sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Agimutsi sm-kisoissa

Eilen kisattiin Kuopiossa Hukka-Putken järjestämissä agilitykisoissa suomenmestaruuksista junioreiden, nuorten, senioreiden ja para-agilitaajien kesken. Etukäteen tiedettiin, että kisaajia on ilmoittautunut paljon, mutta aika järkkyä oli lukea, että junioreiden ja nuorten hyppyradan rataantutustuminen alkaa lauantaina klo 8. Minulla kun oli perjantaina työvuoro klo 21 saakka. Mutta niin vaan oltiin Kuopiossa klo 7.45. Kisapaikkana oli Musti & Mirri- areena. Jännät sisätilat.


Tapasin kisa-alueella erään vanhan hevostuttuni Åsan, joka on ahkera agilitynharrastaja hevosvuosien jälkeen. Kohtaamisemme oli hauska:
- Moi, mitäs sä täällä teet?
- Juu, en ole vielä noissa senioriluokissa, ei niihinkään nyt niin kauaa mene, mutta agimutsin roolissa siis täällä ollaan.
- Mitä? -Agimutsin?
- Juu, mun tyttö kisaa täällä japaninpystykorvallaan.
- Mitä!? Onkos sulla lapsi? 
- On.
- Siis sulla on kisa-ikäinen lapsi? 
- Juu, Petra kisaa nuorissa.
- Ei pikku-likalla voi olla lasta!

Heh, sori Åsa, vuodet menee :-) Tunnettiin siis toisemme -90 luvun alusta. Terkkuja vaan siis Åsalle :)

Mun hommana oli siis kävelytellä Ray lämpöiseksi sillä välin, kun Petra katsoi ensin minien radat ja meni sitten medien rataantutustumiseen. Ja tästä kuva alla, Siellä se oranssissa hupparissa tutustui. Minä juotin ja pidin Raylle seuraa. 

Sm-kisat ratkottiin niin, että kaikki tekivät ensin hyppyradan ja sen jälkeen agilityradan. Molempien ratojen yhteistuloksella sitten ratkeaa mitalisijat. Radat oli tasoltaan kakkosluokkien ratoja ja kisa-oikeuden sai, jos koirakolla oli yksikin yhteinen agitulos vuosi taaksepäin. Joten osallistujia oli paljon ympäri suomea ja kun seurasin näitä juniori 10-13.v ja nuoria 14-18.v huomasin, miten älyttömän hyviä harrastajia siellä olikaan. Siis todella taitavia tyttöjä ja poikia, jotka pystyvät voittamaan missä tahansa kolmosluokan kisoja. Ja vähän se Petrakin sitä mietti menomatkalla, että mitähän hommasta tulee, kun ovat Rayn kanssa ykkösluokassa ja kisakokemusta ylipäätään on vasta noin 10 startin verran kaikkiaan. 

Hyppyrata näytti kuitenkin varsin mukavalta ja kaikkiaan 14 medi nuorta teki sillä radalla nollan.
Hyppyrata:

 Petra ja Ray tulivat nollalla maaliin, joten olivat ekan kierroksen jälkeen sijalla 11. Tamskin Milja Haapamäki veti tämän radan ihan jäätävän kovaa ja taidolla voittaen luokkansa. Myös maksikoirakoissa oli ainakin yksi mali-koirakko, jonka nuori ohjaaja oli taitavampi kuin kukaan. Ihan mieletön vauhti ja tekninen osaaminen. Ihailin! Mutta todella paljon hyviä ohjaajia ja koiria.

Hyppyradan jälkeen oli parin tunnin tauko ja evästettiin Kämäräisen Annan mukavia voileipiä ja ihmeteltiin kisatunnelmaa. Tamskin nuorten valkkuryhmästä muutkin ryhmäläiset tekivät makseissa nollia ja ilo näitä nuoria oli vaan katsella. Ja äitien kanssa jutella, että on meillä rankkaa. Itseäni jännitti Petran radoilla niin, ettei pystynyt kuvaamaan. Petraa ei jännittänyt ollenkaan sillä tavalla. Ja sitten sitä tietysti kannustaa, että jos koira hylkääntyy, niin muista, että tämä on agilityä ja tämä on kiva harrastus. Muista, että jo osallistuminen on kokemus, mistä voi oppia. Muistan muistan, sanoi Petra.

