 6 kepillä ja lyhyttä janaa. Pelkäsin, että Aron oli ottanut nokkiinsa edellisen päivän väännöistä janalla, mutta eipä mitään. Jälki kulki noin 10 m lähetyspaikasta ja Aron pisti kaasun pohjaan käskyllä jälki ja oli varmaan asennoitunut laukkaamaan sinne pidemmälle jäljen nostoon, se nimittäin lensi yli 5m yli jälkensä, kun yllättyi, että,se olikin noin lähellä. Meni siis yli ja kääntyi ja nosti sitä kautta jäljen lähtien oikeaan suuntaan. Kaikkiaan 5 keppiä nousi. Jäljentekijä Taina kulki perässä ja kun olimme 5 kepillä varmistin, että onko edessä vielä yksi. Taina ei ollut ihan varma, että ollaanko jo viimeisellä kepillä, jollon Aron olisi mennyt yhden yli vai oltiinko ihan oikein 5:dennellä kepillä. En uskaltanut ottaa riskiä, että lähdetään siitä jäljelle, jonka päässä ei olisikaan keppiä. Joten ansaitusti Aron sai siinä kohtaa loppupalkkansa.

Aron oli kyllä tänään hyvä. Itsevarmasti se selvitti jälkeä, ei pyörinyt mitenkään isommin missään ja eikä missään kohtaa kysellyt multa mitään. Jälkimaasto muuttui matkan varrella melko paljon ja välillä jälki kulki metsäisellä niityllä, sitten taas sammalmetsässä. 

Päättelin, että Aronin jäljestys paranee kun ajetaan niitä peräkkäisinä päivinä. Onnistuminen on kuitenkin kivaa ja tähän oli hyvä päättää tämän viikon jäljet. Jos sit ensi viikolla taas lisää.

Kiitos kiva jälkiseura, oli niin antoisaa.

Sunnuntaina koirat sai meillä lepäillä, kun itse kävin katselemassa agilityn sm-kisoja Hakametsässä. Vitsit, kun siellä oli ihmisiä, hyvää urheilujuhlan tuntua ja paljon tuttuja. Havaintoja tein mm. Siitä, että maksien radoilla oli niin karsintaradalla kuin joukkueradalla okseri-este ( Aronin heikko este) tai siitä, että  maksien finaalissa puomin kontaktivirheitä tuli yllättävän monille. Ihan turhia -5 juttuja, joten pitäisi vaan sitkeästi vahvistaa sinne kontakti-alueelle menemistä, vaikka rata vetäisikin muualle.

Sitä okserin ylitystä ihailin

Ja kisayleisöä

No treeni aiheita jäi seuraavalle päivälle.

Käytiin Petran kanssa treenimässä sdp: llä Maksien joukkuerataa, jossa oli pitkä loppusuora kera okserin. Ihan yhtä pitkä loppusuora ei sinne halliin mahtunut, mutta okseri saatiin, jonka Aron hyppäsi sitten tuolla juoksusuoralla hyvin. Ylipäätään Aron kesti sen, että juostaan yhdessä tuollaista suoraa, aina ei näin ole ollut. Tehtiin kisoissa ollut kiemura eli muuri ja kaksi hyppyä, joiden kautta putkeen ja sitten loppusuoralle. Kerran tais muurin palikat heilahtaa ja pari kertaa tippui rima, kun häiritsin valssilla, mutta onnistumisia saatiin.

 Erikseen otettiin keppien vaikeaa kulmaa, jossa Aron on tehnyt nyt viime aikoina virheitä. Vaikea kulma on sellainen, että ollaan keppien vasemmalla puolen ja Aronin pitäisi kiertää se ensimmäinen keppi kunnolla tehdäkseen oikein. Laitettiin yksi ohjuri avuksi ja näin saatiin koira onnistumaan ja menemään oikein pujottelun sisään.

