Koirat lepää laakereillaan

Kun jotain teen, niin heittäydyn siihen aina niin kovin täysillä. Nyt takana viisi viikkoa opintojeni syventävään vaiheeseen sisältää harjoittelua teho-osastolla. Se, jos mikä, on vienyt isoimmat energiat mukanaan. Niin paljon on ollut opittavaa, ihmeteltävää ja kaikkea uutta, että voisin sanoa olleeni pää pyörällä. Hirvee stressi, ettei mokaa ja hirvee stressi, että muistaa kaiken, mitä on opetettu. Koirat on saaneet lenkkinsä, mutta joka ilta ajoissa nukkumaan, että jaksaa seuraavana päivänä olla klo 7 taas pääkallopaikalla. Uuden oppiminen on antoisaa,  mutta rankkaa. Joten kaikki ajatukset on olleet ihmisen anatomiassa ja fysiologiassa, sillä niitä asioita siellä teho-osastolla hoidetaan. Tai pitää olla ymmärrys, että mitä hoidetan, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Joten onni on aikuiset koirat. Ei ne näytä surevan, vaikkei olla mitään treenattukaan. Suunnitelmia ensi vuodelle kyllä on, mutta eletään tämä vuosi ensin loppuun. Ensi vuosi on uuden perheenjäsenen vuosi ja paljon ajatukset pyörii bordercollien pennussa. Monta ihastuttavaa pentutta on tämänkin vuoden aikana minua kutkuttanut, mutta olen tyytyväinen, että olen malttanut. Kiitos kuitenkin kaikille, jotka ovat auliisti kertoneet omasta kasvatustyöstään ja koiristaan. Olen oppinut paljon uutta silläkin saralla. 

Niin ihanalta kuin pennun tuoksu,naskalihampaat ja pissalätäkkö lattialla olisikaan, niin nyt täytyy tehdä vaan kouluhommat sisullakin loppuun kunnialla. En olisi mitenkään kyennyt kasvattamaan seuraavaa harrastuskumppaniani koulun, opinnäytetyön ja harjoittelun ohella. Ja miten vaikeaa on pähkäillä sitä pentua, että mitkä on ne pennun tärkeimmät kriteerit. Tai kasvattajan? Mistä ominaisuudesta tai periaatteesta olen valmis luopumaan ja mistä en?

Terveys pennun vanhemmilla on ehdoton. Samoin luonne, jossa olisi rohkeuta, laukausvarmuutta ja sosiaalisuutta. Haluaisin bordercollien, joka on pikkasen hullu. Ja ehdoton lempilajini on pk-jälki, jolloin ne ominaisuudet, mitä tarvitaan siihen lajiin, kiinnostavat eniten. Koirat on helppo opettaa jäljestämään ja ilmaisemaan esineitä, mutta sen lisäksi tarvitaan laukausvarmuutta, kykyä hypätä metrisen yli ja mielenhallintaa, että selvitään tottiksesta. Hyvään hyppytekniikkaan toivoisin pitkiä jalkoja ja kevyttä sekä elastista kroppaa. Ja halua juosta. 

Välillä vakuutan itselleni, että seuraavalle koiralle ei kyllä opeteta mitään agilityä, kun elämä on siten niin paljon helpompaa, kun koira ei tiedä agista mitään. Silti mietin, että jos olisi pentu, niin mitä juttuja pitäisi tehdä ensimmäisen vuoden aikana, että ne vahvistaisi myös agilityssä etenemistä myöhemmin. Toisaalta, tarvitseeko ekan vuoden aikana edes tehdä mitään lajin omaisia juttuja vaan ennemmin panostaisi suhteeseen, käsittelyyn, hihnassa kulkemiseen, rauhoittumiseen, vieraiden kohtaamiseen, matkusteluun, ympäristöihin jne. No jälkikoiralleni opettaisin jälkikeppien ihanuutta, ettei mikään maailmassa ole hienompaa kuin löydetty jälkikeppi. Ja kyllä ilahtuisin, jos mun pentu painelisi järveen innoissaan, ihan vaan vepeä ajatellen. Ray osasi uida ihan vaan isompia seuraamalla jo 4 kk:n ikäisenä, joten siitä lähdetään ;-)

Ja sitten toisaalta, haluaisin, että koira on nätti katsella. Paljon puhutaan bordercollieiden eri linjoista, mutta voiko samalla bordercolliella voittaa kv-näyttelyn ja jäljen suomen mestaruuden? Ihailen kauniisti liikkuvia bordercollieita ja tänä vuonna olin messarissa toisena päivänä, jolloin bordercollie kehässä oli tuomarina Tarja Löfman. Ensimmäinen Teddy-partikseni oli Tarjan kasvatti, joten senkin puolesta oli kiva katsella, että minkälaista bordercollieta Tarja arvostaa. 

Tarja kuitenkin selvästi arvosti koirissa hyvää liikettä, eikä karvojen tai hännän asento ollut ollenkaan niin merkitsevä kuin joillekin tuomareille voi olla. Oma ehdoton suosikkini kehässä oli Aronin velipuoli Glen eli Roomeo ja vitsit se ravasi niin makeasti. Pitkää hyvää hyvää ravia ja niin rennosti. Huokaus, että jännitin Janinan ja Roomeon puolesta. Tosi pitkälle he pääsivätkin lauantaina, kun tuloksista katsoen sunnuntain tuomari ei ollut niinkään arvostanut. 

Ylipäätään niin turhana kuin näyttelyitä pidetään, on kuitenkin todettava, ettei ne saavutukset silläkään puolella tule ilmaiseksi. Hyvässä lihaskunnossa ja kunnolla verrytelty koira saa mahdollisuuden liikkua hyvin. Hyvä kehä-esiintyminen vaatii myös varmuutta eikä ainoastaan koiralta. Kun seurasin bordercollie-kehän tapahtumia, huomasin miten kovin hermostuneita monet esittäjät olivat. Mitä itsevarmempi olisi, sen helpompi tilanne on koiralle. Mutta, jos jostakin omaisuudesta pitää luopua, niin ehkä se on sitten tämä näyttelypuoli. Aronin kohdalla asetettiin tavoite, että se saavuttaa erinomaisen näyttelystä ja kun ensimmäisellä käynnillään se sai sen sertin kera, tuntui, että näyttelytavoite saavutettiin siinä. Jos olisin ollut yhtään kauaskatseisempi, olisi ekoina vuosina kannattanut panostaa tähän enemmän. Toki jälkiviisaana olisin voinut tehdä monta muutakin asiaa eritavalla. 

Ensi kaudelle asetin kuitenkin tähtäimen Aronin kanssa vepen avoimeen luokkaan sekä erikoisjäljen opettelun. Jäljen suhteen päädyin, etten ala opettamaan nyt erikseen maahanmenoa esineen kohdalla vaan tehköön noutaen, parannetaan siis sitä. Tässä on tietysti paljon mahdollisuuksia menettää pisteitä, kun tuo noutaen ilmaisu ei ole ymmärtääkseni peltojälkituomarien mieleen, mutta lopputuloksena 70 pistettä riittäisi meille. Joten keväällä kun lumet sulaa, niin aletaan hommiin. Vepen puolesta on taas jo kalenteriin merkattuna muutamia tärkeitä viikonloppuja, joten kesää odotellessa. 

Elvis sen sijaan vietti 10-vuotis synttäreitään villisti haukkuen. Se on nyt elämänsä kunnossa. Sen kynnet vaikuttavat nyt melko rauhallisilta, mutta sen elimistö hylki kannuskynnet irti syksyllä. Tässä kuitenkin oppii tuota kynsien hoitoa ihan ihmeesti ja Gababentin kuurin suojissa selvittiin ilman eläinlääkäriä ja antibiootteja. Ja reippaana Elvis lenkkeilee siinä missä Aron ja Raykin. 

Pikku-Ray treenaa Petran kanssa agia kerran viikossa Minna Räsäsen silmän alla ja kyllä ne on kehittyneet ihan hurjasti. Kisoihin sitten ensi vuonna. Ja heti kun tässä ehditään, niin jatketaan Rayn kanssa voittajaluokan rallyjuttuja, joista ensimmäisenä on varmuuden nostaminen oikean puolen seuruussa. Joten onhan meillä vaikka mitä mielessä, mutta vietetään joulu nyt ensin.

Vitosia ja kymppejä

Marraskuussa on mieltä virkistänyt parit agilitykisat. Näistä ensimmäiset olivat Tamskin ykkös ja kakkosluokkien kisa 20.11 ja ilmoitin Aronin kahdelle agiradalle. Meidän edelliset kisat olivat viimeksi heinäkuussa, joten kisaaminen tuntui oikein kivalta pitkästä aikaa. Kotoa lähdettiin agiserti silmissä, sillä edelleen Aronilla on kaksi luvaa kakkosluokasta ja se kolmas olisi meidän kauden tavoitteemme. Jos onnistuisimme tekemään nollan, olisi Aron nopeana koirana melko varmasti kolmen parhaan joukossa. 

Ensimmäinen rata oli Sari Mikkilän tuomaroima ja siihen tutustuessa tiesin, että rata on meille ihan tehtävissä, sillä siinä ei ollut kuin yksi haastava kohta, jossa piti koira kierrättää hyppyesteen taakse ja saman tien sitten jo liikkua. Ja siihen vaikeaan kohtaan mä sitten jäädyin hetkeksi ja kalastelin Aronia oikealle esteelle sillä seurauksella, että tuomarin käsi näytti yhden kiellon eli tuloksena oli -5. Aron oli hyvä lähdössä, kontakteilla, kepeillä eli muilta osin sujuva rata. Tuloslistaa katsellessa mietinkin, että nolla radalla oltaisiin voitettu, mutta heh, annetaan muillekin mahkuja ;-)

Sitten vaihdettiin toiselle tuomarille eli Minna Räsäsen agiradallle,  nyt oli edessä paljon vaikeampi rata. Nollan tekeminen ei mennyt yhtään helpommaksi. Tällä radalla oli paljon kohtia, missä piti hyppyjen kautta käydä kolmessa eri putkessa ja omalla liikkeellä kertoa se oikea putken pää. Oli myös itselleni haasteellinen takaakierto kohta, kun vähän samanlaisen takaakierron kun itse mokasin edellisellä radalla. 