Sitten tuli esiin agilityrata. Se oli vaikea. Itse en olisi osannut neuvoa järkeviä ohjausvalintoja. Valkkuryhmästä vanhemmat tytöt neuvoivat Petraa ja koutsi Minnaankin otettiin yhteyttä. Minna sieltä etänä jakoi vinkkejä. Itse päätin, että parhaiten Petra ja Minna sen homman tietää, joten pidin Raytä lämpöisenä ja tyytyväisenä.
Agirata:

Ja niin Petra ja Ray lähtivät radalle. Jostakin syystä Ray alkoi katsella lähdössä istuessa, että missä minä olen. Seisoin ihan samalla paikalla, missä edellisenkin radan, mutta jostain syystä Rayllä kävi mielessä huoli sijainnistani. Onneksi se lähti sitten Petran kutsuessa rataa suorittamaan. Radan alussa melkein hylkääntyivät, mutta Petra sai kutsuttua Rayn viime hetkellä väärän putken suulta pois. Kepeillä tuli virhe, kun Ray meni pujottelun toisesta välistä sisään. Aloittivat alusta ja tähän hyvää aikaa hukkaan. Lopun puomista en osaa sanoa, että koskiko tassu kontaktille, mutta tuomarin käsi ei noussut, joten kaipa se osui. Ja maalissa oli iloinen koirakko. Tuloksena oli vitonen kepeiltä ja jonkin verran yliaikaa. 

Tässä kohdin sanoin Petralle, että voin lähteä nyt lenkittämään koirat kunnolla. Meillä oli autossa mukana Aron ja Elvis. Helpompi oli ottaa ne mukaan, kun soitella kotiin, että oletteko nyt käyttäneet ne pissalla jne. Joten lähdin kolmen koiran kanssa tutustumaan Kuopioon. Siellä oli lunta ihan älyttömästi ja heti ensimmäisen ojan ylityksen kohdalla olin uponneena reisiä myöten hankeen. Meillä täällä Pirkanmaalla ei ole ollut koko talvena lunta tuolla tavalla. Yritin tähyillä, että löydänkö mistään sellaista metsää, mihin voisin päästää koirat vähän vapaaksi hankeen juoksemaan. Ilma oli nimittäin plussalla, satoi vettä ja kävelytiellä vain rapa lensi. Kisapaikka oli kuitenkin moottoritien ja suurien kauppakeskusten äärellä, joten tunsin olevani enemmän suurkaupungissa kuin savossa. Yksi pieni lumihankipolku me löydettiin, mutta märkinä ja rapaisina palattiin tunnin päästä autolle. Ray oli niin järkyttävän likainen, että Petra kielsi ottamasta mitään kuvia. 

Kisapaikalla olikin yhteistulokset tulleet ja Petra ja Ray sijalla 5. Kaikkiaan 30 medikoirakosta vain kaksi oli pystyneet tekemään nollan molemmilla radoilla. Ansaitut mitalisijat siis heille. Sijat 3 ja 4. menivät yhden vitosen virheen tehneille ja Petralla sitten sija 5. +9.45 virheillä. Sijoitus oli parempi kuin Petra lähtiessä olisi ikinä uskonut. Kiva oli myös jossitella jälkeen päin. Jos Ray olisi tehnyt kepit kerrasta oikein, se olisi ollut pronssilla. Mutta kaikki tietää, että jossittelu on agilityssä turhaa. Sivusta seurattiin, että se parhainkin koirakko voi tehdä sen pienen virheen, mikä johtaa koiran suorittamaan väärän esteen ja ottamaan hyllyn. Noissa kisoissa ei varsinaisia hyllyjä jaettu, mutta jos teki hylkäykseen johtavan virheen, sai +250 pistettä. Ja tuolla pistemäärällä kärkisija nopeimmallakin koirakolla vaihtui viimeisiin sijoihin. 



Silti olin iloinen, että Petra ja Ray saivat hyvää kokemusta. Kotimatkalla kuulin entistäkin parempia treenisuunnitelmia ja kisahurmosta. Petra toivoo, että saisi Raylle treenattua pommin varman pujottelun, jossa ohjaajan sijainnilla ei ole väliä. Ja toinen on kontaktit, mitä pitää vielä vähän työstää. Kuitenkin kaikki tämän koirakon kehittymiseen liittyvä johtuu täysin heidän valmentajastaan Räsäsen Minnasta. Ilman Minnaa eivät olisi koskaan edes innostuneet lähtemään tuonne. Täysin Minnan hyvä idea :) Lämmin kiitos tekemästäsi työstä Minna! 
Ja jatkossa tämä agimutsi vaan keskittyy edelleen kannustamaan kivan harrastuksen parissa, pilkkomaan makupaloja, etsimään lapsen agilitykenkiä ja ajamaan vaikka toiselle puolen suomea, jos niillä on vaan hauskaa. 

Tamskiin tuli mitalisadetta, sillä Raita-ahon Tommi voitti tuplaseniorimestaruuden ja Hanne Tamminen ja Remi voitti paragilityn sm-kultaa. Paljon onnea mestarit!


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kolmosten korkkaus

Nyt ne on korkattu, agikolmosluokat siis. Hyllyjähän sieltä tuli, mutta jokin alku kai sekin.

