lauantai 28. huhtikuuta 2018

Leen jälkiä ja esineitä

No jes, ollaan päästy Leen kanssa hyvään vauhtiin maastojen treenaamisen suhteen. Viikon sisällä Lee on ajanut 4 kpl jälkiä ja tehnyt 3 kpl esineruututreeniä.


Jälkien suhteen koin todella yllättäviä havaintoja, joista olin itsekin ihan ihmeissäni. Lee jäljesti pentuaikana monia nurmi/peltojälkiä ja mitä enemmän niitä tehtiin, sen hurjempi kiire sillä oli päästä jäljen loppuun. Se oli ihan käsittämättömän kiireinen ja siinä jäi namit syömättä. Lisäsin silloin lisää ruokaa jäljelle. Ruokaa joka askeleelle, kantaan ja kärkeen. Välillä jopa kokonaisia kasoja ja lyhensin jälkiä. Tavoitteena oli saada koira rauhoittumaan ja syömään jäljelle, ei kaahottomaan sinne loppuun 5 sekunnissa, mutta en kyllä onnistunut siinä. Huokaisin silloin pitkään ja onneksi tuli talvi. Lee sai kasvaa ja miettiä asiaa.


Nyt tein sille ensimmäisen jäljen metsään ja tiesin, että se on hyvä käyttämään nenäänsä. Juu, näin oli. Mutta sen mielentila. En tiedä olisinko itkenyt vai nauranut, mutta se oli aivan järkyttynyt, että olin tehnyt sille jäljen metsään. Se hiipi sitä kuin kissa. Se haisteli jokaisen askeleen tarkkaan ja välillä katseli ympärilleen aivan kuin kysyen, että mikä tämä on. Sen silmät oli pullistuneet päästä kuin pöllöllä. Se tarkasteli ja mietti. Jäljellä oli ajoittain ruokaa askeleissa varmistamassa, että tallattu askel on tärkeä, mutta välissä oli useita tyhjiä pätkiä. Ja se meni askel askeleelta. Se kiinnittyi jälkeensä niin, ettei todellakaan pystynyt ilmaisemaan kepin keppiä, edes lopussa. Tultiin molemmat pois jäljeltä ihan kuin ihmeen kokeena. Lee pyöritteli päätään, että mikä juttu se oli ja minä mietin, että miten kummassa tästä nyt jälkikoira tehdään. Missä on hullun ahne jälkikiituripentu? Jälki oli 120m pitkä semmonen iso kaari metsässä. 


Noh, seuraavalle jäljelle laitoin pituutta vähän lisää, noin 200m. Edelleen metsään. Jälkikeppejä ilmaisi oikein hyvin ilman jälkeä ja niitä otin sillä useamman niin, että tiputtelin metsään keppejä ja Lee sai niitä vapaana ilmaista. Mutta kun se jäljesti, se ei vaan pysty irroittamaan itseään siitä jäljestä. Jälki on sen mielestä niin ihmeellinen juttu. Noh, ei siinä sitten mitään. Päätin, että eipä hermoilla vaan opetellaan yksi asia kerrallaan. Tein hyvät pläänit seuraavaan treeniin, jossa ei ollut keppiä jäljellä kuin päässä. Ruokaa oli ensimmäisellä viidellä askeleella ja sitten siellä täällä aina välillä. Matkaa lisäsin 100 metriä lisää. Jäljen loppuun tein jekun, jossa jätän kepin herkkupurkin päälle ja hyppään itse sivusuunnassa metrin eteenpäin. Näin jälki loppuu kuin seinään ja koiralle ei jää oikein vaihto-ehtoja kuin ilmaista se keppi saadakseen herkkupurkin auki. Ja tämähän toimi.


Keskiviikkona Lee piti lepoa ja torstaina vasta hyvä suunnitelma olikin. Tallasin unelmien jälkimetsään 400m pitkän jäljen. Siinä oli tasaista sammalta, mutta myös maaston muutoksia. Jouduttiin ylittämään vähän polkujakin. Ja vau. Nyt se työskenteli jo rentoutuneesti ja tarkasti. Se tuntui nauttivan siitä haasteesta mitä olin tehnyt ja minä vain kuljin rauhassa hiljaa sen perässä ja annoin Leen nautiskella jäljestään. Annoin sille tilaa ratkaista, että mitä silloin tehdään, kun jälki nousee kumpareen päälle tai mitä silloin tehdään, kun jälki kiertää ison kiven. Lopussa oli herkkupurkki ja keppi ja kun ei ollut enää jälkeä mitä jatkaa, kävi se purkille maahan ja sai ruokaa. Ja ihanaa, nyt se näytti siltä, mitä pitääkin. Nyt annan sen haudutella oppimaansa muutaman päivän ja ensi viikolla jatketaan. Se tekee ihanan järkevästi jälkihommaa eikä missään nimessä kaahota tai ryhtäile. Jälkikeppejä se ei vaan nyt ilmaise, mutta uskon tämän olevan vain vaihe. Opetelkoon nyt itse jäljestystä. Toki jälkikeppejä treenataan erillään jäljestä omana treeninä. 