Petra teki Rayn kanssa samat harjoitukset ja Elviskin sai tehdä omalla vuorollaan. Elvis vaan on niin hassu, se menee välillä riman ali. Okseri ei tuottanut sille mitään vaikeuksia eikä pituus, vaikka niitä ei ole sen kanssa mitenkään erikseen treenattukaan. Kivaa oli ja kaikki koirat oli tyytyväisiä.

Maanantai-iltana pakkasin koirat ja lapset autoon ja hurautettiin Sysmään, isäni seuraksi lomaa viettämään. Siellä on Päijätsalo-nimisessä paikassa mukavat oltavat ja kutsuttiin myös Anna sinne koirien kanssa, mielessä oli vepetreenit. Aronin sisko Pipsa ja veli Jäbä ovat viime aikoina kunnostautuneet hienosti vepekokeissa, joten mekin halutaan. Keli oli kylmä, mutta lämmiteltiin koirat ensin hyvin yhteislenkillä. 

Sitä ennen kannettiin vene rantaan ja lahjottiin lapset avustajiksi daim-patukoiden kera.

Aronin kanssa tehtiin esineen vientiä ensin maalla ja hyvin vie ja tuo patukkaa niin että itse istun maalla olevassa veneessä ja Petra antoi patukan sille suuhun kaumpana. 

Vedessä testattiin läpi soveltuvuuskokeen liikkeet, joissa Aron teki aina toisella yrityksellä ensimmäistä paremmin. Se siis hyppää veneestä veteen minun huudellessa sitä rannalta. 

Se myös toi minulle patukan veneeseen Annan antaessa se suuhun rannassa. Tämä liike oli kyllä kaikkein vaikein, sillä Aronia vaivasi se, että olen veneessä ja se halusi sinne kans. Tähän tarvittiin paljon kannustusta, että toi sen patukan eikä vaan itseään. Aron myös kiskoi veneen rantaan köydestä, mutta siinä vaadittiin, että minä kannustin sitä rannasta ja Petra antoi veneen köyden veneestä.

Ilma oli sen verran kylmä, ettei kukaan halunnut leikkiä hukkuvaa ja hypätä veneestä järveen, joten kolmen liikkeen kanssa tehtiin nämä pikkutreenit. Hirmu kiva laji, jota olis kiva tehdä heinakuussa enemmänkin, sillä ehkä neljät treenit ja Aron pääsisi sovesta läpi, heh. No tavoitellaan soveltuvuuskoetta, mutta sen eteen täytyisi vähän treenata.

Mutta Sysmä, kyllä siellä kelpasi kesää viettää. Ne metsät ja ihanat lenkit :-)

Kesäterkuin minä ja pojat!

Päivän jälkitreenit

Voi iik, hyttyset on metsässä. Oikein vaanivat verenhimoisina!
Tänään ajelin päivällä Varsamäkeen ja ensinnäisenä tein Aronille kaksi lyhyttä jälkeä. Siinä niitä tehdessäni muistelin, että kaikkea ei pitäisi treeneata kerralla, mutta me vaan treenattiin. Järki kuitenkin käteen jatkossa.
Ykkösongelma: ei etene suoraan janalla. Ratkaisun yritys: lyhyempi jana ja ruokapalkka sinne janan ja jäljen leikkauskohtaan.
Kakkosongelma: kepeille tarkkuutta
Kolmosongelma: pyörii kulmissa

Kahden janan ja jäljenpätkän jälkeen totesin, että ykkösongelma on ja vaikeutui kun lisäsin sinne sen ruuan. Ensimmäisellä janalla söi herkkunsa, mutta jatkoi siitä takajäljelle. Toisella janalla ei laukannut millään suoraan, vaan luikki vasemmalle jo 10 metristä, harhautui takajäljelle jne. Lopulta eteni suoraan herkullensa, pystyi jatkamaan siitä jälkeä toiseen suuntaan, mutta motivaatio oli monen huomautuksen jälkeen alhaisempi janalla etenemiseen monen huomautuksen jälkeen. Eli mun on palattava vielä alumpaan, jälki saa mennä ihan lähellä, että eteenpäin meno nyt vahvistuisi ja koiralla halu nostaa se jälki. Onnistumisia tarvitaan, epäonnistumiset syö motivaatiota, eikös?