Eilen oli Tamskin hallissa kisat maksi 3-koirille ja ilmoitin Aronin kahteen agi starttiin. Tuomarina oli Anders Virtanen ja koirakoita oli ilmoittautunut reilut 40. Rataantutustuessa sen huomasi, että porukkaa oli enemmän kuin kakkosissa. Ja ensimmäinen rata vaikutti haastavalta. Päätin olla rohkea ja tehdä vaan kunnollisen ohjaussuunnitelman joka kohtaan. Alussa olisi heti pakkovalssi ja siitä se sitten lähtisi. Radalla pitäisi osata koko ajan liikkua täysillä eteenpäin ja ohjata. Tämmöisillä ajatuksilla sitten lähtöön. Jännittikin jonkin verran. 

No, eihän siitä sitten oikein mitään tullut. Ensimmäisen esteen Aron hyppäsi hyvin, mutta taisi tiputtaa kakkosesteen riman. Kolmoselle putkeen meni hyvin, siitä hyppy eteenpäin ja tein poispäin käännöksen puomille. Hetkeä myöhemmin huomasin, että Aron oli a-esteellä enkä ollut tajunnut rataan tutustuessa lainkaan, että näinhän siinä juurikin käy. Miksi piti lähteä kikkailemaan, olisinpa tehnyt vaan perinteisen valssin tuohon kohtaan ja juossut puomin toista puolta. Loppurata meni sitten sählätessä, juoksin ja tein ohjauksia, mutta unohdin koiran. Aron roiski rimoja ja meillä oli ihan eri tahti. Lopussa oli a-este, jonka se teki normaalia huonommin ja viimeisellä okserilla tuli Aronille ihan täysi epäonnistuminen etäisyyden arvioinnissa, kun roiskaisi keskelle okseria. 

Harmittelin, että miten se nyt noin huonosti meni. Epäilin, että onkohan Aron jumissa selästään, kun hyppäsi nin huonosti. Mietin, että perunko meidän kakkostartin. Ihmettelin, että mitä radalla oikein tapahtui. 

Päätin antaa meille vielä toisen mahdollisuuden, sillä rata kaksi oli paljon helpomman oloinen. Oikeestaan tosi kiva rata. Lämmittelin Aronia kakkosrataan vielä paremmin, että varmasti olisi lihakset lämpöiset. Ja jes, nyt se hyppäsi niin kuin ennenkin. Ja se tuntui agilityltä. Tultiin hylätyksi hyppyesteelle, jonka Aron hyppäsi väärään suuntaan. En antanut sen haitata, vaan päätin ottaa nyt ilon irti maksetusta harjoituksesta. 

Tajusin, että teknisesti pitäisi olla paljon enemmän niitä oikeita taitoja. Pitäisi osata juosta täysillä ja koko ajan ohjata oikein. Ja tein mielessäni to do-listaa, että mitä pitäisi käydä harjoittelemassa itsekseen. Ylipäätään oivalsin, että jos halutaan sille tasolle, missä voisi haaveilla oikeasti nollaradasta, pitäisi osata paljon enemmän. Agility on vähän aina ollut minulle sellainen kerran viikossa laji. Olen ollut tosi laiska tekemään agilityä suunnitellusti paremmaksi. Pitäisi nostaa agilityn treenaaminen nextille levelille. Olen tainnut tätä ennenkin täällä hokea. Ja kuten huomaa, edellisestä päivityksestä on pari viikkoa. Ne viikot on menneet koiraharrastuksissa hiljaiselolla, kun työ ja viimeinen sairaanhoitaja-opintoihini kuuluva harjoittelu vein suurimman osan energioista. Ollaan käyty vain lenkeillä ja nekin lenkit on olleet puolet lyhyempiä kuin yleensä. Joskus pitää olla itselleen armollinen ja olen lohduttanut itseäni, ettei ne koiratkaan nyt niin kärsi, vaikka ei joka päivä mennäkään 10 kilsaa. 

Mutta siihen agilityn to do-listaan. 
-takaakierrot
-kärkihypyt (kuuluu vähän noihin takaakiertoihin).
-keppien itsenäinen suorittaminen vaikka itse irtoaisin kauemmaksi
-välistä vedot
-okserit

Täytyypä itsensä sivistämiseksi googletella näihin liittyviä videoita/ materiaalia ja lähteä sitä kautta työstämään, että mitä itse voi tehdä näiden hyväksi. 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Agilitykisoissa

Tänään oli Tamskin agilitykisat ykkös-kakkosluokkalaisille. Tuomarina oli Anne Savijoki. Sellainen muistikuva oli aikaisemmilta vuosilta kyseisestä tuomarista, että olimme hänen radoillaan joskus monta vuotta sitten Hattulan kisoissa. Rataan tutustumisessa tuomari hoki, että nyt vaan nopeita nollia, nopeita nollia. Rata oli meidän silloiselle osaamistasolle tosi vaikea ja menin vielä toteuttamaan tuon nopeita nollia hylkäytyen heti alkusuoralla. Ääliö! (Tarkoitan itseäni).