Kun on kahdeksan vuotta kulkenut vain Aronin perässä jäljellä, on tosi hassua, kun vaihtuu koira, jolla on täysin toisenlainen tyyli. Ja tässä punnitaan se kouluttaja. Koiria ei tule vertailla keskenään ja muistutan, että Aronilla on vuosien kokemus kaikenlaisesta mitä jäljellä tulee vastaan. Ja sama tulee opettaa Leelle. Toisaalta olen tehnyt Leelle alkuopetuksen paljon huolellisemmin ja yritän saada nyt meille oman treenipellon jostakin, että voidaan monipuolisesti jatkaa jälkitreenejä, koska fh-jälki kiinnostaa minua myös.

Onnellinen koira jäljestyksen jälkeen


Esineruuduissa ensimmäisenä vaiheena on ollut, että Lee noutaa esineitä metsässä. Jonkinlainen esineenluovutus pitää myös olla hallinnassa, että koira tietää, mitä siltä odotetaan, kun se kohtaa sen esineen. Erikseen olen siis nostattanut joitakin esineitä ihan läheltä enkä ole hermoillut, jos se nostaa esineen minulle vähän sivuun eikä vielä korrektisti eteen istuen. Riittää, että se tuo esineen minulle käteen. Tämän jälkeen halusin opettaa sille, että sen tulee irrota minusta metsässä 50m suoraan eteenpäin näyttämääni suuntaan. Tein sille kapean kaistaleen, jolla opetin, että pysy aina tallatulla alueella. Tallasin kaistaleen hyvin reunat ja siksakkia keskeltä keskelle. Sitten vietiin yhdessä esine ensin 20 metriin ja aina Lee näki, kun heitin esineen vielä vähän meistä eteen päin. Tänne jää, oli Leen mielestä kamalaa, esine-parka, sinne se jäi. Sitten palattiin eturajalle ja lähetin sen hakemaan esineen. Hyvin irtosi ja nosti esineen ilmaan. Se selvästi pysähtyi näissä ensimmäisissä treeneissä kysymään, että löysin, mitäs sitten piti tehdä. Pieni vihje tuo ja sieltä tultiin esine suussa eturajalle. 

Pallopalkka on paras palkka




Sitten vietiin esine yhdessä Leen kanssa 50m takarajalle ja sinne jäi. Heitän aina esineen meistä eteenpäin ja näin vältän, että esineen luokse menee suoraan jälki. Lee muistaa hyvin missä esine suunnilleen on, mutta joutuu viimeisellä metrillä kuitenkin sen nenän avulla etsimään. 
Sitten lähetin sen eturajalta sen hakemaan ja noin 19 sekuntia kesti koko pisto. Nyt esineen kohdalla se ei tarvinnut apuja, tuli ilman vihjeitä esineen kanssa luokseni. 

Missä esine


Seuraavat viikot vahvistan tätä ideaa, että juokse aina suoraan näyttämääni suuntaan aina takarajalle asti, sieltä löytyy. Tehdään helpolla isoilla esineillä, mutta joka kerta erilaisessa paikassa. Nyt meillä on ollut helppoja maastoja, missä näen koiran koko ajan. En halua sille mitään epävarmuutta, joten en lähde mitenkään kikkailemaan. Motivaatio irrota eteenpäin on nyt tärkeintä. Kapeilla kaistoilla yritän opettaa sille tekniikkaa, että eteenpäin. Kapealla kaistalla voisi olla myös kaksi tai kolmekin esinettä. Näillä päästään siihen, että tullaan hakemaan useampi esine, ei aina vaan yhtä. Toisaalta tulen tallaamaan useamman kaistaleen yhdelle treenikerralle ja myös näillä opettamaan, että haetaan yksinesine per kaistale. Kun takarajalle irtoaminen alkaa olla helppoa, tulee kuvioihin myös etu ja keski-esineet. 