Kakkosongelma eli kepit näytti pienimmältä murheelta. Lyhyillä jäljilläni oli kaikkiaan 7 keppiä ja ne oli erilaisissa paikoissa kuten yhden jätin maahan ja sen päälle viritin kävyistä pienen rakennelman siihen kepin päälle. Tässä kohtaa Aron luonnollisesti haistoi, että paljon hajua oli siinä kohtaa, mutta joutui tarkentamaan kunnolla, että missä se keppi onkaan. Ylipäätään kepit nousi tänään 6/7. Itse voisin keksiä vielä parempia yllätyksiä jäljilleni. Jos keppi on kivellä tai risukasan päällä niin näissä epäonnistuu todennäköisesti :-( ja kaikenlaista olisi hyvä harjoitella.

Kolmosongelma oli kulmat ja niissä oli pyörimistä edelleen. Yhden terävän kulman ratkaisi hyvin pienellä pyörähtelyllä ykkösjäljellä, mutta kakkosjäljellä taas yksi suorakulma, sitä tarkensi kovasti. Tähän taidan yrittää ratkaisuksi jotakin siksak-jälkeä, missä koiran on oltava tarkkana kuin porkkana.

Ylipäätään märässä metsässä tulikin vietettyä yllättävän kauan, sillä olin omien jälkieni lisäksi tehnyt Lilille ja Herille 6 kepin jäljen, jossa matkaa oli 1.74 km ja pelkästään sen kävelemiseen meni aikaa sellainen 30 min. Vettä satoi jälkien vanhentuessa ja siellä lenkkeilin omien koirien kanssa pelkkä t-paita päällä. Märkä metsä, vettä tuli taivaalta ja auton ikkunat oli tietty jääneet raoilleen. Eli yhtään kuivaa kohtaa ei vaatteissa, ei koirissa eikä paljon autossakaan ollut.

Niin vielä sananen howavart Herin jäljestä,  johon tein selllaisia asioita, mitä itse olen kokeessa kohdannut, kuten matkaa on takana jo aika paljon, 5 keppiä taskussa ja kuudes pitäisi jo pian nousta. Tullaan kohti tietä, jossa on kulma ja mennäänkin takaisin metsään, jossa jäljestetään vielä 100 m ennenkuin se kutoskeppi nousee. Lili ja Heri selvitti tämänkin haasteen, vautsi! Ylipäätään Lili oli kertonut, että kokeessa koira jäljestää hyvin parin ensimmäisen kepin verran. Sitten saattaa mennä kulmasta yli ja hukata koko jäljen. Lääkkeeksi Lili toivoi kisamaista ylipitkää jälkeä ja sellaisen sitten tein. Heri ajoi jälkeä yli tunnin, että kyllä koiralta sisua ja tahtoa löytyi ajaa jälki loppuun saakka, vaikka voimat alkoivat huveta neloskepistä eteenpäin ja siinä kohdin jälkikin meinasi hukkua. Mutta onnelliset Lili ja Heri pääsivät kutoskepille saakka nostaen kaikki kepit, joten superhienoa!!

Jälkikoira, joka ei ilmaissut yhtään keppiä

Koiran kanssa treenatessa pitäisi aina pysyä nöyränä. Aina!

Itse olen nyt mielessäni paukutellut henkseleitä, että Aron se on hyvä jälkikoira. Sen keppitkin nousee niin hyvin jne. Jälkitreenien määrä on ollut kuiten ihan minimissä ja silti olen vaan, että tehdään nyt tottisjuttuja ja maastothan nyt hoidella tosta vaan. Ääliö, sanon itsestäni! Tänään sen huomasin.

Aamulla satoi vettä ihan kunnolla, kun olin lähdössä jälkimetsään. Vettä oli luvattu itseasiassa koko päiväksi, mutta mikään keli ei ole huono jälkikeli, joten kitinät pois, kumisaappaat jalkaan ja matkaan. Treffattiin Riitta K Ylöjärven Pinsiössä. 