Tänään kisat alkoivat kuitenkin ykkösluokilla ja Ray sekä Petra olivat kisaamassa kaksi agirataa. En tiedä jännitänkö koira-urheilussa mitään niin paljon kuin sitä, kun tuomari viheltää niille lähtöluvan? Sitä niin toivoo onnistumista heille koko sydämen pohjasta. Tai ylipäätään sitä, että kisaaminen/harrastaminen tuntuu kivalta maalissa, vaikka radalla olisi tapahtunut mitä tahansa. Petra muistaa vielä hyvin sen, kun ne oli ekoissa agimöllikisoissa ja nollarataa oli tulossa, kunnes Ray pysähtyi kakalle ennen viimeistä estettä. Petra oli silloin 12. vee ja kulki krokotiilin kyyneleet silmissä siitä, että miksi Ray ei voinut pidätellä sen yhden esteen ajan? No, elämä opettaa ja tälle muistolle voidaan yhdessä naureskella. Videolla se kyllä on, mutta en taida linkittää sitä nyt tähän. 

Joten niin Petra ja Ray lähtivät agiradalleen. Rata oli mun mielestä vaikea ykkösluokan rata ja ajattelin, että ei oltaisi kyllä Aronin kanssa tehty tuolla nollaa. Petra ja Ray teki kyllä tosi hyvää settiä ja homma eteni kuin oppikirjoissa, kunnes kepeillä tuli yksi virhe. Maaliin tulivat siis -5 mukanaan ja aika riitti ihanneaikaan, vaikka kepeillä ottivatkin sisäänmenon uusiksi.

Sitten välissä käytiin varmistamassa viereisellä kentällä kesken Kulon Marken treenien keppejä ja kyllä ne siinä sujuivat. Ja niin ne lähti radalle 2 joka oli lähes sama rata kuin edeltävä, nyt vain mentiin lopusta alkuun. Taas Ray ja Petra teki tosi vakuuttavaa agilityä. Harmi, että tuomarin käsi nousi a-esteellä koskemattoman kontaktin merkiksi, mutta muuten tekivät virheetöntä settiä. Maalissa superhyvällä ajalla, jolla olisi voittanut koko luokan, mikäli tulos olisi ollut nolla.

 No sellaista se agility on. Joskus voitto on yhden tassun kosketuksen päässä. Onneksi Petra koki, että hyvältä tuntui ja sanoi, että katsotaan lisää heille agikisoja. Ensi kuussa on Kuopiossa myös junioreiden ja nuorten agilityn sm-kisat, joten sinne. Kuopioon on meiltä ihan jumalaton matka, mutta sitä nyt ei tyttären harrastuksen eteen tekisi.

Kisat jatkuivat iltapäivällä kakkosluokilla ja Aronin kanssa meillä oli suunnitelmissa kaksi agistarttia. Olin jo matkalla jotenkin luovuttanut, että tuskin saadaan tänään mitään aikaiseksi. Jos ykkösten radat oli mun silmään vaikea, mitä ne on kakkosissa. Vaan jumankekka!  Se kakkosten agilityrata näytti paljon helpommalta. Tiesin heti radan laidalta katsoen miten ohjaan ensimmäiset 15 estettä. Ja sitten tuli paniikki, että mitä ihmettä teen kolmella viimeisellä esteellä. Niitä en osaa. Menin Anu Puskan luokse, että iik apua, paniikki, mitä pitää tehdä kolmella viimeisellä. Anu neuvoi parhaansa mukaan. 
Rataan tutustumisessa kokeilin tuohon loppuun kahta eri vaihto-ehtoa ja ainahan ne hyviltä siinä vaiheessa tuntuu.

Sitten itse radalle. Aron oli lähdössä unelma, lähti hyvin ohjaukseen. Tehtiin yhdessä tosi varmaa työtä, joskin keinulle ohjauksessa myöhästyin vähän ja jäin leikkaamaan koiran taakse. Aron harkitsi, että se kääntyy suuntaani, mutta sain käskytettyä sitä, että mene mene. Ja niin me tehtiin nollaa se ekat 15 estettä. Sitten lähestyin sitä itselle vaikeaa kohtaa ja järki jäätyi. Aron ei todellakaan tiennyt mihin ollaan menossa, mutta pelastellen ja kalastellen sain sen osumaan oikein ne kolme viimeistä hyppy-estettä. Ja se oli nolla! 

Lähdimme luokassa kuudentena ja tällä nollalla meni luokassa sillä hetkellä toiseksi. Ihan luovuttaneessa mielentilassa laskin, että meidän jälkeen on vielä tosi monta hyvää koirakkoa tulossa ja on kyllä suru puserossa, jos agiserti lentää sormista sen vuoksi, ettei aika riitä kolmen parhaan joukkoon. Aron on sen verran nopea koira, että jos rata menee suunnitelmien mukaan, on se helposti nollalla kolmen parhaan joukussa. Vaan nyt meidän rata ei ollut se lännen nopein ylimääräisten kalastelujen vuoksi. Yksi nokialainen mali-koirakko teki ihan jäätävän nopean radan ja kiilasi sillä kärkeen, joten pidettiin sijaa kolme. Loput koirakot ei kuitenkaan tulleet enää tähän väliin ja siinä se sitten oli. Agiserti ja siirto kakkosiin. 