No alkua en osannut ajoittaa oikein ja koira meni kakkos hypystä ohi ja siitä -5. Tunsin luissani, että tässä tää nyt oli, mutta sain itseni nopeasti mielentilaan, että otetaan maksettuna harjoituksena loppuun saakka kunnolla, vaikka se serti taas liihoitteli kauas jo heti lähdössä. Ja tehtiinkin mielestäni tästä eteenpäin ihan vakuuttavaa menoa, tosin yksi rima lensi matkalla, kun mun liikkuvat valssit siinä juostessa on nin tönkköjä. Joten -10 ja tällä vaikealla radalla sillä sijoittui muistaakseni neljänneksi. 

Samana iltana selasin jo agi kisakalenteria ja huonoltahan se näytti. Ainoat mahdolliset kisat oli enää Jyväskylässä seuraavana sunnuntaina ja sinne sitten, vaikka samalle päivälle oli alkamassa yövuorot työharjoittelupaikassani. Joten 27.11 suunnattiin naapurin Ninan ja papillon Pontuksen kanssa Jatin hallia kohti. Jyväskylässä oli täys talvi, mutta aina niin ystävälliset keskisuomalaiset tekivät kisoista lämpimät.

Taas meillä oli edessä kaksi agirataa, tuomarina Allan Matsson ja radat olivat tuomariharjoittelijan käsialaa. Eka rata oli todella kiva ja siinä ei ollut mitään vaikeaa kohtaa, ei ansaesteitä eikä vaikeaa keppikulmaa. Todella kiva kakkosluokan rata siis. Aloituksen osasin, siitä jes, mutta silti jäädyin taas keskellä rataa ratkaisevalla kohtaa. Tultiin kohti pussia, Aron lukitsi pussin ja leikkasin sen takana vaihtaen puolta. Koiran ollessa pussissa ohjaajan piti kiihdyttää ollakseen koiran edellä kun se tulee sieltä ulos. Jostain syystä mun jalat vaan hidastivat tahtia ja myöhästyin sillä seurauksella, että Aron raukka ei tiennyt mihin mennään ja tiputti seuraavan hypyn riman. Muuten tehtiin ihan täydellistä settiä hyvillä kontakteilla ja varmalla etenimisellä. Joten -5 jälleen. Monesko se jo oli tälle kaudelle?

Ja sitten oli jäljellä vuoden viimeinen agirata. Nyt oli vaikea. Oli taas kohtia, missä piti oikeesti juosta, liikkua ja valssata samaan aikaan. Loppu oli kuin hyppyradalla, jossa mentiin neljä hyppyä ja enhän minä vaan osannut ja tiputettiiin viimeisillä esteillä kaksi rimaa. Joten -10.

Aron oli todella hyvä ja varma, mutta se ei päästä minua helpolla. Onneksi naapurin Nina ja Pontus tehtailivat parit nollat ja sieppasivat sen sertin nousten kolmosiin, joten paljon hyvääkin oli tässä retkessä. Ehdin kotona pyörähtää kisojen jälkeen tasan eväitä keräten ja sitten yövuoroon. Yöllä kyllä väsytti, mutta sinnittelin samoilla silmillä aamuun saakka. 

Ja ehtihän siinä kotimatkan aikana analysoida vähän näitä meidän agihommeleita ja sisuuntua. Meidän harrastaminen agin suhteen on aina ollut sellaista sunnuntaipuuhastelua. Tarvittaisiin paljon enemmän rutiinia kisoihin, että voitaisiin onnistua. Jos käy joka kolmas kuukausi agikoissa, ei voi rutiinista puhua. Lisäksi pitkillä ja isoilla radoilla on ihan erilaista kuin treeneissä. Kisaradoilla on niitä 7 metrin estevälejä, joita treeneissä ei vaan mahdu tekemään. Vauhti, liike ja rytmittäminen on vaan kisoissa erilaista. Olen myös laiska treenamaan agia omatoimisesti eikä treeneissäni (niissä vähäisissä ole ollut mitään selkeää logiikkaa). Eipä se siis ihme ole, että ollaan näillä näkymin loppu iän kakkosluokkalaisia. Tajusin, että Aron on ensi kesänä jo 8, joten jos me halutaan nousta vielä ihmiselon aikana kolmosiin, on tehtävä jotakin. 

Joten katson ensi vuoden alusta meille hyvän ryppään kisoja, että saadaan tuntumaa paremmin. Ja treenattava on. Juteltiin Ninan kanssa, että varattaisiin pienellä porukalla kaksi rataa hallista ja rakennettaisiin siihen kisarata pitkillä esteväleillä. Ja treenattaisiin sitä, että 35 sekuntia juostaan jäätymättä ratkaiseviin kohtiin. Eilisissä kehariryhmän treeneissä meillä oli Aronin kanssa kyllä tosi kivaa ja se on todellinen luottokoira sen suhteen, että se tekee oman osansa tunnollisesti. Sen voi hyvin jättää kepeille pujottelemaan ja juosta jo itse itse eteenpäin. Enemmänkin voisin vielä antaa sille mahkuja itsenäiseen suorittamiseen. Mutta enää sille ei tule sellaista hätää perääni mitä nuorempana tuli, jolloin se lähti roiskimaan rimoja, kun se keskittyi enemmän minuun esteiden sijaan. Agility tuntui eilen lähes helpolta.

Iloistakin yllätystä saatiin viime viikolla Aronin kanssa, oltiin voitettu Pohjois-hämeen kennelpiirin agi cup vuoden maxi titteli. Tuntui ihan uskomattomalta, kun tiesin miten hyviä agilitykoiria Tamskissakin on. Silti kisa ratkaistaan kuuden agikisan tuloksien mukaan ja jotakin iloa tuli nyt monista -5 tuloksista ja siitä yhdestä nollasta, joka sattui juuri oikeisiin kisoihin. Tämä tietysti kannusti nyt laittamaan agilityn meidän harrastuksista numero ykköseksi ja panostetaan siihen nyt tuleva talvi ja kevät täysillä. Meidän kesälajia vepeä (treenejä, kokeita ja vepeleiriä) odotan innolla, joten ensi vuonna 8 vee täyttävälle Aronille on vielä kovasti ohjelmaa.

Ja kuka väitti, että suomessa on vuoden pimein aika, aurinko nimittäin näyttäytyi tänään 1.12. :)

Me ollaan matkalla, en edes muista minne

Jotenkin tuli vaan Anna Puun kipale mieleen, kun aloittelin tätä blogitekstiä.

Ollaan kuitenkin Rayn kanssa tehty kotosalla pieniä rally-treenejä, joista ensimmäisenä päätin karsia omat ylimääräiset kumartelut pois ja opetin Raytä siirtymään paremmin istumaan eteeni. Tämä liikehän toistuu joka ikisellä rally radalla moneen kertaan. Koiran on osattava siirtyä eteen istumaan niin vasemmalta kuin oikealta puolen ja siinä istuessa kuunneltava myös jatkot, että mihin sitten mennään. 

Lauantai-iltana oltiin Tamskin rally-tokon kisamaisissa treeneissä ja siellä huomattiin, että tekemistä on vielä paljon. Katriina oli suunnitellut meille voi luokan radan, jossa omatkin aivot joutuivat koetukselle. Siinä oli ensimmäinen suora, jossa oli tiheästi kylttejä. Kyltit oli numeroitu, joten ekalla kertaa tehtiin tämän suoran kylteistä joka toinen ja hypyn sekä houkutusten kautta tultiin uudestaan samalle suoralle, jolloin tehtiin taas joka toinen kyltti. Koiraa ei nämä haitanneet, joten haaste oli ohjaajalle. 

Katriina sanoi radan jälkeen, että ne mitä Ray osaa, niin ne asiat Ray tekee todella hyvin. Niin totta! Ja radalta erottui selvästi ne asiat, mitä vielä pitää harjoitella. Ray oli mielestäni hyvä lähdössä, hypyssä ja houkutuksessa. Spiraali juosten meni varmaankin ihan oikein, mutta tehtiin se radan lopussa ja vähän jouduin enemmän tsemppaamaan Raytä, että se pysyi mukana. Alkuradassa Ray haukahti minulle kerran, mutta paransi loppua kohti ja varsinaisesti ilman virallisia palkkoja se jaksoi koko radan hyvin loppuun saakka. Katriina antoi palautetta heti radan jälkeen ja vasta sitten siirryttiin käytösruutuun. Tässä Ray joutui selvästi hämilleen, koska en palkannut sitä sosiaalisesti kunnolla ja en viritellyt sitä samalla tapaan, mihin Ray on tottunut. Joten Rayn oli vaikea rauhoittua käytösruutuun ja se pomppasi kolme kertaa makuulta ylös ensimmäisen minuutin aikana. Sitten sain sen vakuutettua, että nyt on se sama paikalla pysymistehtävä, mitä on ennenkin tehty ja saatiin hyvä kaksi minuuttinen makuu tähän kohtaan. Ja siitä sitten loppupalkalle. 

Ja mitäs pitänee vielä treenata....

-Peruutusta. Juteltiin Katriinan kanssa, että ottaisin pidempiä pätkiä kuin kolme askelta ja mahdollisesti kääntymisiä mukaan, jolloin yhteinen rintamasuunta vahvistuisi. Ja ennen peruutusta käsky seuraa, jolla kerron Raylle, että nyt tarkkana. Ajateltiin, että yksi seuraa käsky pitää sisällään niin eteen kuin taaksepäin menot, samoin vauhdin muutokset, joten en tee erillistä käskyä peruuttamiseen, ettei lopputuloksena ole koira, joka lähtee jo käskystä taaksepäin eikä odota minun liikettä.

- Takapään käyttö koiran ollessa oikealla puolen. Haparoivat tunnelmat näkyy heti kyltillä istu, käännös vasempaan istu, jos koira on oikealla. Samoin tietty kyltillä 270 astettä oikeaan. Eli tekniikkaa paremmaksi näihin. 