Jälkimetsät on kyllä tuolla suunnalla hyvät. Sellaista helppokulkuista kangasmaastoa. Itse tein kaksi janaa ja lyhyet jäljet Riitan koirille ja Riitta teki Aronille 800m 4 kepillä. Vettä satoi jälkien päälle reilun 1,5 tuntia ja sade vähän hellitti jäljen ajohetkillä. 

Treenihuomioita: 

1. Aron ei malta edetä janalla suoraan 50 metriä, lähtee jo ennen 25 metriä janalta sivuun. Suoraanmenoa pitää nyt erikseen vahvistaa.

2. Takajälkeä ei ole nyt ottanut lainkaan. Tarkistaa muutaman metrin verran takajälkeä, mutta vaihtaa itse suunnan oikeaan. Tää on hyvä homma, sillä viime kaudella Aron ajoi itsevarmana takajälkeä reippaasti vaan. 

3. Kulmissa tekee turhia ympyröitä, piikissä jälki hukkuu kovin helposti.

4. Aronin elämän ensimmäinen jälkitreeni, missä ei ilmaissut ainuttakaan keppiä. Vaikea sanoa mikä osuus oli sateella ja mikä vähäisellä treenillä.

Iltapäivällä minulla oli Aronin pään menoksi jo treenisuunnitelma ja korjausjälki valmiina. Olosuhteet olivat samat sään suhteen eli vettä satoi jälkeä tehdessä ja jälkeä ajaessa.

Päätin, että keppimotivaatio on nyt ykkösjuttu. Tehdään lyhyitä jälkiä, missä on paljon keppejä. Tehdään lyhyitä pätkiä, missä on myös yllätyksiä. Nyt siis jätän hetkeksi pitkät ja ehkä puuduttavatkin jäljen ajot ja keskitytään tarkkuuteen, niin kulmissa kuin kepeilläkin. 

Joten Aron sai ajaa iltapäivällä 400m 4 kepillä, yhdellä lyijykynällä ja yhdellä tunnarikapulalla. Varmistin keppien nousua käsilaappaisuilla maahan aina siihen kohtaan mihin jätin kepin. Ja näin myös kaikki kepit nousi. Myös tunnarikapula nousi. Lyijykynä jäi metsään :-( Panostin jokaiseen kepin palkkaukseen, leikittiin kepillä ja syötiin supersankarin herkkua. Aron oli tyytyväinen itseensä, mutta yllättyi tunnarikapulasta.

Tällä jatketaan huomenna, paljon nyt vahvisteita ja onnistumisen tunteita. Onneksi on kesäloma! Eikä koepaikkaa, joten sen puolesta voidaan keskittyä ihan perusasioihin.

Kiitos Riitta tämän päivän jälleen niin antoisista jälki-ajatuksista!

Aronin treenejä

Mulla on kesäloma! Ja sehän näkyy heti siinä, että on aikaa puuhastella koirien kanssa kaikenlaista. Jossain välissä murehdin pitkin kevättä sitä, että aika ei millään tahdo riittää kaikkeen. Annoin itselleni luvan löysätä koiratreenipuolelta, mistä on se hyöty, että Aron on ollut hyvässä kunnossa kehonsa puolesta. Liika treenaaminen kostautuu ja hyvä puoli tässä onkin, että koira voi hyvin. Joten nyt kesäkuussa treenit ja niiden tuomat haasteet tuntuu niin mahtavilta. Ihan on ollut ikävä niitä kaikkia hetkiä, mikä liittyy siihen kaikkeen.