Edellisestä nollasta oli päivää vaille vuosi. Kovasti on yritetty sitä napata, mutta nyt oli onni kohdallaan ja jatkossa meidät voi nähdä kolmosluokassa. Matka sinne on ollut pitkä ja aikanaan aloitettiin Aronin kanssa ihan onnettomalta tasolta. En tajunnut mitenkään kaikkia ohjauskuvioita ja nopean bordercollien kanssa oli hidas, kömpelö ja jäljessä. Aron haukkui ja tiputteli rimoja. Joten todella tyytyväinen olen siihen, missä me ollaan nyt. Rutistus pikku-Aronille, joka on ylimmässä luokassa kolmessa eri lajissa. 

Ja Agiserti on nyt keittön pöydän päässä seinällä, että voidaan kaikki ihastella sitä. Hallilla kuiten pari poseerausta ihanan sertin kanssa :)





lauantai 18. helmikuuta 2017

Ihan mahdoton vai sittenkin mahdollista

Tänään oli vuorossa toinen kerta rally-tokon voittajaluokan kisaa Rayn kanssa oman seuran omassa hallissa. Tuomarina oli Jaana Karppinen ja heti kun näin ratapiirroksen, vajosin maan alle. Siellä olisi taas niin monta juttua, joita ei oltukaan muistettu harjoitella ja tuntui jo ennen rataan tutustumista, että harjoitteluun menee tämä kisa. 
Mutta tässä ratapiirros

Vaikeaksi meille teki radan aloituksen kukkanen (näitä on harjoiteltu vähän) sekä juosten pujottelu koira oikealla puolen. Vaikka ollaan tehty nyt tosi paljon asioita oikealla puolella, ei se vieläkään ole niin vahva puoli etteikö olisi mahdollista, että koira pyrkii sinne mukavammalle puolelle eli vasemmalle. Joten päätin tukea koiraa kaikin mahdollisin tavoin pysymään oikealla, vaikka juoksen. Tästäkään en ollut varma, että olenko muistanut edes harjoitella juoste spiraaleja tai pujotteluja oikean puolen kanssa. Harmitti, että mitä sitä edes lähtee kisoihin, kun on niin monta epävarmaa kohtaa.

Rataan tutustumisessa olin kuitenkin järki päässä ja tein tarkan suunnitelman, että miten ohjaan missäkin. Huolellisesti ja tarkasti on tehtävä joka ikinen kyltti. Lähdettiin myös luokassa heti toisena, joten saman tien rataan tutustumisesta otin koiran pois häkistä ja viimeiset virittelyt. Ray oli oikein hyvin menossa mukana.

Sitten radalle. Ray oli lähdössä oikein kiva. Minua jännitti, mutta uskoin yhteistyöhömme. 
Ekalla kyltillä eli kukkasella me on taidettu olla vähän eri aikaisia. -3 epätarkasti suoritettu tehtävä.
Sitten juosten pujottelussa selvittiinkin tosi hyvin, Ray piti kontaktia ja juoksi innolla mukana, kunnes ihan viimeisen tötterön kohdalla se lipsahti vasemmalle puolen. -10. En uusinut, koska koira teki edestakaisen pujottelun kuitenkin tosi hyvin.

Sitten kyltti 5 eli normaalivauhtiin, tässä 2 x -1. Juuri hetkeä ennen sattunut lipsahdus väärälle puolelle sekoitti vähän meidän rytmiä. (mutta ihan turhaa pistemenetystä).
Ja koska vauhdin vaihtamiskyltillä oli jotakin pientä, ei seuraava kyltti eli puolen vaihto jalkojen välistä osunut kohdilleen. Tässä otin uusimiskortin ja tehtiin tämä uudestaan, silti siinä oli jotakin erikoista koska 2 x -3. (Joku ohjaajavirhe).

Sitten on sujunut hetken matkaa virheittä, joten kyltit 7, 8 ja 9 menivät hyvin. Tuplasaksalainen onnistui, siitä itselle pieni taputus olalle.  Kunnes kyltti 10, jossa kukkanen, tässä Ray lähti kääntymään väärään suuntaan ja siitä -10 selityksessä väärä liike. No jatkettiin matkaa.
Ja taas sujui useampi kyltti hyvin. Koira eteen oikealta oikealle meni hyvin (näitä on harjoiteltu ja vartaloni ei muuten taitu tässä liikkeessä). Samoin 1-2-3-askelta koiran ollessa oikealla meni hyvin.

Seuraava -1 virhe tuli kyltillä 15, jotakin tein yhden miinuksen verran, ehkä käännös ei ollut riittävän tiivis.
Ja sitten peruutus, mitä on harjoiteltu, mutta lähti nyt ihan vinoon ja rintamat kohtasivat -10. Olin jo luovuttanut tuloksen suhteen, joten en uusinut. 