On ollut myös kivaa, että Pirjo ja saksanpaimenkoira Hipsu on ollut meidän kanssa treenaamassa. Näin saa heti vieraan koiran ja ihmisen hajua ruutuihin, samoin vieraita esineitä. Mutta joo, tärkeintä on rakentaa hyvää motivaatiota ja itseluottamusta ja sitä kautta hiljakseen rakentaa kokonaisen ruudun esine-etsintää. Olen innoissani, sillä maastojen treenaaminen on parasta mitä tiedän. 



keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Leen jälkikepit

Leen jälkikepit näyttävät nyt lupaavilta. Se nimittäin on oikein hyvin lahjottu niihin. 

Leen pentuaikana tein paljon erikseen sellaista treeniä, missä opeteltiin, että mitä tulee tehdä, kun törmää jälkikeppiin. Harjoiteltiin heti aluksi hyvin pikkuisilla kepin paloilla, jotta keppi ei löydy silmien avulla vaan nenän ja siirsin nopeasti treenit nurmelle. Sen piti nenää käyttämällä löytää se pikkuinen kepin pala ja heti löydettyään piti käydä maahan sen kepin eteen. Silloin jäin mielessäni vähän harmittelemaan, että miten herkästi sen suu kävi kiinni keppiin myös ja miten herkästi se kääntyi ilmaisemaan kepin niin, että se kääntyi minua kohti katsomaan, että mitä mieltä olin. No en puuttunut näihin mitenkään erikoisemmin. Palkan suunnalla ja ajoituksella ehkä yritin korjata tilannetta. Edessä oli koira, jolle olin opettamassa minulle täysin uutta tapaa ilmaista jälkikeppejä. Ihan kaikki muut jälkikoirani ovat tuoneet kepin minulle noutamalla. 

Jälkikepin noutamisessa on vaan omat riskinsä. Aronin kohdalla se saattoi pureskella keppia tuodessa sitä minulle. Yhdessä jälkikokeessa jälkikeppi oli tosi kuivaa puuta ja lähes halkesi kulmahampaan osumasta. Hmmm, en tiedä saako jälkikepin palasista pisteitä. Ja en koskaan ollut vaatinut täysin korrektia kepin tuontia, usein se oli Aronilla sellainen, että se pysähtyi, nosti sen suullaan ilmaan ja pudotti kepin. Jokusen kerran on vähän etsitty, että mihin se keppi tippui. Joten olisinko nyt vähän viisaampi Leen kohdalla? 

Nyt pitkän talven jälkeen kaivoin jälkikeppejä kaapista. Muisteltiin sisällä muutaman kerran, että mitä piti tehdä kepin kohdalla. No käydä maahan ja odottaa, että annan siihen palkkaa. 

Sitten otin keppejä taskuun ja taskuun mahtuvan rasian, johon on hyvä tarjoilla jotakin spesiaaliherkkua kuten kissan märkäruokaa löytyneen kepin kohdalla. Hajustin keppejä melkein parin tunnin ajan taskussa, myöhemmin riittää puoli tuntia. Ja oltiin Leen kanssa metsässä ja siinä Leen mennessä edellä tiputtelin keppejä kuljetulle reitille. Hetken päästä tultiin samaa reittiä Leen kanssa uudestaan ja olin sormi naksulla valmiina tarkkaillen, mitä tapahtuu. Hyvänenäisenä Lee pysähtyi heti ensimmäisen kepin kohdalle ja ihmetteli, miksi tämä keppi on täällä. Se 10 sekuntia ihmetteli sitä ja tipahti makuulle. Jostakin selkärangasta se siltä tuli. Naksautin ja kävelin Leen luo kehuen sitä rauhallisesti. Koko kehujen ajan se makasi rauhallisena maassa kepin luona ja sai siihen jalkojen väliin herkkupurkin, mitä sai syödä hartaasti. Kehuin sitä runsaasti ja oltiin siinä syömässä hyvä tovi. Sitten purkit taskuun ja sai jatkaa. Näin Lee löysi kaikki 5 tiputtamaani jälkikeppiä, meni niiden kohdalla maahan ja odotti rauhassa, että tulin sen luo. 

Ihmeellistä oli, sanoi Lee. Tämmösiä keppejä metsässä.