Maanantaisin käymme Tamskin tavoitteellisen tokoryhmän kanssa tokoilemassa. Aron on keskittynyt erityisesti kontaktin pitämiseen, missä se alkaa olla melkoisen pätevä. Olemme olleet paikallaan ja ryhmäläiset ovat yrittäneet käskyttää Aronia maahan, rapistelleet, houkutelleet, kutsuneet jne, mutta Aron on kehittynyt :). Tämän kautta sen mielentila keskittyy vain minuun ja ollaan päästy myös liikkeelle. Tärkeintä on, että kontakti pysyy ja liikkeelle lähdetään ääneti. Tässä kohtaa on riittänyt ihan pari askelta ja sitten palkkaus. Ja kun me on päästy liikkeelle ääneti kontaktissa, mun on tehnyt mieli kiljua riemusta, se on niin hienoa. Onneksi mm Pia muistuttaa, että ole rauhassa, sillä yksikin liian reipas jes saa myös Aronin pomppaamaan pilviin. Tavoite on tehdä näitä alkuja ihan sikana, että oikea mielentila ja asenne vahvistuu.

Toinen mitä on treenattu niin kotona kuin ryhmässä: merkki. Haluan, että Aron suoristaa itsensä kunnolla merkin taakse eikä vaan juokse sinne laiskasti. Merkin molemmin puolin on maassa lelut, vapautan sen välittömästi lelulle, jos se tekee oikein ja oikein hyviä merkkejä on tullut.

Ruutuunmenoa on myös vahvistettu. Matkalla on voinut olla kaikenlaista häiriötä, mutta ruutu on ollut se tavoite. Yhdessä tavoitteellisten treenissä Katri ja Helena makasivat maassa ja Aron juoksi näiden ylitse matkalla ruutuun. Olispa tuon saanut videolle, sillä Aron teki sen aivan sairaan hienosti. Ihan täysillä ja määrätietoisesti!

Miinun kanssa ollaan käyty tottistelemassa niin Niihaman kuin Kyötikkälän kentällä. Treenilistalla on pieniä paloja sieltä täältä. Erityisesti paikallamakuu laukausten alaisuudessa on tehty moneen kertaan. Jostain syystä olen ollut havaitsevinani pienä laukausärtyisyyttä siinä makuun yhteydessä. Nyt viime tiistaina otettiin makuu ja tarkkailin Aronia piilosta Miinun ampuessa kentällä. Aron pysyi kyllä maaten, mutta on siellä erittäin terävän näköinen. On myös ammuttu meidän leikkiessä ja siinä Aron ei herpaannu leikissään yhtään laukausten vuoksi. Roikkuu vaan narulelussa kiihkeän oloisena.

Pk-tottisjuttuja on myös muisteltu pk-hyppyjen kanssa ja on hypelty pientä sekä isoa, edestakaisin tai vaan yhteen suuntaan, kapulan kanssa ja ilman. Haluan vahvistaa Aronin asennetta, että se pääsee metrisen yli, kunhan vain uskoo itseensä ja lataa siihen voimaa. Kotihypyn eteen olen virittänyt toisen esteen eteen, se on ikään kuin okseri, jonka takarima onkin lautaeste. Näin Aron lähtee hyppyyn vähän kauempaa ja tekee kunnon hyppykaaren juurelta ponnistamisen sijaan. 90 cm korkeudella ollaan saatukin näin puhdasta hyvää hyppyä. 

Kapulan nostoja ja kapulanpitoa on harjoiteltu myös, mutta kyllä se 2 kilosen nouto on vaan hemmetin vaikea juttu. Ei se paino, vaan se paksu keskiosa siinä kapulassa. Aron kun on aina ollut sellainen löysän otteen kapulan pitäjä ja löysä ote paksun kapulan kanssa ei oikein pelitä. 

Vaikka haasteita ja tekemistä riittää, en silti ole luopunut meidän jälkivalio haaveesta, mutta tehdään nyt näitä treenijuttuja huolella ja samalla silmäilen koekalenteria, josko sieltä koe löytyisi.

Aron ja Bertta kesäisenä iltana treenien päätteeksi

Japaninpystykorvaleiri

Viime viikonloppu vietettiin etelä-pohjanmaalla, Alajärvellä Japaninpystykorvayhdistyksen järkkäämällä junnuleirillä. Petra ja Ray halusivat osallistua ja pääsin mukaan sillä ehdolla että nukun eri mökissä. Onneksi leirille tarvittiin mukaan aikuisia ja kelpasin tokokouluttajaksi. Leirillä oli luonnollisesti paljon valkoisia japseja, mutta hyvin sinne ne minunkin paimenkoirat sopeutui.