Käytösruudun Ray teki tosi hyvin ja kehuin sitä miten hyvä pikkukoira se on.
Joten yhteensä kerättiin 3 x -10, 3 x -3 ja 3 x -1. (58) Ei tulosta.

Radan jälkeen harmitti. Tulos voittajasta olisi niin kannustanut ja motivoinut, mutta eipä sille mitään mahda. Paljon parempaan pitäisi pystyä. Onneksi en ilmoittautunut maaliskuun kisoihin, näin huonot yrittää uudestaan aikaisintaan kesällä, kun saadaan liikkeitä varmemmaksi. 

Hyvää oli kuitenkin se, että Ray teki hommia kanssani. Se ei muistaakseni häiriintynyt kehän ulkopuolisista asioista. Se oli iloinen kanssani maalissa.

Kyltit, mitä pitää treenata on:
- Molemmat oikeaan ja vasempaan täyskäännös
- Pujottelut/Spiraalit juosten koira oikealla puolen
- Puolen vaihto jalkojen välistä
- Peruutus

Nyt ei uskalla treenata tänään sen enempää, sillä Petra ja Ray kisaavat huomenna agilityssä ja pikku-koiran pitää levätä jaksaakseen antaa kaikkensa. 





sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helmikuuta

Helmikuu meillä on kisakuumeinen.

 Aronin kanssa käytiin viime viikonloppuna agilitykisoissa Kirkkonummella. Juu niin kaukana! Niinun sport-hallissa oli kuitenkin sopivasti vapaapäivälleni suunniteltuna ykkös-kakkosluokkien agikisat ja tuomarinakin mukavan oloinen Anne Huittinen, joten rohkeasti matkaan. Lähtijöitä kisoissa oli vähän ja sen puolesta kolme starttia sujuivat reippaaseen tahtiin. 

Havaitsin hallin pieneksi heti kun astuin sisään. Pientä ahdistusta aiheutti myös se, että missään ei päässyt ottamaan verryttelyhyppyjä ja odottelu-alue oli tosi pieni, joten sisätiloissa ei mahtunut koiraa lämmittelemään. Hallin pohja oli kuitenkin tosi hyvä juosta ja ihastuin hallin esteisiin. Hyppy-esteiden rimat oli ihan erilaiset kuin meillä kotona, sellaiset tosi selkeän oranssit muoviset ja paksut. Aron ei tiputtanut kolmen radan aikana ainuttakaan rimaa, joten ne oli hyvät. 

Tuloksia meidän yhteisestä tekemisestä tuli vain keskimmäiseltä radalta ja taas yksi -5 kirjautui Aronin nimiin. Sillä sijoittui luokassa toiseksi ja palkinnoilla on aina mukava olla. -5 virhe tuli aivan loppu-osassa rataa, missä Aron teki takaakierron niin siivekkeitä nuollen, että koko este kaatui. (Sille täytyisi taas muistutella, että pitää ottaa vähän enemmän tilaa takaakierroissa, mutta sillä on niin kiire eteenpäin, ettei malta).  Ensimmäiseltä radalta tuli hylky nelosesteellä ja viimeisellä radalla sitten jo mokailtiin ihan kunnolla. Mutta ne kaksi ensimmäistä rataa oli meiltä ihan mukiinmenevät suoritukset. Joten rauhallisin mielein palattiin kotiin kokemuksia rikkaampana. Seuraavat kisat on kotihallissa viikon päästä, joten sitten taas jatketaan. 

Rayn kanssa on treenattu rally-tokoa ja kisat tähtäimessä. Olen panostanut nyt tekniikkaan ja ollaan hinkutettu sivusta eteen istumista. Ray osaa nyt monien toistojen jälkeen istua eteeni niin vasemmalta kuin oikealta puolen ilman että taitan itseäni vartalosta. Käsiapuja saa voittajaluokassa käyttää, mutta kumarrella ei saa. 

Lisäksi ollaan harjoiteltu käännöksiä koiran ollessa oikealla puolen ja otin niitä videollekin, että pystyin katsomaan, miten takapään käyttö kehittyy. Ja kehittyyhän se. Eteisessä on hyvä tehdä näitä tekniikkatreenejä, kun pystyn peilin kautta tarkkailemaan omaa ja koiran liikettä. Peruutuksia ollaan treenattu myös, mutta niissä tulee äkkiä ongelmaksi ennakointi. Ray pistää pakin päälle ja peruuttaa taaksepäin jo viisi koiran mittaa yhden ensimmäisen askeleeni aikana ja huh, tuntuu, ettei pysytä yhdessä.