Tänään toistin harjoituksen ja nyt meni eilistä vielä paremmin. Se haistoi kepit heti, kävi maahan siihen kepin kohdalle ja odotti edelleen, että pääsin sen luo. 
Totesin, että on hyvä kun se on koko ajan vapaana. Näin ei tule vahingossa viestittettyä koiralle, että nyt ollaan kepin kohdalla, vaan sen toiminta oli täysin koiran tahdosta ja nenästä riippuvaa. Näin keppien ilmaisun opetteluun ei liity paineita ohjaajan taholta ja uskon, että vain paineettomalla koiralla on nenä auki ja halu ilmaista keppi. Tähtään korkeaan motivaatioon keppien kohdalla, sillä tiedän, että itse jäljestys on yleensä niin hauskaa, että keppien merkitys voi olla suhteessa siihen hyvin pieni. 
Ja mikä parasta, se ei edes yritä poimia niitä suuhunsa, se ei yritä kääntyä ilmaisemaan minua kohti vaan putoaa juuri siihen paikkaan, mistä havaitsee kepin. Ja Leen mielestä tämä leikki on ihan hurjan kivaa. Alla oleva kuva on napattu tänään keppitreenin jälkeen, kuva puhukoon puolesta. 


Seuraavaksi tallaan jäljen metsään ja jäljellä on näitä keppejä. Täytyy nyt miettiä pari päivää oikein hyvä suunnitelma ja viikonloppuna sitten toteutuksen pariin.


maanantai 9. huhtikuuta 2018

Kesäkauden suunnitelmia

Sain tänään sähköpostia, että minut oli hyväksytty Rayn kanssa tamskin rallytokon valmennusryhmään. Olin siitä kyllä tosi iloinen. Rayn kanssa rallytoko on kivaa, mutta eteneminen siinä lajissa on ollut hyvin rauhallista. Olen edennyt vähän kuin luokka kerrallaan ja marraskuussa Rayn Rtk3-koulari oli käänteen tekevä hetki. Tiesin, että jos halutaan kisata mestarissa, pitäisi oikeasti alkaa panostamaan. Pitäisi olla treeniporukka ja säännöllinen harjoittelu. Mes-luokan kyltit ja tehtävät on jo sellaisia, että osaamisen eteen pitää tehdä töitä hurjasti. 

Joten siinä silmänräpäyksessä kun näin, että valkkuryhmässä vapautuu kesäkaudeksi paikka, laitoin hakemuksen matkaan. Ja viikon verran odottelin, että kuinkahan tässä käy. Tulimme valituksi ja treenit alkavat jo tällä viikolla. Rayn ykköslaji on kuitenkin agility Petran kanssa, mutta onneksi heidän agility-iltansa jatkuu kesän ajan tiistailla ja Ray pääsee kanssani sitten rallytokoilemaan torstaisin. Siitä tulee kivaa! 

Lee on nyt 10 kk vanha nuorukainen ja sen tulevaa kesää olen miettinyt tosi tarkkaan. Talven ajan ollaan Leen kanssa käyty sunnuntaisin Marjan tokoryhmässä ja se on ollut ihan tosi loistava juttu. Olen saanut Marjalta paljon hyviä ajatuksia miten viedä nuorta bordercolliepoikaa tokon suhteen eteenpäin ja olen tästä hyvästä alusta varmasti vielä vuosienkin päästä kiitollinen. Nyt treenikertoja on jäljellä enää muutama ja sitten ryhmä päättyy. Ja toisaalta tosi hyvä, sillä meillä ei ole mikään kiire. Tokojuttuja on yritetty tehdä maltilla ja järjellä. Olen antanut Leen kehon kasvaa ja sehän on koira, jonka kasvuvauhti oli talvella tosi hurja. En halunnut mitenkään aiheuttaa treenillä sen kroppaan murheita. Toko kuitenkin kiehtoo ja olen lähdössä tokon valmennusrenkaan leirille kuunteluoppilaaksi toukokuussa. Odotan sitä viikonloppua jo kovasti. 