Ihanat Salla ja Soile Aarnio olivat varanneet leiriläisten käyttöön Käpyniemen lomakylän ja kaikki oltiin samassa niemessä. Heidi Haromon äiti oli leirillä ruuan laittajana ja muut aikuiset sai keskittyä leiriläisiin ja niiden koiriin. Ohjelmassa oli agilityä, rallitokoa, tokoa ja näyttelytreenejä. Siinä vaiheessa kun haluttiin säästää leiriläisten koirien voimia juoksivat lapset koira-aiheisilla rasteilla, joissa kysyttiin mm. Montako hammasta koiralla on suussa tai mitä tarkoittaa ava. Junnut treenasivat myös junior-handlerijuttuja lainakoirilla ja olipas se kivaa, kun kokeilivat kokoneilla eri rotuisilla konkareilla koiran seisottamista ja juoksuttamista. Itse opin sivusta seuraamalla vaikka kuinka paljon uutta, joten todella antoisaa!

Leiriporukka tulossa aamulenkiltä

Petra ja Ray rally-toko treeneissä. Kouluttajana Tina Ehnström-Backas.

Oikein kivalta vaikuttava laji, päästiin Aronin kanssa myös kokeilemaan ja se on kyllä hyvää mielentilan hallintatreeniä tehdä rallitoko rataa.

Leiriläisille oli tarjolla myös saunomista, makkaran grillaamista ja vaahtokarkit nuotiolla, nam! 

Minun vetämillä tokotunneilla harjoiteltiin kontaktia, luoksetuloja, ruutuunmenoja ja paikalla-oloja. 

Leirin päätöspäivänä oli kunnon leirikisat ja lapset suorittivat mm. lyhyen agiradan kaikki samalla koiralla. Kisaa käytiin myös rallitokoradalla sekä junior handler-kisassa. Joka lajista sai kerätä pisteitä ja jokainen leiriläinen sai kyllä onnistumisen tunteita.

Junnuhandlerkisaa omilla koirilla

Kertakaikkiaan mukavaa. Leppoisa ilmapiiri, hyvät ruuat ja kivat leiriläiset. Kotimatkalla oltiin Petran kanssa yhtä innoikkaita lähtemään ensi vuonnakin. Kaunis kiitos mukana olleille!

Keuruu ryhmänäyttely

Kesäkuu on hyvä aloittaa pienellä näyttelykäynnillä.

Tänään siis Keuruulla oli ryhmänäyttely ryhmille 1 ja 5, Petra ja Ray japaninpystykorvien juniori-urosten luokassa, tuomarina Pirjo Aaltonen:

Selvän sukupuolileiman omaava, ryhdikäs uros. Hyvät mittasuhteet. Oikean kokoinen. Tummat silmät, kaunisilmeinen pää, hyvä pigmentti huulissa, kirsussa ja silmien ympärillä. Hyvin kannettu aika kiertyvä häntä. Hyvä häntä. Hyvin kehittynyt runko. Liikkuu hyvin takaa, edestä hieman korkella askeleella.

Jun Eri, Sa, Pu3, Serti. ( parin ensimmäinen serti)

Sisko Minttu juniori-nartuissa ja myös sertitili auki, päivän Vsp! Upeeta! Onnea Anna ja Minttu!

Aron esiintyi Anne Alhon kanssa  bordercollie käyttöluokan uroksissa, ainoa luokassaan ja kehä oli ihan samaan aikaan japaninpystykorvien kanssa, en tiennyt mihin katsoa kun molempia sai jännittää. Bordercolliekehä oli ahtaassa paikassa ja pienesti Aronin häntä nousi ensimmäisellä juoksukierroksella, mutta hyvin Anne sai vietyä ja Aron tasaantui kyllä. Tuomari oli miellyttävä ja tarkka Maija Sylgren:

5. Vuotias erinomaisen rungon mittasuhteet ja sukupuolileima. Miellyttävä ilme ja ilmeikkäät korvat. Kauniit silmät. Oikea purenta. Kaunis kaula ja ylälinja, hyvä rintakehän malli ja luusto, riittävän tasapainoiset kulmaukset,  korkea kinner, liikkuu takaa ahtaasti, sivuaskel kaipaa ulottuvuutta, ajoittain ylpeä hännästään.