- Liikkeestä seiso kierrä koira, on vielä vähän haparoiva.

Kakkoskierroksella juteltiin siis näistä kehittämiskohteista ja katsottiinkin niitä myös. Tästä lopuksi käytösruutuun, jossa asento istu ohjaajan vasemmalla puolella. Nyt meni tämä hyvin, Ray tuijotti 2 min minua ja muisti tehtävänsä. 

Joten ollaan matkalla, en edes muista minne, pääsenkö koskaan perille, mut en saa pois, en pois, en ajatuksistani saa sua pois.....

Ray ja omistajansa Petra olivat muuten lastenohjelma Galaxissa kertomassa harrastuksestaan tänä aamuna. Tsekkaa siis Yle areenalta Galaxi Play! Kuvaukset tehtiin jokunen viikko sitten ja oli se mielenkiintoinen päivä televisio-ohjelmien maailmaan. 

Kuvat Johanna Wuthrich

Sitten Aron ja agility. Se pelittää :) Ollaan ilmoittauduttu viikon päästä Tamskin kakkosluokkien agiradoille ja maltetaanko edes odottaa. Treenit on menneet koiran puolesta hyvin. Omasta osuudesta ei voi niinkään puhua, sillä kehariryhmän treeneissä on kahtena tiistaina aloitettu treenit pakkovalssilla, jossa teen samat virheet joka kerta. Nyt lähden tästä ihan kohta hallille treenamaan tätä, että saisin itselle sen varmuuden, missä mä tarkalleen seison, mihin näyttää käsi ja katse. 

Käytiin viime viikonloppuna Petran ja Siljan kanssa treenimässä erilaisia juttuja hallilla ja Petrallakin on jo silmää agilitykouluttajaksi. Petra huomasi, että Aron hyppää epävarmemmin, kun olen sen kanssa esteellä kiinni. Ja tästä jatko-ohjeena oli, että mun pitäisi enemmän käyttää sitä taitoa, että Aron suorittaa estettä itse hyväksi. Eli voin lähettää Aronin esteelle ja katse koirassa itse jo liikkua eteenpäin. Perusasiaa ja niin totta. Alla linkki
youtuubiin
meidän harjoituksista. Nelosesteellä meillä on erilainen mielikuva miten esteeltä mennään eteenpäin....
Tässä vähän parempi neloseste, mut miks mun tarvii kumarrella?
youtube

Joten harjoitukset jatkukoon!

Rallytreeneistä kokeeseen

Kuluneella viikolla ja edelliselläkin on treenattu Rayn kanssa rallytokoa. Harjoiteltiin yksittäisiä kylttejä, käskyjen kuuntelemista ja tekniikkaa. Hallilla käytiin kahdesti, joista keskiviikkona päivällä tajusin, että kyllä se tulos voittajassa on meillä vielä niin kaukana. Käytännössä se näkyi treeneissä sellaisina pieninä epätarkkuuksina, joita ei voi kisaradoilla tulla ainuttakaan. Huomasin myös, että Ray ei osaa liikkeestä seiso kierrä koira-kylttiä mitenkään. Se lähtee mukaani heti, kun lähdin kiertämään koiraa. Joten päätin, että ei keskitytä tähän vaan panostetaan samankaltaiseen kylttiin istu seiso kierrä koira ja sitä kautta kerätään varmuutta itse seisomisasentoon. Tai kyltti seiso maahan, sekin me opeteltiin ja näitä odotin kovasti tulevan itse kisaradalle.

Ja käytösruutu, sitä tehtiin joka päivä. Aina iltaruualle piti olla käytösruudussa x aikaa ja y asennossa. Keskiviikkona tehtiin hallilla kahden minuutin makuu ja torstaina treenattiin Kaipaisen Annan ja hänen pikkukoiransa kanssa. Näissä treeneissä Ray teki ensin 6 kylttiä, joiden jälkeen mentiin käytösruutuun ja Anna koiransa kanssa astui kentälle. Ray vilkaisi näitä kerran ja piti hyvän istumisen kahden minuutin ajan. Näissä torstain treeneissä harjoiteltiin myös lähtöjä ja päädyin siihen, että irroitan Rayn remmin siinä kohtaa kun asetutaan kehään ja sitten vasta mennään lähtö-kyltille. 

Ja tänään sitten oli Rayn ensimmäinen voittaja luokan koe. Jännityksellä kisapaikalle ja heti nähtyäni voittajaluokan ratapiirrustuksen luovuin toivosta. Rata olisi meidän taidoille vaikea. Heti ensimmäinen kyltti oli liikkeestä seiso kierrä koira. Just. Mitäs nyt tehdään? Hädissäni mietin kaikenlaisia kikkakolmosia, että miten saisin sen pysähtymään, mutta ei kikkakolmosten kanssa ei vaan hyvä seuraa. Päätin olla reilu koiralle, teen sen ensimmäisen kyltin liikkeestä maahan kierrä koira-kylttinä. Sen  Ray osaa ja siitä seuraa -10, mutta Ray ei sitä tiedä. Mielestäni on ihan turha odottaa koiralta sellaista mitä se ei osaa ja näin ollen jo ensimmäisellä kyltillä tehdä saattaa se epävarmaksi. 

No olihan siellä myös peruuta kolme askelta koira sivulla, jonka totesin myös jo viikko sitten vaikeaksi meille tehtävänä keskellä rataa. 

Tältä näytti siis päivän rata. Käytösruutu oli istuen ohjaajan edessä. 

Lähdössä Ray oli hyvä. Sillä ei ollut mikään kiire eikä hätä, hyvin jaksoi odottaa istuen sivullani, että tuomari kääntyi meitä kohti ja kysyi ollaanko valmiita. Oltiinhan me. Ja ensimmäinen kyltti, käskin liikkeestä maahan ja kiersin koiran, teki sen käskyjeni mukaan, mutta -10 tästä. 

2 ja 3 kyltti hyvin, mutta kyltillä 4 eli spiraalilla hukkasin koiran hetkeksi, se taisi osua myös siihen kylttiin ja mun ajatukset meni sekaisin. -10 väärin kierretty luki paperissa. Ray vaivaantui yleisöstä, joka oli tuon suoritettavan suoran oikealla puolen ja väkeä kulki siinä sisään ja ulos. Ja kun sen keskittyminenherpaantuu edes hetkeksi, ollaan murheissa. 

Houkutuksessa kyltti nro 6 oli jotakin epätarkkuutta -1. Ja sitten liikkestä maahanmeno kyltillä 7, tässä ehti istua ja meni sitten vasta maahan -10. Se osais niin tämän oikeasti, ollaan harjoiteltu paljon liikkeestä maahan menoa, kun varsinkin koiran ollessa oikealla puolen se on ollut vaikea.

Sitten peruutuskyltti, tää meni sitten ihan hyvin, ei virheitä, mutta seuraava kyltti helppo kääntyminen vasemmalle, taas tuli kymppi. Ray pääsi peruutuksen jälkeen vähän minun eteeni ja kun lähdin kääntymään, kohtasi rintamasuuntamme tässä. Näin kävi myös viikolla treeneissä. 

Tässä vaiheessa olin jo itsekin osannut laskea, että kymppejä tulee liikaa ja tulos on mennyttä. Nyt on vaan vedettävä loppuun saakka reilusti koiraa tukien ja kannustaen. 

Pyörähdyskyltillä sain -3. Harmi kun en pyytänyt ketään videoimaan. Olen luultavasti aloittanut pyörähdyksen liian myöhässä. 

Ja seuraava kymppi kilahti kääntymisessä vasemmalle 360 astetta. Selityksessä on, että koira istui. Hämärästi tämän muistankin, mutta oma askellus oli ilmeisesti vähän epäselvä Raylle. 

Ja sitten lisää ohjaajan virheitä kylteillä 16 ja 17. Näissä molemmissa koira meni eteen istumaan ja teen siinä jotakin, mikä ei kuulu asiaan. Se jokin oli -3 arvoinen ohjaajan virhe. Koira teki nämä omasta mielestä hyvin. 

Viimeinen -10 otettiin viimisellä kyltillä, selityksessä lukee, että koira ei kääntynyt mukana loppuun asti. 

Noh. Tästä mentiin joka tapauksessa ihan hyvillä mielin käytösruutuun. Ja se onnistui tosi hyvin ja olin tästä oikeasti todella iloinen. Ray on vilkas ja teräväkoira. Se saattaa mistä tahansa ympäristössä tapahtuvasta rasahduksesta ottaa muka syyn pompata pois asennosta, jos se unohtaa, että sillä on tärkeä tehtävä. Ja se ei nyt käytösruudussa unohtanut tehtäväänsä hetkeksikään vaan tuijotti minua melkein 3 minuuttia intensiivisenä. Ja kun vapautin sen tehtävän päättyessä, ei sllä ollut edes kiire meidän supermiehen palkalle, vaan se oli kanssani kaikessa rauhassa, että sain kiiteltyä sitä miten pätevä pieni koira se oli. Tämä opettaa minulle sitä, että siellä kehässä tulisi antaa ne isoimmat kehut eikä tärkeintä saisi olla se hetki, kun sieltä rynnätään pois. 

