Tammikuun alussa oltiin ihan tavallisena tiistaina Aronin kanssa agitreeneissä. Meitä oli sillä kerralla vaan kaksi treenaamassa, joten treeni-aikaa oli hurjasti. Tehtiin kaksi kierrosta ja treenattiin semmosta hankalaa rataa. Tai ehkä se ei ollut niin hirveän hankala, mutta kun herää aamulla klo 5 aamuvuoroon töihin, tekee älyttömän kiireisen vuoron, painaa kaasupohjassa kotiin, ei ehdi syömään, on kouluttamassa klo 17 ja omaa agivuoroa odotellessa lenkkeilee tunnin metsässä, on jo kaikkeinsa antanut, kun oma treenivuoro alkaa. Joten pitkän päivän ja treenin jälkeen olin väsynyt, harmittelin, kun olin hidas ja en osannut ohjata koiraa. Aronilla on hirveän siistiä, mutta itse ajattelin, että kyllä juna meni jo meidän agilitytouhuissa. Kävelin iltamyöhässä loppukävelyt ja siitä kotiin nukkumaan. Josko agility olisi taas kiva laji huomenna?
Seuraavana aamuna heräsin siihen, että joku koirista tassuttelee kolmella jalalla. Kuka? Se oli Aron. Se ontui ihan selkeästi. Ei ottanut takajalalle painoa, astui jalalla ihan kevyesti varpaalla. Taivuttelin varpaita, kinnertä, lonkkaa jne. enkä löytänyt mitään erityistä kohtaa. Onneksi Susanna K. oli jo muutenkin sovittuna, että tulee hieromaan Aronia. Susannan kanssa käytiin läpi Aronin kehoa ja Susanna löysi vasemmasta takajalasta akillesjänteen kohdalta turvotusta. Ajateltiin yhdessä, että joku revähdys takajalassa. Aron aloitti siitä huilaamisen, niin että käytiin vain ulkona korttelikierros tarpeiden tekemisten vuoksi. Lihasvamma varmasti, mutta hitaastihan ne paranee. Annoin ekat päivät tulehduskipulääkettä ja harmitti, kun Aron piti jättää kotiin lenkeiltä.
Meni viikko ja Susanna tuli katsomaan tilannetta. Nyt akillesjänteen kohdalla oli vähemmän turvotusta, ontuminen vielä näkyvissä, mutta ehkä ei niin paha. Jatkettiin levolla.
Kolmannen viikon kohdalla aloin pikkusen pidentää korttelikierroksia ja Petra kuvasi kännykällä, kun juoksutin Aronia. Ontuuko se vai ei. Kyllä se ontui. Ei isosti, sillä reippaassa ravissa ontumaa ei näkynyt, hitaassa käynnissä kyllä. Kaiken aikaa Aron oli tosi reipas, ei valittanut mistään. Ainoa poikkeava juttu oli se, että kun se kävi istumaan, se siirsi vasemman takajalkansa pois vatsan alta. Jalka sojotti sivulla eri suuntaan kuin muu keho. Googlettelin oireita ja niin, varpailla kävely ja jalan svuttainen asento olivat klassisia polven ristisiteen repeämän oireita.
Päästiin Katriina osteopaatin luokse peruutusajalle ja kyllä, Katriina paikallisti murheen vasempaan takajalan polveen. Se turvotus, minkä Susanna oli tuntenut ekoilla viikoilla, oli varmasti lähtöisin sieltä polvesta. Katriinakin huomasi, että Aron ei astu täydellä painolla takajalalle. Juteltiin polven ristisiteiden hoitolinjoista, sillä siihen kaikki nyt viittasi. Voi kun ei tarvitsisi mennä operaatioon! Etsin kuumeisesti mahdollisuuksia konservatiiviseen hoitolinjaan.
Katriinan vinkistä varasin ajan Timo Talviolle Helsinkiin. Hän jos kuka tietäisi sanoa, että saataisiinko Aronin mahdollinen polven ristisiteen repeämä tai venähdys hoidettua konservatiivisesti. Kaksi päivää ennen Timon aikaa tulikin mutkia matkaan, työvuorot ja jne. Myös sille torstaille oli luvassa hirveä lumimyrsky, joten tuntui hurjalta lähteä yksin ajamaan Helsinkiin myrskyyn, josta piti ehtiä vielä töihin samana päivänä. Aika oli pakko perua ja päästiin nopeasti Reviiriin Pipsan tutkittavaksi.