Käy1 Eri.

Joten eikun kalenteria esille ja kohti seuraavia näytelmiä, suuntaamme itseasiassa Pärnuun heinäkuun alussa, eniten ihana kesälomaretki mielessä, mutta samalla vähän näyttelyäkin.

Se on kesä nyt!

Ainekset onnellisuuteen

Kuluneen kuukauden aikana on ehditty koulun ja työn lisäksi tehdä vaikka mitä.

Jälkitreenit: Miinun ja Bertan kanssa Ruutanan metsissä. Jälki 1 oli 900m pitkä ja kepit nousi 6/6. Alkumatkan jälkeen tehtiin häiriötä, kun Miinu heitti juoksuiselle Bertalle lelua yli Aronin jäljen. Vähän ajatuksena, että pystyykö Aron keskittymään olennaiseen, vaikka juoksuinen tyttö on mennyt edestakaisin jäljen päällä. Pystyihän se ja hirmu hyvä jäljestys.

Jälki 2 oli 1 km pitunen haastejälki ja Miinu oli kulkenut mm. polun reunaa yhden pätkän, noustiin kalliolle ja sieltä alas, oli suota, kaadettujen puiden ryteikköä ja sellaista risukkoa, että jouduin kolmasti pysäyttämään Aronin että pääsin itse eteenpäin. Matkalla oli ojien ylityksiä ja niitä, missä Miinu oli todennut, ettei pääsekään siitä yli, luonnollisesti Aron loikkasi ojan tarkistamaan, että menikö se tänne. Lopussa tultiin tien varteen, jossa jälki kävi ja jatkui sitten tiukasti oikealle rytölään. Tässä Aron tsekkasi tien ja vastapuolen tiestä, mutta palasi sitten ja jatkoi matkaa rytölään. Olin ihan kuollut viimeisellä kepillä, naama oli punainen kuin possulla, sillä melkoinen jalopeura saa olla perässä pysymiseen kun Aronin vauhti on reipas. Keppit ei tänään nousseet niin hyvin kuin pitäisi eli vain 3/6. Eka keppi jäi ilmeisesti siihen, kun Aron keskittyi jäljestämään polulla ja kolmoskeppi jäi kohtaan, missä Aronin liina pääsi minulta irti ja Aron jäljesti minun ottaessa kiinni koiraa, jolla oli hmmm vauhtia. Tiukemmat olosuhteet siis heti vaikuttivat keppien ilmaisuun, mutta kun kaksi viimeistä nousi hyvin, oli Aron sankariainesta, kovaa työtä joutui tekemään. 

Eka keppi ilmaistu, niin siistiä sanoo Aron vaikka pistää läähätyttämään.

Jäljen päässä, Miinu iloitsee onnellisesta lopusta jäljeltä löytynyt pullo kädessä ja Aron tietty tohkeissaan loppupalkoista ja kehuista. Meidän tapa iloita perjantai-iltana.

Esineitä treenattiin myös näinä maastokertoina. Ekalla kertaa ruutu 30 x 50 ja 5 esinettä. Yksi ja viimeiseksi jäänyt esine ei meinannut nousta millään, jostain syystä siihen ei tuullut eikä Aron saanut hajua. Autettiin vähän ja Miinu kävi nakkaamassa samaan suuntaan toisen esineen, jonka nostosta päästiin palkkaamaan. Sitkeä Aron oli kyllä, etenee aina suoraan lähettämään paikkaan, vaikka olisi jo kymmenes kerta.