Joten mitä tästä opittiin. Ensinnäkin meidän tulee opetella loput kyltit huolella. Kun pääsin kotiin ja kerroin Rayn omistajalle, että se liikkeestä seisominen ei onnistu. Rayn omistaja sanoi siihen, että kyllä se sen osaa. Ne on treenanneet sitä agilitreenien väleissä ja siitä paikasta näyttivät, että ihan helppo liike. Katsottiin sitä sitten vielä yhdessä ja me taidettiin saman tien keksiä sellainen käsimerkki, millä saan Rayn ymmärtämään, mitä minä haluan ja häivytetään sitten käsimerkkiä vaan pienemmäksi myöhemmin. Joten harjoitukset jatkuu. Tarvitaan lisää koemaisia treenejä ja tekniikaa paremmaksi. Jonkun kanssa täytyisi nyt katsoa, että mitä teen väärin kun ohjaan koiran eteeni istumaan. Liian voimakas käsi tai vartalo-apu? Joten näin laitan nöyrästi vaan tämän kokemuksen yhtenä kaikista opettavaisista kokemuksista muistaen, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Koepaikan saannilla on ihmeellinen voima

Pitkin syksyä olen hiljakseen treenannut Rayn kanssa rally-tokon voi-luokkaan liittyviä juttuja ja harvakseltaan selaillut koekalenteria. Vuoden lopusta löysin kaksi koetta, joihin voitaisiin mennä ja toinen oli niistä Tamskin piirinmestaruus rally-koe. Viime vuonna oltiin mestaruuden voittaneessa joukkueessa Aronin kanssa, mutta onneksi kukaan ei muista sitä. Jos nyt halusi mukaan piirinmestaruusrallyihin, olisi pitänyt saada paikka johonkin joukkueeseen. Ja taso alkaa olla rallyssakin niin kovaa, ettei joukkuekoirista varmasti ollut pulaa. Mes-luokan koirille oli kai luvassa kisapaikka ja vasta joukkuekoirien ja mes koirien jälkeen jaettiin loput paikat ilmojärjestyksessä. Ja hip hurraa, me päästiin Rayn kanssa voittajaan kisaamaan. Tuntuu lottovoitolta.

Joten samantien piti tehdä hyvät suunnitelmat ja todeta, että aikaa olisi 14 päivää ko kokeeseen. Eihän meidän nyt valmiita tarvitse siellä olla, mutta olisi todella hyvä, että taidot olisi edes siinä mallissa, että meillä olisi mahdollisuus tulokseen. Joten siitä se sitten lähti.

Käytösruutuja eli malttia pitää määrätty asento, on harjoiteltu joka ilta ruokakupin ääressä. Kellotan eri aikoja ja jos Ray epäonnistuu (nousee makuulta kesken kaiken tai siirtyy) se saa voivottelua osakseen ja ruokakuppi, joka oli näkyvissä nostetaan pois. Voi pikkukoiraa, et saa ikinä ruokaa, jollet nyt ole 60 sekuntia paikallasi. Heh! Aloitettiin aluksi 15 sekunnista ja siitä vapautus kupille. Nyt ollaan tehty 15 sek - 110 sekunin aikoja. Ja miten voi olla pienelle sähikäiselle vaikeaa. Mutta koko ajan se edistyy. Teen aina samat virittelyt ja käytän niitä sitten myöhemmin kokeeseessa.

Eilen olimme Nina Kunin ja Meten kanssa hallilla ja voi miten hyvä oli, että joku katsoi meidän menoa. Tehtiin Pia Heikkisen 10.9 Seinäjokea ja To do- listalle tuli työmaa ja eikä ne kaikki koiran osuuksia ollut.

Lista näyttää nyt tältä:
- sivulla peruutus (ei osaa keskellä rataa)
- seuraamispaikka paremmaksi oikealla puolella sekä oikean puolen perusasennot
- oikealla puolen käännös vasemmalle
- liikkeestä maahanmenot koiran ollessa oikealla
- varmempi paikalla pysyminen kun kierretään koira ympäri
- (istu)seiso-maahan kylttiä ei osaa ollenkaan eli seisomasta maahan.
- koira edessä peruutuksissa omat askeleet ja kriteeri tarkemmaksi koiran suoruuden suhteen
- omat askeleet peruutuksissa
- oman käden liikkuminen rennoksi, kun koira on oikealla puolen

Ja kun innostuu, niin kävin tänään tenttiin lukemisen välissä rakentamassa hallille Pia Heikkisen 14.8 Valkeakosken ja sieltä radalta tuli tuo kyltti seiso maahan tuonne to do-listalle. Koska eilen tehtiin enemmän ratamaista kokonaisuutta, niin tänään palkkailin paljon yksityiskohtia. Upeinta tämän päivän treenissä oli, että Ray suostui ekan kerran elämässään leikkimään minun kanssa. Sehän pitää meikäläistä täysin nami-automaattina eikä koskaan oikeastaan ole leikkinyt kanssani. Jotenkin se on vaan päättänyt, ettei se vedä eikä taistele kanssani mistään. Petran kanssa luonnollisesti eri homma. Olin jo tyytynyt siihen, ettei se vaan halua leikkia kanssani, kunnes tempaisin fleecenarulelun tänään vahingossa kassista. Pikkukoira oikein roikkui siinä ja taisteli muristen. Vähänkös olin iloinen. Se nimittäin kertoo siitä, että minulla on yksi palkka enemmän käytettävissä sosiaalisen kehun ja namin lisäksi. Viljelen kyllä tosi paljon sosiaalista kehua Raylle, kun elämä on jostain syystä opettanut sitä.

Ray on kyllä oikein kiva harjoittelukaveri, sillä sen temperamentti haastaa minut täysin ja kuten leikkimisestäkin voi päätellä, on meidän suhde erilainen kuin ihan oman koiran. Ray palvoo ja vahtii Petraa ja tietää todella, että Petra on sen oma ihminen. Siksi on kivaa, että saan lainata Rayta ja haastaa sitä työskentelemään myös minulle. Ja sen liikkuminen on niin nopeaa, että tunnen itseni köntykseksi sen rinnalla. Mutta, harjoitukset jatkuu!!

Erään jälkitreenin tarina

Kun vuoden alussa jo luovuin jälkikoetavoitteesta, ei tänä kautena tullut jäljesteltyä enää ollenkaan niin paljon kuin aikaisemmin. Aron on oikein taitava kolmosluokan jälkikoira, mutta sen tottis on sellainen, ettei sillä mennä ihmisten ilmoille. Ja jollei ole kisatavoitetta, ei ole mitään säännöllistä ryhtiä käydä jälkimetsillä. Ja toki mielessä oli siirtyminen peltojäljelle, mutta jotenkin se esineiden opettaminen uuteen ilmaisuun ja kurinalaisempi jäljenajo ei sitten kiehtonut tarpeeksi. Kovasti olen pohtinut sitä, että jos sen seuraavan jälkikaverin kanssa haluaisi tehdä sekä pelto että metsäjälkeä, niin tukisiko ne toisiaan vai päinvastoin. Toki omasta mielestäni jäljen perusteita kannattaa tehdä nurmilla/pelloilla ennen kuin siirrytään metsään. Niistä on hyötyä! 

Kävin viikko sitten tekemässä Tavesin jälkikokeessa yhden kolmosluokan jäljen ja olin niin siinä hengessä mukana, kun koeaamuna koirakko lähti ajamaan sitä jälkeä, minkä olin 2 tuntia aikaisemmin kävellyt. Tiesin tarkkaan jokaisen kulman, suoran, terävän piikin, nousun kalliolle ja tiesin, että mistä koirakko tulee, kun ne on löytäneet viimeisen kepin. No tämä koirakko ajoi jäljen ihan pikkusen nopeammin kuin mitä olin ajatellut ja heillä oli ehkä vauhdin takia jäänyt yksi välikeppi metsään. Mutta se on vaan niin jännää. Olla siellä kisajäljellä vieraassa metsässä täysin koiran varassa yrittäen lukea sitä oikein ja piirtäen mieleen kuvaa kuljetusta matkasta. Ja se keppien löytämisen ilo. Ei sitä pysty oikein sanoin kuvaamaan. 

Joten Aronin iloksi porhalsin keskiviikkona yhteen unelmien jälkimetsään. Olin luvannut tehdä myös kaverilleni ja hänen koiralleen jäljen, joten siinä se oli itselle mukava alkuverryttely, kun kävin tallaamassa kaksi kilometrin mittaista jälkeä.

Aronin jälki näytti tältä:

Jälki ajettiin melkein tasan tarkkaan 2 tuntia myöhemmin. Tein alkuun useamman kulman, että saisin henkseleitään paukuttavan Aronin tekemään hommia ja taisin pudottaa tähän alkuun parit kepit, kolme muuta oli sitten pidemmillä kaarevilla osuuksilla. Ja Aron sanoi janalla, että nyt mennään eikä meinata. Kaasu pohjaan ja niin se meni jäljen kohdalla heti kaksi metriä yl jäljen. Tuomarithan ei tästä tykkää ja seuraavan jälkikoiran kanssa mun pitää vähän muuttaa tai rakentaa janahommelia eri tavalla. Tämä on siis ihan tyypillinen virhe Aronille. Joten tällä janalla se meni yli jäljestään, kääntyi ja nosti jäljen oikeaan suuntaan sieltä takakautta. Ja sit mentiin. 

Kaikki 5 keppiä nousi. Aron oli kertakaikkiaan niin onnellinen, että sen silmät loisti. Se meni kuin juna sillä jäljellä, joten kyllä ne meidän onnellisimmat hetket on vaan jälkimetsässä. 

Palkkaushetki keppi kolmosella, ensin me vähän leikitään kepillä, sitten syödään supermiehen herkkua (kissan märkäruokaa).

 

Kun palkkaus on ohi, niin jäljestys jatkuu sanalla "jatka vaan".

 

Jäljen päässä herkuteltiin ja leikittiin vielä enemmän kepillä

Jälki on parasta!

Syysterkkuja

Blogissani on ollut viime aikoina hiljaista, kun varsinaisesti meillä ei ole ollut mitään päivitettävää. Me nautittu syksystä ja vietetty ihan tavallista arkea. Tamskin treeneissä kesäkausi päättyi ja uusi kausi alkoi viime viikolla. Siihen liittyi itselläkin sellainen välitilinpäätös, että pohdiskelin monena päivänä, että mikä tuli tehtyä hyvin ja mikä huonosti. 

Rally-toko ryhmässä (valkku) me treenattiin vuoden verran Aronin kanssa. Meillä oli todella hyviä treenejä. 

Kuva (Petra Jormalaisen kuva) viimeiseltä kerralta, missä sheipattiin toisiamme. 