Hallilla kävin eilen tekemässä kokonaisen radan ja rakensin itsekseni yhden Iisalmen kisoissa olleen voittajaluokan radan. Samaan aikaan hallilla oli agility-epikset, joista sain hyvää häiriötä tekemisen rinnalle. Yleensä kun käyn päivällä tai viikonloppuisin hallilla, on siellä super hiljaista ja sitten tuleekin iso kontrasti, kun kisoissa on paljon enemmän elämää. Nyt Ray häiriintyi kerran siitä, että ihmisiä tulee halliin sisään ja ne tömistelee oven suulla lumia kengistä pois. Ja häiriintyminen on sellainen, että sen huomio kiinnittyy hetkeksi häiriöön, mutta rallyssa e ole varaa yhteenkään sekuntiin, ettei koira keskity siihen yhteiseen tekemiseen. 

Jännityksellä odottelen nyt Tamskin rally-kisoja. Eilen Ray tuntui liukkaalta saippuan palaselta, joka voi pienestäkin eleestäni lipsahtaa väärään suuntaan, joten toivotaan, että,osaan ohjata sitä ensi viikonloppuna. 

Ja niin odottaa Raykin

Eilen käytiin Aronin kanssa vuoden ensimmäisellä vetohiihdolla järven jäällä. Se oli niin siistiä. Aron tiesi heti mitä ollaan menossa tekemään. Annoin se juosta vapaana parit ensimmäiset kilometrit ja sitten kiinnitin sen vetovyöhöni. Ja sitten mentiin. Se lähtee ihan täydellä laukalla ja meni kovaa. Kun huomasin, että sen vauhti alkoi hyytymään, päästin sen taas vapaaksi ja hiihtelin omaan tahtiini. Järven jää oli upeassa kunnossa ja siellä pystyi luisteluhiihtään ihan missä vaan. Se rajaton vapauden tunne, kun voi itse päättää, että kierrettäämpäs toi saari tai mennäämpäs tuonne keskelle järveä. Takaisin tullessa omat hiihtovoimat alkoi hiipua ja Aron veti viimeiset kilometrit minua rantaan. Lenkin pituudeksi tuli 13.5 kilometriä  ja nautittiin molemmat siitä niin paljon. Kotona käytiin vielä puolen tunnin palauttelu-kävely. Jaloissa tuntui hiihto, mutta voi kun me päästäis pian uudestaan. 




Meidän hyväksi havaitut vetohiihto-varusteet:
Aronilla on Non-stop dog wear valjaat, joustava Manmat-vetonaru ja vyötärölleni laitan Top canis-vetovyön. 
Mun sukset ei ole ne parhaimmat, mutta kirpparilta ostetut luisteluhiihto Peltoset sopii satunnaiseen hiihtelyyn. Sauvat ostin uusina Prismasta ja niillä lykkii kyllä. 

lauantai 14. tammikuuta 2017

Koirien nimet

Koiran kutsumanimen antaminen ei mun mielestä ole mikään helppo homma. Meidän perheessä sen kuitenkin on ratkaissut puolisoni, joka sanoo, että kun se ei voi vaikuttaa siihen, tuleeko meille koira, niin vähintä mitä sen edestä voidaan tehdä, on antaa hänen päättää meidän koirien nimet. Päättää nimet, no käytännössä tekee meille listan, mistä valitaan koko perheelle sopiva nimi. Ja elämä on kompromisseja. 

Puolisoni fanittaa 50-60 luvun rock'n'rollia ja ollut musiikilleen aina uskollinen. Siksi meillä on miljoona rokkilevyä ja poikani tulossa kovaa vauhtia samanlaiseksi faniksi. Ja siinä sivussa sitä on itsekkin tutustunut moniin rock-tähtiin....

Joten ensimmäinen partacolliemme oli TEDDY. Se ei ollut mikään nallekarhu, vaan nimi kumpusi 1950 luvun alussa syntyneestä nuorisokulttuurin muodosta Isossa-Britanniassa, joka levisi myös yhdysvaltoihin ja yhdistettiin tuon ajan rock-musiikkiin.

Sitten tuli JIMMY. Se kuulostaa rokkinimeltä, mutta ei edustanut ketään suoranaisesti. Jimmie Vaughanin, joka oli blues-kitaristi, siloitti nimellään Jimmyn tietä. Tähän yhteyteen sopii blues kitaristiveljekset: Stevie Ray ja Jimmie Vaughan. Ilosia heppuja.


ELVIS on tietysti Elvis Presleyn mukaan. 
Ja ARON, se on Elviksen toinen nimi. Wikipedia kirjoittaa sen kahdella aalla, mutta puolisoni väittää, että yhdellä aa:lla se on, koska Elvis itse kirjoitti nimensä aina niin. Elviksen syntymätodistuksessa on yksi aa, joten siitä lähdetään. 


Näiden jälkeen tuli RAY. Tietysti puoliso tyrkytti nimeä Presley, mutta kuka nyt sellaisella koiraansa voi kutsua? Nimen tuli olla myös lapsen suuhun sopiva, kun kerran tuli Petran koiralle. Nimi tuli suoraan erään yhdysvaltalaisen rockabilly muusikon nimestä eli Ray Edward "Eddie" Cochran oli nimen vaikuttaja. 