Lee tullaan lonkka/kyynärkuvaamaan kesäkuussa ja varmasti kuvien tulokset tulevat ohjaamaan lajivalintojamme. Agilityn suhteen olen toistaiseksi sitä mieltä, että toivottavasti meille ei tule tarvetta harrastaa sitä. Olen ohjaajana kömpelö ja ajoitukseni/liikkumiseni ei ole sillä tasolla, että kokisin agilityn olevan turvallista. Kolmosluokan vaatimukset vauhdin, kehonkäytön ja käännösten suhteen on sellaisia, etten halua altiistaa ainakaan vielä Leetä sen haasteille. En koe, että varsinkaan ensimmäisen vuoden aikana meillä ei ole tarvetta saavuttaa agilityn suhteen yhtään mitään. Ehtii sitä sitten vanhempanakin, jos niikseen tulee. 

Sen sijaan päätin, että Leen kanssa tullaan tekemään pk-puolen juttuja ja erityisesti maastoja nyt ensisijaisesti hyvälle pohjalle. Käytetään kesä niihin. Pelto vastaan metsäjälki on käynyt mielessäni koko talven pientä taistelua, kunnes päätin, että koska ihan suurin intohimoni on tuo metsäjälki, pitää kuunnella sydäntä ja tehdä Leen kanssa sitä, mikä tuntuu kaikkein kuumimmalta. Joten ensi kesänä jäljestetään metsässä, kerätään motivaatiota ja kokemusta, opetellaan hurja keppimotivaatio, opetellaan janatyöskentely ja tehdään niitä kaikissa sääolosuhteissa ja maastoissa. Treenataan esineruutua samaan tapaan myös jäljen ohella. Näitä harjoitellaan mm. Tavesin nimen alla ja lupauduin vastuuhenkilöksi Koivumäen keskiviikkotreeneihin. Ja luustokuvat antavat sitten joko tukea tai romuttavat kaiken kesäkuussä. Noh, vähän draamaattisesti kirjoitettu, mutta pk-puolen estenoudot vaativat kyllä terveen kropan. On käyty nyt ampumassa Leelle Niihaman kentän laidalla ja se ei reagoi paukkuihin millään tavalla. Eli yksi perustekijä on pk-puolta ajatellen mallillaan. Olen nyt opettanut Leelle noutoa ja erilaisten esineiden tuomista sillä ajatuksella, että päästään oikeasti esineruudun pyörteisiin jo toukokuussa. 

Aron kuntoutunut tosi hyvin polvioperaatiostaan ja kirjoittelen siitä varmaan lähipäivinä oman postauksen. Sen suhteen eletään kuitenkin päivä kerrallaan ja vaikea sanoa miten Aronin keho kestää tulevaisuutta. Eläinlääkäri Pipsa oli kyllä hyvin luottavainen tämän suhteen, mutta meille on kirjoitettu varmuuden vuoksi resepti kipulääkettä apteekkiin. Jos leikattu jalka alkaa missään vaiheessa osoittamaan kipua, on heti lääkettä saatavilla. Tavoitteet Aronilla on peltojäljellä ja se on kyllä turvallinen laji. Ollaan nyt viime viikolla jo muisteltu esineiden ilmaisua ja ihan pian päästään ulos tekemään niitä. Uiminen on myös hyvä juttu Aronille, mutta en ihan varmaksi uskalla sanoa, että miten vepen voittajaluokan liikkeiden treenaaminen meiltä sujuu. Edetään tämän asian suhteen ihan koiraa kuunnellen ja oma kunnianhimo/ kisaamisen tarve ohittaen. 




maanantai 2. huhtikuuta 2018

Kevään odotusta ja uusia kokemuksia

Hupsis, ollaan jo huhtikuussa ja pihalla on täys talvi. Kovasti odotan jo lumien sulamisia ja vielä enemmän odotan, että päästään harrastamaan kesälajeja. Leen ensimmäinen pk-kesä; koukuttava ajatus. 

Sain vihdosta viimein tilattua starttipyssyyni panoksia ja oli jo aikakakin, sillä Lee ei ole aikaisemmin kuullut laukauksia. Mitenkään huolissani tästä en ollut, sillä Lee ei tunnu reagoivan ympäristön pamahduksiin. Kuljetaan paljon talvisaikaaan jääkiekkokaukalon ohi ja siinä kiekot paukahtelevat kaukalon seinään. Vaikka Aron on laukausvarma, se ei tykkää niistä paukahduksista. Paukkuarka Elvis suorastaan kavahtaa niitä ja siksi olen tarkkaillut Leetä, että miten se reagoi. Onneksi ei mitenkään. Ja käytiin sitten ampumassa ne ensimmäiset starttipyssyn äänet ilmaan ja ei reagointia. Tämä oli kyllä kiva huomata. Leikin Leen kanssa ja leikin aikana se kuuli kaksi laukausta. Se verran huomasin, että leikin yhteydessä sen silmät liikahtivat laukauksen suuntaan, eli kuuro se ei ole. Jatkoi leikkimistä laukausten jälkeen ihan yhtä sisukkaasti kuin aloitettaessakin. 