Rallyryhmässä päästiin tutustumaan lajin haasteisiin, kylttien ja kokonaisuuksien tekemiseen. Tutustuttiin uusiin kivoihin ihmisiin ja treenattiin vanhojen tuttujen kanssa. Ja kompastuin kuitenkin niihin alkupään virheisiin; ääntelyyn. Muistin taas, että ääntä ei saa päästää ikinä osaksi liikettä. Ihan kaikista vaikeinta meille oli suorittaa agilityhypyt rallyradalla ilman ääntä. Aronhan haukkuu kun se tekee agia, joten se mielentila tuli heti esiin myös rally radalla. Avoimessa luokassa esteestä selvisi vielä sillä, että seurautti koiraa lähes esteeseen kiinni ja vapautti sen just ennen. Sama ei ole enää mahdollista mes luokan sarja-esteillä. 

Kaikkiaan saatiin aikaiseksi yksi voi tulos. Aronin kanssa kesällä käydyssä rallykokessa keräsimme 11 kertaa -3 hau. Muita virheitä ei radalla tullut. Eipä siinä auttanut itkut eikä naurut. Alkupään virheet maksaa eniten. Luovutin.

Rally-tokoa jatkan voittaja-luokka silmissä Rayn kanssa. Japaninpystykorvan kanssa on harjoiteltu iltaisin käytösruutua ruokakupin ääressä. Raylle on kovin vaikeaa olla se 2 min paikallaan tarjoamatta jotakin. Joten lähdettiin 20 sekunnista. Pitää olla makuulla tai istumassa. Eilen istuminen sivulla meni jo kivasti aikaan 1,30. Pidennetään päivä päivältä aikaa ja välillä ollaankin lyhyt hetki. 

Ray treenaa myös käännöksiä oikealle jumppatyynyn avulla. Pari treeniä ja se alkaa olla hyvä. Pikkukoirien takapää on helpommin muokattavissa kuin isojen!

Agilityn suhteen haettiin motivaatiota, kun jäi useammat treenit välistä työvuorojen vuoksi. Olin yhtenä viikonloppuna kennel Brisknessien leirillä kouluttamassa ja Aron pääsi siellä agilitaamaan Tuijan kanssa. Tuijan omat koirat olivat vatsataudissa, joten jos Aronia lainaamalla saa jonkun iloiseksi, niin näin sen on mentävä. Aron menikin tosi hyvin laina-ohjaajan kanssa ja siitä meidän olikin hyvä jatkaa Aronin kanssa seuraavalla viikolla omissa treeneissä. 

Briskness-leirillä oli sumua ja siunattiin Meea ;)

Aronin agi näyttää ja tuntuu hyvältä. Sen vaikeinta alaa on takaakierrot ja sellaiset hypyt, joissa hypätään kaarevalla uralla ikään kuin vaan pyöristäen itsensä siivekkeen ympärille. Nyt on tehty näitä useammilla kerroilla ja saatu se hyppäämään rimaa pudottamatta kaarevalla käännöksellä. Vaikea selittää tätä, mutta ainakin Anu koutsi tietää, mistä on kyse. 

Lenkkeilty on nyt viime aikoina paljon ja juoksuhalutkin taas nousi, kun on ollut niin sateeton ja kiva syksy. Käytiin lenkeillä, missä juoksen pätkän ja kävelen pätkän. Aron saa jolkottaa vapaana edellä. Sitten lisäsin juoksupätkien osuutta ja hyvältä tuntuu. Viime tiistaina en jaksanut odotella hallilla 2 tuntia, että puoliso ehtisi tulla hakemaan meidät autolla. Keksin, että kyllähän perusterve koirakko aina kotiin jaksaa juosta. Ja näin me mentiin. Hallilta oli juuri sen 10 kilsaa matkaa ja kaikkiaan siihen meni aikaa 1.22. Käveltiin ensimmäinen vartti ja viimeinen 10 min. Muuten hölköttelin Aronin perässä. Liikennenvaloissa meni yksi minuutti. Että sellaiset palauttavat juoksentelut agitreenien päälle. 

Mutta on meillä ollut ihana syksy luonnon puolesta!

Jotta juokseminen ja ensi talvena vetohiihto olisi hauskempaa, sijoitin Aronin uusiin valjaisiin. Huomatkaa, kuinka koira on riemusta soikeena. Mutta Non stop-valjaat vaikuttaa niin hyviltä. Vinkkinä, että xxl-kaupassa ne on edullisimmillaan nyt. 

Alokkaat vepe-kokeessa

Miten olikaan jännä viikonloppu. Aron oli ilmoitettu Uuraisilla pidettävään vepe-kokeseen kahdelle päivälle. Vepe-kokeet alkaa olla näin loppukaudesta tupaten täynnä, kun kesän aikana treenanneet koirat on valmiita kokeisiin. Ja sääntömuutosten vuoksi moni tekee kaikkensa, että pääsisivät kisaamaan vielä vanhoilla säännöillä. Oma kalenteri näytti hyvissä ajoin siltä, että mitään muita viikonloppuja ei olisi edes vapaana mihinkään vepekokeeseen, joten sitä oli vaan rohkasti todettava, että se ei pelaa, joka pelkää. Koepaikat  peräkkäisinä päivinä ei ole kenenkään ihanne, mutta koiraa kuunnellen mentäisiin. 

Ja niin me lähdettiin Aronin kanssa tien päälle lauantai-aamuna. Suuntana oli siis Uurainen, jossa Muuramen seudun kennelkerho järjesti ensimmäisen 2-päiväisen kokeensa. Tuomarina kokeessa toimi Jyrki Heino, sama mies, joka oli Ähtärin sovessa tuomarina. Keli oli sateinen, mutta onneksi ei olla sokerista. Avustajana meillä oli lauantaina Anna Savolainen.

Paikan päällä kävikin kova tuuli. Ja vettä satoi. Välillä vettä tuli ihan täysillä ja tuuli oli puuskittaista. Keli vaikutti myös monen koiran suoritukseen ja useampi koira keskeytti kokeensa päivän mittaan. 

1. Liike, hyppy veneestä. 

Hyvin hyppäsi ja ui luokseni rantaan maalitolppien väliin. 25 pistettä.

2. Esineen vienti veneeseen.

Hyvin lähti uimaan esine suussa, matkalla harkitsi, että kääntyisikö rantaan, mutta Anna sai ajoitettua veneestä käskyn oikeaan hetkeen ja Aron ui veneelle. Olin ohjeistanut Annaa, että annan vain vientikäskyn, joten veneessä olevalle avustajalle on käytössä 5 käskyä. Anna sanoikin matkan varrella Aronille kahdesti, että tuo ja metriä ennen pidä-käskyn. Näillä saatiin liike onnistumaan. 25 pistettä.

Sitten oli ruokatauko. Se noissa vepekokeissa on hauskaa, että kaikki tekee aina sen saman liikkeen yksi kerrallaan luokkajärjestyksessä. Ja sitten on yhteinen ruokatauko ja taas jatketaan. En vonut olla miettimättä, että miltä se tuntuisi tokokokeessa, jos kaikki tekis ensin seuraamisen. Ensin alokkaat, sitten avoimet jne. Sitten olisi liike kakkosen vuoro.

No jatkettiin koetta. 

3. Veneen haku. Tiesin satavarmasti, että Aron lähtee sen hakemaan, mutta tuuli kävi kovana ja moni koira teki täysillä hommia ja siltikin sivutuuli vei venettä ja koiraa. Vaikeinta olisi siinä saada koira tuomaan se vene maalilinjalle. Pähkäilin omaa sijoittumista ja mietin käskyjen ajoitusta. Tuuli työnsikin venettä meidän kohdalla rantaan päin, joten Aron joutui vetämään venettä ehkä kolmen metrin verran, muuten se vaan lipui tuulen ansiosta perässä. Onnistuttiin! 25 pistettä.

4. Hukkuvan haku. Voi iik, nyt jos onnistutaan vielä tässä, niin Aronille tulee ykköstulos. Ja hyvä luoja, kun mun sydän hakkasi miljoonaa siinä vaiheessa, kun Aron ui kohti hukkuvaa. Se tarttui sen patukkaan hyvin ja sain kohdistettua Aronn katseen minuun. Käytin matkan varrella pari käskyä, mutta hymyilin Aronille jo paljon ennen maalilnjaa. Täydet 25 pisttä. Yhteensä siis 100. Voitettiin. 

Hukkuva oli kieltämättä vaikuttava.

Kokeen jälkeen käytiin Annan ja koirien kanssa hyvällä metsälenkillä ja kun päästiin Annalle, ei tehnyt mieli ulos enää ollenkaan. Autossa oli monta märkää pyyhettä, sadetakkia, housua ja muita varusteita. Niitä viriteltiin kuivumaan.

 Koko päivä vesisateessa ja tuulessa teki tehtävänsä. Ruuan ja saunan jälkeen teki mieli nukkumaan. Silti yöllä heräsin miettimään seuraavaa päivää. Jaksaako Aron tehdä saman huomenna? Miten autan sitä niin, että se varmasti jaksaisi? 

Sunnuntaina keli oli paljon helpompi. Järvi oli peilityyni ja aurinkokin paistoi. Tein Aronin kanssa hyvän alkulenkin, että sain sen lihakset lämpimiksi. Avustajana meillä oli Suvi Nikkilä, meidän tämän kesän uusi tuttavuus. Sama Suvi, joka apparoi Aronia Ähtärin sovessa. Tiesin, että Suvilla on vankka kokemus lajista ja käytiin Suvin kanssa aina ennen jokaista liikettä vielä jokainen siirto läpi. 

Ja niin se alkoi. 

1. Hyppy venestä. 

Sydän löi tyhjää, kun Aron ei ensimmäisellä käskyllä hypännytkään. Sanoin heti perään voimakaan käskyn ja niin vesi vaan loiskahti, kun Aron hyppäsi. En tiedä mitä jäi empimään. Säännöt sanoo, että koiralla on aikaa 30 sek hypätä veneestä tuomarin antaman merkin jälkeen. Jollei niin tee, liike hylätään. Joten luojan kiitos se hyppäsi ja ui luokseni rantaa. 25 pistettä.