Koska välillä tarvitaan onnistumisia ettei motivaatio notku, tehtiin kakkosmaastokerralla kaksi kaistaa, joiden päissä oli esineet. Nämä kaistat Aron hoiteli hienosti, toinen kaista meni alamäkeen, joten vauhti suoraan kohti takarajaa oli huikea.

Treeniseura Miinu ja Bertta esineiden löytymisen jälkeen

Pientä tokopuuhasteluakin on ollut meneillään. Kotipihassa on treenattu risuleikkejä. Niissä Aronin pitää tehdä asioita risu suussa säännöt sanoo että risu ei saa tippua eikä sitä saa purra. Ja näin ollaankin treenattu vaikka mitä, kuten aluksi ihan sivulle tuloja, risu suussa minun kiertämistä, vierellä maahanmenoja, kaukoja ja tänään merkille menoja, joissa risu ei tippunut kertaakaan ja merkitkin oli hyviä. Kehitystä näkyvissä! 

Tokotreeneissä oltiin tämän viikon maanantaina ja niissä Aron onnistui kontakti ja pidä annettu käsky-asioissa hyvin. Kuvassa Aron on jätetty seisokäskyllä seisomaan ja tyypit houkuttelee vaihtamaan asentoa, mutta Aron piti pintansa.

Tälläisten keskittymistä vaativien harjoitusten jälkeen ruutuun meno onnistui superhyvin, vaikka ruutu ja merkki olivat haastesellaiset: ruutu oli aseteltu niin, että koiran piti mennä koulun pihassa lasten kiipeilytelineiden välissä. Hyvin Aron löysi ruudun eikä äännellyt yhtään merkille mennessä, mitä toisinaan on tapahtunut. Olin hirmu onnellinen näistä onnistumisista, vaikka kakkoskierros meni pieleen, kun puuhasteltiin tunnarin kanssa ( toi väärän haistelematta kunnolla kapuloita, nappas vaan) ja piti kapulaa huonosti suussa, luovutuksessa äänteli. Ärsytti, mutta sitä on vaan suunniteltava treenejä paremmin. 

Siinä koulun pihassa oli ihana kiipeilyteline, jossa pienet poseeraukset.

Agilityä on harrastettu tiistaisin Niihamassa. Meidän kehariryhmä siirtyi ulkokaudelle ja jotenkin se oma lenkkari tuntui lähes juuttuvan sinne hiekkakenttään ekalla kerralla. Anu oli vielä laittanut jonkun Salme Mujusen juoksuradan meille työn alle ja kyllä kuntoa tälläkin kertaa koeteltiin, kun Herra Aron menee suorissa putkissa mukavaa vauhtia ja itse pitäisi ehtiä tekemään putkijarruja johonkin väliin. Agility on ollut ihan älyttömän kivaa!

Viime viikon jännittävin kohta oli fyssarikäynti. Aron tykkää fyssaristaan kovasti ja tietää miten siltä saa namia.

 

Ja mitä iloisia huomioita meidän fyssari Elina tekikään, Aron on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ei yhtä ainutta jumia tai lukkoa. Ei lihaskireyksiä eikä aristavia paikkoja. Jos ihan hakemalla haettiin niin niskassa oli pientä arkuutta kolmosnikaman kohdalla, mutta siinä kaikki. Oli tästä ihan valtavan onnellinen, sillä tämä ei ole itsestään selvyys!

Petra ja Ray joutuivat vaihtamaan agiryhmää, kun edellinen lastenryhmä lopetti. Niillä oli viimeisellä kerralla herkuttelua treenien lomassa ja tunnelma oli vähän nyyh. 

Ray silmätarkkana, kun Petra on tutustumassa rataan

Onneksi uusi Suvi Virran koutsaama ryhmä vaikutti oikein kivalta ja Ray alkaa tykittämään putkiin jo vallan niin kovaa, että Petralla on juoksemista.

Kotona parivaljakko tasapainoilee mm. puunrungolla.

Vammalan mökilläkin vietettiin yksi viikonloppu, naapurin lampaat kiinnosti kovasti.

Ja se maaseudun rauha, teki minut niin kiitolliseksi kaikesta!