Ja seuraavallekin perheenjäsenelle on ollut jo vuoden nimi valmiina. JERRY LEE.
Ihan sen amerikkalaisen pianistin kunniaksi. 

Tätä nimeä on nyt makusteltu jo vuoden ja vieläkin epäröin. On se vähän vaikea lausua ja luultavasti kotinimenä se olisi Lee. 
Eilen kuitenkin katsottiin poikani kanssa Jerry Lee Lewisin elämästä kertova elokuva Great Balls of Fire ja siinä Jerry Leellä oli kyllä samanlaisia taipumuksia, mitä toivon meidän perheen Jerry Leellekin tulevan. Se amerikan Jerry Lee oli multitalentti pianonsoittaja, joka raivoisalla pianonsoitolla villitsi yleisönsä. Hänet tunnettiin hurjana lavaesiintyjänä ja käytökseltään Jerry Lee oli hyvin vauhdikas ja spontaani, pisti pianonsakin palamaan esityksensä lopuksi. Joten kyllähän se sittenkin sopisi jonkun vauhdikkaan ja spontaanisti iloisen villibordercollien nimeksi vai mitä? Olisko nimi enne?

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Joululoman lenkkeilyt

Ihana kahden viikon joululoma on nyt takana. Se tulikin niin tarpeeseen.

Pari päivää ennen joulua oli niin liukkaat reitit, että mökötettiin enimmäkseen sisällä.

Joulu-aatto oli kelien puolesta mitä karmein. Kävin päivällä tekemässä pitkän metsälenkin ja koko ajan satoi vettä. 

Ja tämän pahemmaksi ei voi enää lenkkitie mennä, mutta vielä joulu-aattona.

Sitten menikin pari päivää ja alkoi näyttämään paremmalta. Tuli pakkasta ja vähän lunta.

Ja siitä se sitten lähti, nimittäin peruskunnon parantaminen. Tulevaa kautta varten hyvää kuntoa tarvitaan, sillä uskon, että mitä parempi fyysinen kunto, sen paremmin selvittää myös henkiset haasteet. Sama koskee koiria. Pistin lenkkeihin pituutta ja laatua. Mentiin reittejä, missä koirat sai juosta vapaana mahdollisimman paljon. Muutaman päivän kovemman luokan pakkaskelit tekivät sen, että mentiin Aronin kanssa kaksin. Niin Ray kuin Elvis nosteli silloin tassujaan jo korttelikierroksella ja kakkaaminen ilman, että takatassut on maassa, oli niiden projektia. 

Sain myös synttärilahjaksi lahjakortin xxl:ään ja kävin sillä hakemassa itselleni otsalampun. Oikein sellaisen akulla ladattavan, joka on kuin isompikin valoheitin. Ja ai että, nyt ei pimeyskään rajoita meidän liikkumista. 

Ja aina mukavaa on saada lampun valokeilaan oma bordercollie keikistelemässä

Pimeässä totuinkin jo siihen, että Aronin silmät hohkaa keltaisena, kun se katsoo minua kohti eli valoon päin. Ja sitten oltiin ryteikkömetsässä, missä Aron jähmettyi paikalleen ja tuijotti jännittyneenä pöheikköön. Ja kun minä katsoin sinne pöheikköön, niin siellä oli yksi vihertävä silmäpari, joka tuijotti takaisin. Siinä me seistiin jokunen tovi kaikki paikallaan tuijottaen toisiaan. Minä mietin, että oikeesti onko noi jonkun silmät? Ja on niin kenen? Ja jos siellä on joku eläin, niin mikä eläin siellä puskassa on ja sydän löi miljoonaa. Lopulta lähdin liikkeelle ja peurahan se sieltä puskasta loikki. Onneksi paineli eri suuntaan kuin me.

Jonkin verran treenailtiinkin, mutta pääasiassa vain lenkkeiltiin ja levättiin. Meidän treeneissä ei tapahtunut mitään ihmeellisiä mullistuksia, joten jatketaan näillä lenkkikuvilla. Onko mikään ihanampaa kuin luminen, hiljainen metsä?



Ja tänään olikin mitä parhain lenkki. 2 tuntia lumisessa metsässä ja vastaan tuli vain pari valkohäntäpeuraa pellon laidassa. 
Mutta pojat nauttivat jotka hetkestä, kukin tavallaan.

No ei saa mua kiinni sanoo Ray


Saatiinpas! Ja syötiin se!

Aron pälyilee peuroja ja Ray leikkii naalikettua. Siinä leikissä piehtaroidaan lumessa ja yritetään päästä lumeen sisään.


 Ja Elvis on sitä mieltä, elämä sekä erityisesti haukkuminen on parasta!

Ehkä me näillä eväillä suunnataan innoikkaina ja odottavina tähän vuoteen.