2. Esineen vienti.

Tästä tiesin, että tää on meidän vaikein liike. Aron vei eilen esineen hienosti veneeseen, mutta pettyikö, kun ei saanut veneestä palkkaa? Mitä jos se lähdekään tänään? Sovittiin Suvin kanssa, että mulle yksi lähetys käsky ja sille loput. Luovutuksen suhteen ei ole nyt tarkkaa, käyttäköön vaikka kaikki 5 käskyä, että saadaan vaan esine veneelle. Ja niin se meni, mutta ilman pidä käskyä Aron tiputti luovutuksessa esineen veteen, josta Suvi sen sieppasi. -2 pistettä tästä. Pisteitä 23. Mutta ei hätää. Vielä on mahkut saada ykköstulos, johon tarvitaan 90 pistettä.

3. Veneen haku.

Täydet 25.

4. Hukkuvan haku. 

Nyt vaan pitäisi saada se hukkuva keinolla millä hyvänsä rantaan. Juttelin Aronille, että jaksa tämä vielä, niin sitten saat huilata loppuvuoden. Ja niin lähti Aron ensimmäisestä käskystä hakemaan hukkuvaa, kun se molskahti veteen. Tämän päivän hukkuvalla oli vaan lyhyempi valkoinen patukka kädessä. Tiesin sen olevan Aronille paljon vaikeampi, kuin eilinen pitkä oranssi. Väritön patukka ei näy kovin hyvin vedessä ja Aronlla olikin sitten hukkuvan luona vaikeuksia. Se hetken empi, että mihin se tarttuu. Sitten se nappasi kiinni patukkaan, mutta empimisen seurauksena se kääntyi väärään suuntaan. Normaalisti Aron kääntyy tässä kohtaa vasempaan ja saa hukkuvan sujuvasti mukaansa, mutta nyt se kääntyi oikeaan ja jolloin sen on paljon vaikeampi uida hukkuvan kanssa rantaan. Ja niin se tuli hetken matkaa perä edellä, kunnes se irroitti siitä hukkuvasta. Mun sydän löi niin kovaa, että tuomarikin kuuli sen jumputuksen. Mutta rannalla oli vaan pakko seisoa tumput suorina ja toivoa parasta. Ja huh, Aron kääntyi, tarttui uudestaan patukkaan ja sai nyt tuotua hukkuvan paremmin. Tässä kamppailussa se kuitenkin ajatui hiukan maalilinjalta ja sain jonkin verran korjattua sitä suuntaa minua kohti. Lipui rantaan metrin maallnjasta ohi, josta tulee -1 piste. Jokainen sivusuunnassa ollut metri maksaa yhden miinuspisteen. Mutta se toi sen rantaan. Juostiin miljoonaa loppupalkalle. Mietin koko ajan, että tuliko pistemenetyksiä enemmän, käytinkö ylimääräisiä käskyjä. Mutta tarina päättyy onnellisesti. 24 pistettä.

Joten kaikkiaan Aronille pisteitä 97, toinen aloluokan ykkönen ja siirto avoimeen luokkaa. Sijoittui neljänneksi. Sadan pisteen koirakoita taisi olla kaksi, joista nopea labradorinnoutaja voitti.  

Sunnuntain kokeessa aloluokan koiria oli kaikkiaan 9 kpl ja hyvät olosuhteet takasivat myös hyviä tuloksia. Moni meidän kanssa treenannut sai myös ykköstuloksen ja kaikki kiitokset menevät kyllä Muuramen seudun koirakerholle. Hieno viikonloppu, loistavat järjestelyt, taitavat koirakot ja toisiaan tsemppaavia ihmisiä. Senhän tässä tajuaa, että yksin et ole mitään vaan yhdessä näitä onnistumisia tehdään. Meidän ympärillä oli ihmisiä, joiden kanssa kokemus on monin verroin mukavampi. Kiitos muuramen vepeilijät!

Me kiitämme erityisesti Savolaisen Annaa, jonka ansiosta me ylipäätään vepeillään. Kiitos Suvi Nikkilä avustasi, vaikka et meitä aikaisemmin tuntenutkaan. Kiitämme myös kasvattaja Riikkaa, jonka ansiosta minulla on oma sankarikoira Aron, joka lähtee kanssani lajiin kun lajiin aina yhtä innoissaan. On ollut myös unelmaa, että Riikka on ollut tärkeä tuki koko Aronin elinajan. 

Aron on myös supersankarini, jonka seuraajalle tulee suuret saappaat täytettäväksi. Olen nimittäin tosi tarkoituksella katsellut itselleni bordercollien pentua, mutta yritän pitää järjen äänestä kiinni. Koulua on enää viimeinen vuosi jäljellä ja nyt jos koskaan on panostettava siihen. Päätinkin, että karsin nyt syksyltä kaikki turhat menot ja keskityn tentteihin. Opinnäytetyön toteutus ja kirjoittaiminen lokakuusta jouluun vie varmasti ison osan energiaa. Opintovapaa vuoden lopussa iskee myös matin kukkaroon, mutta aikansa kutakin.

Ensi kesän vepekokeet avoimessa luokassa on jo hyvin mielessä ja oli vaikeaa, etten heti tänään sännännyt ostamaan sitä omaa pelastusrengasta. Haaveissa on Aronille oma köysi ja rengas, jonka kanssa opetellaan uimaan ja luovuttamaan köysi ylös veneeseen. Tätä voi treenata talvella ehkä myös jossain uimahallissa. Ylipäätään suunnittelin, että tehdään mahdollisimman paljon valmiiksi pieniä juttuja ensi kevättä varten ja sitten tykitetään täysillä niitä avoluokan ykköstuloksia. Uudet säännöt on meille eduksi. 

Mun uudet kumisaappaat tais olla onnen saappaat :)

Vepeleiriä

Kulunut kesä on meillä Aronin kanssa ollut sittenkin se vepe-kesä, mistä viime vuonna haaveilin. Vaikka varsinaisia vepetreenejä on ollut vähän, olen pitänyt uintikunnosta hyvää huolta. Viime viikolla oli niin lämmin, että veteen tarkeni itsekin. Näin ollen kun minä kävelen järvessä veden ollessa navan korkeudella, joutuu mukana kulkevat koirat jo uimaan. Aron on sen verran laiska, että mielellään menee rannalle katselemaan, joten laitoin sen hihnaan ja sanoin, että nyt kuule kuntoillaan. Elvis saa uida mukana sen mitä tahtoi ja Ray taas on niin hassu, kun mennään rantaan huilamaan, lähtee se yksin omalle lisäkierrokselleen. Näin koirat tuli kuitenkin lenkitettyä järvessä useampana iltana.

 Mutta miten Aron näyttää kuvissakin siltä, että ihan typerää tämmönen vaan uinti?

Toisin kuin Ray

Joka porhaltaa mun ohi tosta noin vaan, se on oikea vesikiituri.

Ja nyt viikonloppuna oli jokaisen vepeharrastajan unelmaweekend, sillä perinteinen Lansujen vepeleiri oli tänäkin kesänä Saarijärvellä Ahvenlammen camping-alueella.

 Todella hyvä vepeleiri-paikka. Ja tänäkin vuonna treenattiin neljällä eri rastilla eli neljässä eri treenirannassa kaikkia vepeen liittyviä juttuja. Ihanat kangasmaastot oli ympärillä ja uinnin lisäksi saatiin tehtyä monet hyvät alku ja loppukävelyt.

Vepen säännöt tulevat muuttumaan vuoden vaihteessa ja oli hyvä, että leirillä käytiin luennon muodossa niitä läpi. Sove ja alokas-luokka taisivat säilyä lähes entisellään, mutta avoin ja voi-luokka tulivat eniten muuttumaan. Itse tietysti keskityin niihin avoimen luokan sääntömuutoksiin, sillä näen meidät Aronin kanssa ensi kesänä avoimen luokan kisaajina. 

Avoimeen luokkaan tulee ensi kesänä nykyisen esineen viennin tilalle pelastusrenkaan vienti veneeseen. Mielestäni näin tämä liike helpottuu, sillä nykyinen sääntö muistaakseni sanoo, että vienti-esine arvotaan paikanpäällä ja se on järjestäjän esine. Jos oikein näin, niin esine-vaihtoehtoja on neljä ja ainakin viime kokeessa kaikki sanoi jes, kun arvonta-esineeksi tuli tavallinen dummy. Eli nykyisellään koiralle on opettava erilaiset esineet, jatkossa avoon vain yksi. Tämä pelastusrengas saa olla likkeen alkaessa vedessä ja siitä tulee köysi, joka annetaan koiralle suuhun ja pyydetään viemään veneeseen. Liikkeessä riittää, että koira nostaa sitä köyden päätä veneessä olijalle, irrottaa siitä ja ui sitten takaisin rantaan. Eikös kuulosta ihan kivalta. Laitoin ostoslistalle itselleni pelastusrenkaan ja köyden, sillä sen kanssa uintia ja luovutusta voidaan harjoitella sitten itsekin. 

Ohjattu veneennouto oli liikkeistä seuraava uusi liike. Siinä kaksi venettä lähtee rannasta ja sijoittuvat oikealle ja vasemmalle 30m päähän rannasta. Koira lähetetään hakemaan sen päivän arvottu vene. Ihan helppo juttu, sillä koiran saa vielä ainakin toistaiseksi suunnata omalla rintamasuunnalla jo heti lähdössä ja ainakin itse voi sijoittua niin, että saa lukitsemaan koiran heti lähdössä vaan sen haettavan veneen. Erotteluna koiralle voi myös tehdä, että se vene haetaan missä on vaan kaksi ihmistä. Siinä hämyveneessä kun on vain yksi tyyppi, se soutaja. Ja koiralle, joka osaa suuntakäskyjä, voi myös hyödyntää niitä. 

Hukkuvan pelastaminen avoimessa luokassa oli myös mukavan kuuloinen. Hukkuva lähtee soutajansa kanssa 50 metriin, koira ohjaajan kanssa toiseen veneeseen ja vene liikkuu 30 m rannasta, josta koira näkee, että hukkuva tippuu järveen siellä kaumpana. Koira lähetetään hakemaan hukkuvaa ja siinä vaiheessa kun koira ui sitä kohti, kiitää se ohjaajan vene rantaan. Ohjaaja on siis rannassa vastaanottamassa koiraansa hukkuvan kanssa. Ainoastaan mietin, että koira tekee pitkän uintityön, kun se vetää hukkunutta rantaan 50m, mutta eipä siinä muuta ihmeellsitä ole. 