Lee vaikuttaa myös lupaavalta jäljestäjältä. Tulin yhtenä Leen kanssa lenkiltä kotia kohti ja siitä kotipihan nurkalta Lee alkoi jäljestää jotakin. Sen nenä meni askel askeleelta eteenpäin ja se teki tunnon tarkasti töitä. Ihmetellen kuljin sen perässä enkä häirinnyt sitä mitenkään. Ja ihmettelin, ilman mitään nameja/ houkutteluita sen nenä teki tarkkaa ja rauhallista hommaa ihan meidän kotiovelle asti. Ja kotona selvisi, että Petteri oli äsken käynyt viemässä roskat roskikselle ja Lee oli omatoimisesti poiminut siitä pihasta tutut askeleet lumelta. Joten miltähän tämä homma näyttää kohta jälkimetsässä......

Nyt ollaan vähemmän treenattu ja enemmän ulkoiltu. Käytiin yksi aamu Leen kanssa hiihtämässä Roineella. Miten hiljaista ja kaunista oli, vaikka aurinko oli sinä aamuna pilvien takana.

Ja on niitä aurinkoisiakin päiviä todella ollut ja jäällä on ollut tilaa laukata.

Hymy huulilla

Lumipenkkojen päällä kiipeily on kivaa.

Ja lumessa laukkaaminen....

Poseeraamisen taidon se on oppinut myös

Lenkkeilen aika paljon Leen kanssa kaksin, sillä se on parasta yhdessä olemisen muotoa. Ja näin teen myös Aronin kanssa, joka kulkee edelleen polvileikkauksen jälkeen kytkettynä hihnassa. Aronin kanssa ollaan päästy jo pidentämään kävelylenkkejä. Koko alkuvuosi on kierretty vain korttelia ympäri ja viime viikolla nautittiin älyttömästi ensimmäisestä 30 min kestävästä kävelystä kotipihasta harjuun ja takaisin. Tällä viikolla Aronilla on 8 viikkoa leikkauksesta ja aika jalan kontrollikuvaan on varattuna. Jännittää ihan sikana. Kuva kertoo, onko jalka lähtenyt luutumaan oikeaan suuntaan ja onko siellä kaikki hyvin. Siihen kuvaan saakka on pitänyt huolehtia, että Aron ei tee kiihdyttäviä liikkeitä, ei isoja voimia leikattuun jalkaan, ei juoksemista eikä riuhtomista. Pahinta olisi liukastuminen, joten olen lähes hysteerisen tarkkana vienyt sitä kytkettynä. Ulkoilutan koiria myös pareina, joten Lee kulkee Elviksen parina ja Ray Aronin. Aamuisin ennen töihin menoa nopeat kaksi erillistä kierrosta. 

Uusina juttuina käytiin viime viikolla uimassa Akaan koirauimalassa. Osteopaatti Katriinan ideasta varasin uintiajan, sillä Aronin kuntoutumista tukisi uiminen. Toki ensimmäinen kerta pitäisi sisällään vain muutaman kahden minuutin uintikierroksen. Siksi mukaan lähti Lee ja Ray jakamaan 30 minuutin ajan Aronin kanssa. Ja oli se sellaista, huokaus. Itse uinnit menivät ihan hyvin, mutta kyllä siinä on kauhea projekti pestä kolme koiraa ennen altaaseen menoa ja kuivata ne uinnin jälkeen. Huolehtia jokaisen uimalelut, pyyhkeet, takit, jne jne. Toki Petra oli apuna, mutta kyllä se ihan työstä kävi. 
Akaan uima-allas oli iso, siitä pisteet, mutta kyllä me maltamme nyt uinnin suhteen sittenkin odotella järvivesien sulamista.

Näin iso allas ja siellä menee Lee uittajan kera. Tämä oli Leen ensimmäinen uintikerta.

Ja tältä se näytti ihan lopuksi, vaikka se käyttäytyi kuin kissa, kun uittaja vei sen pelastusliiveistä kanssaan altaaseen. Kissathan laittaa kynnet haralla kaikin keinoin vastaan, että et kastele.

Ja Aron nautti todella!