Olin jo viikkoja surrut Aronin jalkaa. Olinko tehnyt väärin, etten heti vienyt sitä lääkäriin. Olisiko Aron jo kunnossa, jos olisin tehnyt jotain toisin. Aron parka, kun sillä on niin huono omistaja. Kuinkahan kipeä se edes on, se kun ei näytä kipujaan. Murhe Aronin jalasta oli ihan sietämätön.
Reviirissä ihana Pipsa kuunteli meidän tarinaa siitä, että 8 vuotta on liikuttu ja harrastettu. On menty koko elämä täysillä lajista toiseen. Pipsa sanoi, että tuolla historialla on ihme, ettei aikaisemmin ole jo tullut esiin mitään isoja loukkaantumisia. Aron tunnusteltiin päästä varpaisiin. Katsottiin sen liikettä, taiviteltiin, käänneltiin ja väänneltiin. Lopuksi laitettiin uneen ja Pipsa otti siitä rtg-kuvia joka suunnasta. Ison tietokoneruudun ääressä Pipsa selitti joka ikisen kuva ja kohdan läpi. Selkä ja lanneranka ihan priimaa. Lonkat kuin 2-vuotiaalla, tiiviit ja siistit pallot reisiluiden päässä. Kintereissä ei mitään, varpaissa ei murtumia. Pipsa ihmetteli, että näin paljon harrastanut koira ja miten voi olla näin hyvässä kunnossa?
Sitten päästiin polveen. Rtg-kuvan äärilaidoilla näkyi koiran lihasten ääriviivat. Vasemmassa reidessä oli puolet pienemmät lihakset kuin oikeassa. Vasemman polven nivelessä näkyi nivelnestettä puolet enemmän kuin oikeassa. Vasemman polven nuljuluiden päissä näkyi "suttua" ja toiseen nuljuluuhun oli muodostunut terävä nokka. Kun samaa luuta katsottiin terveestä jalasta, sen luun pää oli pyöreä. Vasemman jalan sisäpuolelle oli kasvanut paksuuntumaa, mikä kertoi siitä, että keho yrittää näin kompensoida polven liikettä. Kaikkiaan Pipsa oli sitä mieltä, että prosessi polvessa etenee, jollei tehdä mitään. Nivelrikko tulee lisääntymään, tuoden lisää kipua ja tulehdustilaa polveen. Polvessa olisi näiden merkkien mukaan mahdollisesti osittainen repeämä ristisiteissä, mutta varmuus siitä saataisiin vasta, kun ortopedi avaa polven silmiensä eteen. Pipsa suositteli lämpimästi operaatiota ja kertoi paikoista, missä se voitaisiin tehdä. Yhdessä päädyttiin Toijalan Ortopettiin Hanna-Leena Terhoselle ja Aronin rtg-kuvat lähtivät saman tien hänen sähköpostiinsa. Juttelivat puhelimitse niistä ja yhdessä päädyttiin, että kyllä, Aron operoidaan. Tulokset ovat kuulemma hyviä ja polvi on korjattavissa. Ja varsinkin, kun Aron on täysin perusterve koira.
Sovittiin seuraavalle viikolle operaatiopäivä ja Aron sai tulehduskipulääkkeet kotiin mukaan. Taisi olla jo neljäs vai viides viikko menossa, että käytiin hihnassa ulkona kävelemässä. Ohjeina oli, että Aron ei saa päästä missään liukastumaan. Silloin osittaisesta ristisiderepeämästä voisi tulla täydellinen ristisiderepeämä. Joten pelon sekaisin tuntein vaan mentiin päivä kerrallaan. Valmistauduin operaatioon opiskelemalla mahdollisimman paljon ko aiheesta ja löysin paljon lopputöitä mm. ristisideleikattujen koirien kuntoutuksesta. Tutkimusten valossa homma vaikutti lupaavalta, sillä koiria oli saatu kuntoutettua entiseen malliin liikkuviksi ja operaatiohon tyytyväisiä koiranomistajia oli enemmän kuin niitä pettyneitä.