Ja nyt leirillä päästiin tekemään rasteilla näitä sove/alo-liikkeitä sekä ensi vuotta varten avoimen luokan juttuja. Aron tekikin leirillä aika monta veneestä hyppyä, joissa se nyt hyppää sieltä kerrasta. Ainoa murhe sen kohdalla näissä kaikissa on, että se saattaa siellä järvellä ollessa kiinnittyä johonkin kohtaa rantaa, mikä on sen mielestä lähimpänä ja päättää rantautua sinne. Tämä tuntui olevan leirillä hyvinkin yleinen ongelma ja pistemenetyksiähän siitä tulee, jos koira ei ui maaliporttien sisään. Jokainen poikkeama metri vie yhden pisteen. Eli ykköstulosta toivova haluaa sen koiran uivan ohjaajaa kohti, jolloin se ui maaliporteista sisään. Ja päätinkin nyt aloittaa kuivalla maalla portti-käskyn opettamisen. Suunnittelin, että teen ensin melko kapean portin ja jätän koiran istumaan kauemmaksi. Porttikäskyllä koira juoksee läpi porttien ja saa palkan. Sitten edistymisen mukaan vaikeutan portin ja oman sijaintini kulmaa ja levennän porttia. Kokeessa näiden väli voi olla 5-7m. Ja kun porttikäsky alkaa olemaan yhtään hallussa, vien treenin rantaveteen ja treenataan sitä, että koira hakeutuu portille. 

Leirillä Aron haki hukkuvaa melko kivasti. Tehtiin ihan perus alokasluokan hakua, mutta myös sitä uutta avoimenluokan hakua. Hienosti Aron hyppäsi liikkuvasta veneestä ja oli jonlähdössämhyvin kiinnittynyt siihen hukkuvaan. Tiesi siis mitä tehdään. Samoin tehtiin ohjattua veneen hakua ja tämä oli kyllä helppo liike. Ehkä sitä voisi myös treenata myös tokomaisesti, että koira hakisi veneen oikea tai vasen käskyllä. Leirillä yksi tuomari sanoi, että omaa rintamasuuntaa kannattaa hyödyntää kuitenkin niin kauan kuin se sallitaan, mutta epäili, että se tullaan ensimmäisen kauden jälkeen kieltämään, että liikkeeseen saadaan vähän vaikeutta. 

Esineen vientiä veneeseen tehtiin vain alomalliin omalla esineellä. Siinä hiottiin mun käskytys ja ajoitus kuntoon ja Aron vei tosi hyvin esineen ihan vieraalle ihmiselle.

Omien treenien lisäksi leirillä pääsi näkemään toisten treenejä ja oppimaan myös niistä. Ai että miten tiedänkään nyt kuinka näitä opettaisi jo pennulle/nuorelle koiralle. 

Ja Aron olisi halunnut olla joka liikkeessä mukana. Sitä välillä ihan itketti, kun jotain toista käskytettiin hakemaan venettä moneen kertaan. Tässäkin Aron kääntää pään pois ikään kuin sanoen, että onnistuukohan tuolla treenirannassa nyt mikään. 

 Eli kaiken kaikkiaan tälläisen tehoviikonlopun jälkeen alokasluokan liikkeet on meillä niin hyvällä mallilla, että ensi lauantaina uskalletaan hyvillä mielin kokeeseen Uuraisille. Pitäkäähän peukkuja pystyssä, että saataisiin tulos :).

 

Olen aina toivonut Aroniin hippusen lisää sosiaalisuutta toisia uroksia kohtaan, mutta viime viikon rallytokotreeneissä nappasin ohimennen vuoroaan odottavista bordercollieista kuvan. Eli Riitti, Käämi ja Aron siinä sulassa sovussa.

Aronin ja minun rallytokoon itsessään kuuluu huonoa. Rallyvalkkuryhmä on ollut mitä parhain. Ollaan opittu ihan valtavasti ja teknisesti Aron osaa tosi hyvin voittajan liikkeet. Vaan ääntä tulee niin, että taidan  luovuttaa. Itse treenit on olleet tosi kivoja, mutta äänetön kisamainen suoritus on kyllä meidän kohdalla jo mennyt. Pitkään arvoin, että haen rallyvalkkuryhmään ensi talveksi Rayn kanssa, mutta viime hetkillä luovutin. Opinnot alkaa olla siinä vaiheessa, että opinnäytetyö vie ison osan syksyä ja joka ilta vaan ei voi olla treenihallilla. Välillä tekee mieli luopua agilitystäkin, jos Petra vaan meiltä treenais ensi talvena. Mutta nää on näitä, mitä jo pitkään harrastaneena miettii, että mikä tässä olisi tärkeintä.

Aronin kanssa vepe Sove!

Meidän vesipelastusharrastus on niin haasteellinen, että se vaatii oikeaa tahtotilaa onnistuakseen. Meillä kun ei ole mitään vakituista ryhmäpaikkaa, koska kaikki ryhmät on täynnä koiria ja esim. noutajien veperyhmiin meillä ei ollut mitään toivoa. Koiria on niin paljon. Joten tänä kesänä on päästy jopa kolme kertaa oikeisiin vepetreeneihin. Näiden lisäksi olen yrittänyt vahvistaa koiraa tietty ihan vaan uittamalla ja vahvistamalla joitakin osia maalla tai vedessä. Kaikkea sellaista, mitä voi tehdä itsekseen. Esim esineen luovutusta vedessä tai hyppäämistä veteen laiturilta. Ja aina kun hyppää, saa superpalkan. 

Haasteisiin voisi lisätä lyhyen treenikauden ja kolmivuorotyön. Olen lähes aina viikonloppuisin töissä, joten kun selailin vepekoekalenteria, löysin yhden viikonlopun, jolloin on useampi koe samaan aikaan ja toivoin tähän viikonloppuvapaan. No koepaikan soittaminen on kanssa ihan yhtä helvettiä. Kun soitin minuutin etuajassa ( auton kello oli 2 min yli ja kännykän 2 min vailla) vastasi koejärjestäjä, että soitappa minuutin päästä uudestaan. Ja minuutin päästä ei sitten enää päässyt linjan läpi ja lopulta kun pääsi, oli enää varasijoja jäljellä. Joten vielä viikolla olin varasijalla kahteen vepekokeeseen luvaten tulla heti, kun soittavat. Ja keskiviikkona taisi tulla sähköpostia, että tullaanko sove-kokeeseen Ähtäriin. No tullaan! Torstaina tuli myös Hämeenlinnasta viestiä, että tultaisko. Joten ihmeesti vepekokeissa tulee silti vaihtuvuutta. 

Eli vihdoin meillä oli lauantaille koepaikka ja minulla vapaapäivä siinä. Jes! Vaan ei apu-ohjaajaa. 

Sovessa/aloluokassa ei pysty yksin suorittamaan oikein mitään, oma avustaja on kokeen onnistumisen kannalta älyttömän tärkeä. Kokeissahan on tarjolla yleinen avustaja, mutta tämä ei millään tavalla kutsu koiraa tai auta, jos sattuu jotakin yllättävää. Ja kun me kerta oltiin Aronin kanssa ensikertalaisia, niin meidän tuli löytää sellainen kaveri, joka olisi ollut kokeessa aikaisemmin. Siitä on nimittäin etua, jos toinen edes tietää säännöt ;-)

Mutta niin vain jouduin ajelemaan koepaikalle Aronin kanssa kaksin luottaen koejärjestäjään, että paikan päällä on aina hyvin väkeä ja varmasti saadaan siitä porukasta meille appari. Aron ei onneksi vierasta ketään ihmistä ja tiesin, että siellä toisessa päässä voi olla kuka vaan, Aron tekee hommansa juuri niin kuin osaa. Ja ihanuutta, me saatiin appariksi Suvi, kokenut vepe/nöffi-ihminen. 

Jotta kokeen alku ei olisi ollut liian helppoa, ei Aronin mikrosirua saatu luettua. Minä vakuuttelin, että se on kesäkuussa viimeksi luettu ja 7 vuotta se on aina toiminut. Tiesin paikankin mistä sen suunnilleen pitäisi löytyä, mutta koejärjestäjällä oli uusi laite, joka ei sitä mitenkään havainnut. Tuomarina oli Jyrki Heino, joka sanoi, että voimme tehdä ensimmäisen liikkeen (muuten kokeen alku myöhästyy) ja järjestäjät hommaavat sillä välin toisen lukijan. 

Koeranta näytti niin lupaavalta. Tosin matalaa pitkälle, mikä toi haastetta monelle.

Paikalla taisi olla 14 koirakkoa. Olimme ainoa soveluokkalainen, ensimmäistä kertaa kokeessa ikinä ja meidän tuli aloittaa kierros aina ekana. Ai luoja mua jännitti. Yritin kuunnella tarkkaan tuomarin ohjeistuksen ja painaa mieleen kaikki ne asiat, mitä ei saa tehdä, ettei heti tulisi hylätyksi. Esim jos koira pääsee tekemään varaslähdön, se hylätään. 

Tuomarina Jyrki Heino ja veneen kuljettajana vepen gran old man Wallu. Kari Walgren, joka on harrastanut lajia 23 vuotta.

Ensimmäinen liike, veneestä hyppy.

Autoin Aronin Suvin otteeseen veneeseen ja niin ne lähti poijulle ja minä jäin rantaan. Kumiveneessä oli moottori, mikä nopeutti koetta, mutta jotenkin huvitti, että sinne ne nyt lähti huviretkelle. Vene pysähtyi sinne 50 metrin kohdalle ja tuomarin luvalla sain kutsua koiran. Tiesin, että jos koira ei hyppää veteen 30 sekunnin kuluessa, on koe siinä. "Arontule" ja niin vesi loiskahti, Aron oli vedessä ja ui luokseni rantaan. Täydet 25 pistettä.