Ja niin koitti operaatiopäivä. Aron oli pirteä itsensä, mutta minulla oli fiilikset kuin veisin koiran lopetettavaksi. Yhä uudestaan kysyin itseltäni, että teenkö oikein. Toisaalta hoitamatta jättäminen ei olisi vaihtoehto, Aronin jalka pitää hoitaa, jos se vain on mahdollista. Operaatio on kallis ja se tietää sitä, että kaikesta muusta pitää luopua kuukausiksi, että saan maksettua leikkauksesta ja kuntoutuksesta aiheutuvat kulut. Mutta sydän sanoi, että Aronin vuoksi näin pitää toimia.
Ennen operaatiota käytiin vielä pienellä lenkillä ja annoin Aronin hetken aikaa laukata vapaana. Se oli oli niin onnellinen. Itse tiesin, että tämän päivän jälkeen ei laukata vapaana pitkään aikaan.
Aron Toijalassa
Hanna-Leena Terhonen oli sydämellinen lääkäri. Tutki Aronin takajalat käsikopelolla ja löysi heti murheen paikan. Juteltiin, että hän katsoo polvea ensin tekemällä siihen pienen reiän. Joissakin tapauksissa ristiside polvessä on vain venähtänyt. Silloin ei polvea operoida, vaan peruuttaa pois ja hoito jatkuu pitkäkestoisella kuntoutuksella. Jos ristiside on jostakin repeytynyt, jatkaa leikkausta ja polvi korjataan tta-menetelmällä. Ja näin Aron sai esilääkkeet ja jäi sinne. Itse lähdin kuluttamaan aikaa Ideaparkkiin ja tuntui niin lopulliselta.
Hanna-Leena vastaanottohuoneessa Aron oli valmis valokuviin, se on kyllä aina.
Kolmen tunnin päästä tuli puhelu, että Aron on hereillä, voin tulla sen hakemaan. Kaikki on kuulemma ihan hyvin. Ja niin sydän pamppaillen Aronin luokse miettien, että mikähän siellä polvessa oli. Ja kyllä, ristiside oli repeytynyt osittain ylälinjastaan. Polvi oli nyt korjattu niin, ettei jatkossa polvi tarvitse enää sitä ristisidettä. Aron oli ihan lääkepöölyissä, mutta heilutti reippaana häntää. Ortopetin henkilökunta oli haltioissaan, sillä Aron oli ollut unelmien potilas, herramieshän se on.
Saatiin antibiootit, maitohappobakteerit, kipulääkkeet ja helposti sulavaa ruokaa ensimmäisiksi päiviksi. Aronilla oli Durocesic-laastari jalassa hoitamassa kipua ensimmäisten päivien ajalle. Jes ja Metacam kipulääkkeenä. Olin jo varautunut selittämään, että Tramalia tippoina en kyllä ota. Ohjeita tuleville päiville saatiin, mutta seuraava kohta on 8 päivä leikkauksesta, jolloin poistan tikit haavasta. Sen jälkeen voidaan aloittaa kuntoutuminen ja seuraavaksi täytyy varata fyssarin käynnit/vesikävelyajat keväälle. 8 viikon kohdalla jalka kuvataan ja varmistetaan, että homma on mennyt oikeaan suuntaan. Lääkäri antoi uskoa siihen, että Aron on kesällä entisensä. Eihän me nyt enää mitään agiratatreenejä haaveilla, mutta toive on päästä normaaliin liikuntaan kesällä ja peltojälki-treeneihin, mikä on ihan parasta treeniä Aronin päänupille.
Nyt olen istunut illan Aronin vieressä, kun se nukkuu. Silitän ja rapsutan, että se tietää ettei tarvitse olla yksin. Pienen ruoka-annoksen se jo söi, kakkasikin takapihalle. Ensimmäisen kylmäpakkauksen pidin sen polven seudulla estääkseni turvotusta ja kaikki vaikuttaa olosuhteisiin nähden hyvältä. Aron on eristetty makuuhuoneeseen ja erityisesti Leetä harmittaa, kun se ei saa nyt osallistua sairaanhoitoon. Joten tästä se lähtee, toipuminen päivä kerrallaan.