Tässä kohtaa tuli toinen sirunlukijalaite paikalle ja Aronin siru löytyi. Helpotus!

Toinen liike esineen vienti.

Tämä liike jännitti eniten. Esineen vienti vieraalle veneeseen voi onnistua tai ihan yhtä hyvin Aron heti alussa todeta, että en mä noin kauas lähde. Kerran tehtiin kuivalla maalla Suvin kanssa vientiliikkeen ja sanoin Aronille, että toi on nakkitäti, jolla on taskut täynnä nakkia. Ja sitten se ihana nakkitäti meni veneeseen ja ajoivat sinne 30m kohdalle. Kiristin hiukan otetta Aronin pannassa, kun vene lähti, että sain sellaisen hyvän jännityksen siihen lähtöön. Sain tuomarin luvan, lykkäsin esineen Aronin eteen ja sanoi vie. Sinne lähti kuin jännitetty jousi ja vei esineen Suville veneeseen. 

Täydet 25 pistettä.

Tässä kohtaa pidettiin ruokataukoa ja ylipäätään kokeessa oli leppoisa tunnelma. Yllätyin nöffeistä, että vaikka tämä kisalaji on juuri heidän lajinsa, voi ne tehdä ihan mitä niitä huvittaa. Uida tai olla uimatta. 

Kolmas liike, veneen haku. 

Onneksi tässä liikkeesä sai leikkiä vähän rannassa sillä veneen köydellä, sitten Suvi ja köysi menivät veneeseen ja vene ajettiin poijulle. Sain pidettyä Aronin tosi intensiivisenä koko veneen poistumisen ajan katse koko ajan veneessä, kiristin vähän pannasta ja luvan saatuaan lähetin sen veneen hakuun. Hyvin ui veneelle, otti köyden ja lähti vetämään. Tässä liikkeessä, kuten muissakin on 6 käskyä käytössä. Joten laskin käskyjäni. 1. hae, köyden kohdalla 2. tuo, heti kun on vetänyt venettä vähän niin 3. hyviiin. Maalilinjaa lähestyessä näin, että löysääkö otetta, joten 4. tuo. Sitten tässä matalassa rannassa Aronin tassut karahti pohjaan ja se luovutti vetämisen, oltiin ihan parin metrin päässä maalilinjasta, joten pari lisäkäskyä ja sain sen vetämään venettä maaliin.

22/25 pisteitä. 

Avoimen luokan koira vetää venettä rantaan, jossa on tuomari vastassa

Tässä vaiheessa tiesin, että sove olisi läpi jo näillä pisteillä, muuta loppuun saakka tietty. 

Neljäs liike, Hukkuvan pelastaminen.

Tässä liikkeessä en muistanut yhtään, että saan lähettää koiran rannasta hakuun heti kun hukkava tippuu veneestä. Joten älytön muistettava, kun kaikessa muussa pitää odottaa tuomarin lupaa. No hukkuva tippui veneestä, minä katson tuomaria ja se minua, lopulta murahtaa, että lähetä nyt se koira ja niin tein, hyvin lähti hakemaan. Ui hienosti hukkuvan luokse, kiersi sen ympäri ja lähti vetämään rantaan. Näin jo melko aikaisin, että nyt ohjautuu maalilinjan sivuun, mutta Aron oli ottanut rannasta kiintopisteen, mitä kohti se kiskoi hukkuvaa eikä se käskyillä ollut pelastettavissa. Lopulta ol hukkuvan kanssa rannassa 6 metriä ohi maalilinjan, joten tästä -6 pistettä vähennystä.

19/25.

Pisteitä kasassa siis 91/100 ja sove hyväksytysti suoritettu.  Olin niin iloinen ja helpottunut. Ja miten kiva laji. Lämmintä oli 25.5 ja aurinko paistoi. Missä muussa lajissa voit istuskella koko päivän hiekkarannalla nauttien hetkestä?

Kokemuksena kuitenkin ikimuistoinen, kun en yhtään tiennyt, että miten se koe etenee ja mitä milloinkin tapahtuu. En tuntenut paikalta ketään, mutta oli kyllä kiva tutustua. Kokeessa oli muutama ihan todella hyvä koirakko, yksi todella taitava saksanpaimen, jonka ohjaajalle terkut, että toivottavasti vielä tavataan!

Vepeily on rankkaa

Mutta aina jaksaa poseerata

Meidän vepe-uralle on nyt suunnitelmissa parin viikon päästä Landseerien vepeleiri, jossa varmasti päästään treenaamaan näitä liikkeitä. Erityisesti tahtotilaa tuoda venettä tai hukkuvaa loppuun saakka minulle meidän tulee treenata. Innolla odotan siis tätä koulutusviikonloppua. Ja on meillä yksi alokasluokan koe myös tiedossa elokuussa, joten hyvillä mielin nyt sitä kohti.

Aron agikisoissa

Oltiin Aronin kanssa Tamskin tiistai-ilta kakkosluokan agikoissa ja tarjolla oli kolme rataa. Tuomarina oli Leena Rantamäki-Lahtinen ja meille hän oli ihan uusi tuttavuus. 

Kisat alkoivat hyppyradalla ja rataan tutustuessa tiesin, että rata on ihan mentävissä. Ei yhtään takaakiertoa ja kunnon loppusuorakin olisi tarjolla. Näitä hyppysuoria ja itsenäistä irtoamista me on harjoiteltu, joten olin ihan innoissani, että pian päästään testaamaan meidän taitoja. Hyvällä itsetunnolla siis lähtöön, jätin koiran istumaan ja mitä hel....Aron ampui perääni ja oli juuri sillä kohtaa hyppäämässä ensimmäistä hyppyä, kun tajusin tilanteen ja katsoin sitä silmät järkytyksestä laajentuneina. Ensimmäinen rima lensi oikein kunnolla. Siitä lennosta jatkoin kakkosesteelle ja yhtä soittoa virheittä maaliin saakka. Se nolla oli siis niin lähellä. Ai mua ärsytti ja harmitti. 7 vuotias bordercollieni karkasi elämänsä ensimmäistä kertaa lähdöstä.

Meillä on ollut kaikilla agiradoilla varmaan vaikeinta suorittaa ensimmäinen tai viimeinen hyppy puhtaasti. Rima on tippunut joko molemmissa tai toisessa vaihto-ehdossa ja liittyy aina tähän kisalähtöön. Se on niin kiihkeässä tilassa silloin. Jos jätän Aronin istumaan ja menen ottamaan sen hyppyjen takaa vastaan, se tuijottaa vain minua ja ei keskity siihen ekaan esteeseen. Jos jään lähemmäksi, mokaan usein lähtemällä eteenpäin juuri silloin kun Aron on esteen päällä ja rima lentää. Joten olen viime aikoina alkanut ottaa sen mukaan liikkeeseen, mutta aina niin, että katseemme kohtaavat ja kutsun sen sitten. Nyt Aron ei malttanut odotella paljoakaan katseita, vaan lähti ensimmäistä kertaa omin luvin perään. Toki olisin itse voinut pitää siihen katsekontaktin koko ajan liikkuessani, mutta liian itsevarmana käänsin sille selkäni täysin. Taisi lähteä sitten juuri tämän vuoksi perääni. Joten vauhdikas -5 tulos.

Noh, mitäs me nollalla. Kivaa oli, että päästiin seuraavalle radalle. Kun toivoo ja metsästää sitä kolmatta luokkanousuun johtavaa nollaa, menee joka kerta radalle sillä asenteella, että tää on meidän viimeinen rata kakkosissa. 

Ja nyt edellisestä radasta oppineena pidin silmäni tiukasti kiinni koirassa ja nyt se lähti kanssani radalle vasta luvan saatuaan. Ja niin me mentiin, kunnes yhdessä kohdassa jätin katsomatta koiraa ja saman tien rima tippui. Loppusuoralla oli meille mielestäni vaikea putki/puomi erottelu, mutta mä olin päättänyt, että mun koira menee puomille ja niin se teki. Siihen kohtaan vaan tultiin täydellä vauhdilla eikä varmisteluun ollut mahdollisuutta. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen Aronin maalissa, sillä mun mielestä se oli vaikea rata ja saatiin toinen -5 rata aikaiseksi. 

Vielä oli yksi rata edessä. Sitä odotellessa alkoi kyllä väsymys hiipiä jäseniin. Kello lähenteli puolta kymmentä eikä rataan tutustuminen ollut vielä alkanut. Ja kun takana oli useamman päivän työputki ja vuorotyötä tekevällä ilta-aamuvuoro yhdistelmä takana niin tiesin, etten pysty enää parhaaseen suoritukseen. Joskus musta tuntuu, että töissä meidän työvuorot on päivittäin yksiä agilitystartteja. Vuoron alussa on ns. rataantutustuminen (potilasraportti) ja sitten lähdetään täysillä liikkeelle vetäen maaliin saakka täysillä, välillä varmistellen, kiihdyttäen, tiukasti ohjaten, lopulta loppukävelyt kohti pukukoppia vaatteita vaihtamaan. Joten näillä ajatuksilla tuo oäivän viimeinen agirata ei meiltä sitten niin onnistunut, vaikka rata oli edellisen toisinto, lopusta alkuun. Nyt vain piti mennä puomin sijasta putkeen ja tämän Aron teki niin kuin käskin. Oma käsky oli vähän myöhässä, mutta sen vaihtoi itsensä täpärästi sinne putkeen. 

Joten semmoiset agikisat sillä kertaa. Väsyneinä, mutta toisiimme onnellisina oltiin loppukävelyillä illan hämärissä. Ja jatkaen seuraavissa kakkosluokan kisoissa nollaradan ja agisertin metsästystä. Laskin seuraavana aamuna, että me ollaan kisattu vuoden sisällä kakkosissa 18 startin verran. Meillä on näistä radoista kerättynä 2 nollaa. Kahdeksan kertaa ollaan tehty se yhden virheen rata eli -5. Joten postiivisella laskutavalla 10 starttia on päättynyt onnellisesti. Jäljelle jää jokunen hylly ja jokunen -10 rata. Eli onnistumisen puolella ollaan enemmän.