tiistai 29. marraskuuta 2016

Vitosia ja kymppejä

Marraskuussa on mieltä virkistänyt parit agilitykisat. Näistä ensimmäiset olivat Tamskin ykkös ja kakkosluokkien kisa 20.11 ja ilmoitin Aronin kahdelle agiradalle. Meidän edelliset kisat olivat viimeksi heinäkuussa, joten kisaaminen tuntui oikein kivalta pitkästä aikaa. Kotoa lähdettiin agiserti silmissä, sillä edelleen Aronilla on kaksi luvaa kakkosluokasta ja se kolmas olisi meidän kauden tavoitteemme. Jos onnistuisimme tekemään nollan, olisi Aron nopeana koirana melko varmasti kolmen parhaan joukossa. 

Ensimmäinen rata oli Sari Mikkilän tuomaroima ja siihen tutustuessa tiesin, että rata on meille ihan tehtävissä, sillä siinä ei ollut kuin yksi haastava kohta, jossa piti koira kierrättää hyppyesteen taakse ja saman tien sitten jo liikkua. Ja siihen vaikeaan kohtaan mä sitten jäädyin hetkeksi ja kalastelin Aronia oikealle esteelle sillä seurauksella, että tuomarin käsi näytti yhden kiellon eli tuloksena oli -5. Aron oli hyvä lähdössä, kontakteilla, kepeillä eli muilta osin sujuva rata. Tuloslistaa katsellessa mietinkin, että nolla radalla oltaisiin voitettu, mutta heh, annetaan muillekin mahkuja ;-)

Sitten vaihdettiin toiselle tuomarille eli Minna Räsäsen agiradallle,  nyt oli edessä paljon vaikeampi rata. Nollan tekeminen ei mennyt yhtään helpommaksi. Tällä radalla oli paljon kohtia, missä piti hyppyjen kautta käydä kolmessa eri putkessa ja omalla liikkeellä kertoa se oikea putken pää. Oli myös itselleni haasteellinen takaakierto kohta, kun vähän samanlaisen takaakierron kun itse mokasin edellisellä radalla. 
No alkua en osannut ajoittaa oikein ja koira meni kakkos hypystä ohi ja siitä -5. Tunsin luissani, että tässä tää nyt oli, mutta sain itseni nopeasti mielentilaan, että otetaan maksettuna harjoituksena loppuun saakka kunnolla, vaikka se serti taas liihoitteli kauas jo heti lähdössä. Ja tehtiinkin mielestäni tästä eteenpäin ihan vakuuttavaa menoa, tosin yksi rima lensi matkalla, kun mun liikkuvat valssit siinä juostessa on nin tönkköjä. Joten -10 ja tällä vaikealla radalla sillä sijoittui muistaakseni neljänneksi. 

Samana iltana selasin jo agi kisakalenteria ja huonoltahan se näytti. Ainoat mahdolliset kisat oli enää Jyväskylässä seuraavana sunnuntaina ja sinne sitten, vaikka samalle päivälle oli alkamassa yövuorot työharjoittelupaikassani. Joten 27.11 suunnattiin naapurin Ninan ja papillon Pontuksen kanssa Jatin hallia kohti. Jyväskylässä oli täys talvi, mutta aina niin ystävälliset keskisuomalaiset tekivät kisoista lämpimät.

Taas meillä oli edessä kaksi agirataa, tuomarina Allan Matsson ja radat olivat tuomariharjoittelijan käsialaa. Eka rata oli todella kiva ja siinä ei ollut mitään vaikeaa kohtaa, ei ansaesteitä eikä vaikeaa keppikulmaa. Todella kiva kakkosluokan rata siis. Aloituksen osasin, siitä jes, mutta silti jäädyin taas keskellä rataa ratkaisevalla kohtaa. Tultiin kohti pussia, Aron lukitsi pussin ja leikkasin sen takana vaihtaen puolta. Koiran ollessa pussissa ohjaajan piti kiihdyttää ollakseen koiran edellä kun se tulee sieltä ulos. Jostain syystä mun jalat vaan hidastivat tahtia ja myöhästyin sillä seurauksella, että Aron raukka ei tiennyt mihin mennään ja tiputti seuraavan hypyn riman. Muuten tehtiin ihan täydellistä settiä hyvillä kontakteilla ja varmalla etenimisellä. Joten -5 jälleen. Monesko se jo oli tälle kaudelle?

Ja sitten oli jäljellä vuoden viimeinen agirata. Nyt oli vaikea. Oli taas kohtia, missä piti oikeesti juosta, liikkua ja valssata samaan aikaan. Loppu oli kuin hyppyradalla, jossa mentiin neljä hyppyä ja enhän minä vaan osannut ja tiputettiiin viimeisillä esteillä kaksi rimaa. Joten -10.
Aron oli todella hyvä ja varma, mutta se ei päästä minua helpolla. Onneksi naapurin Nina ja Pontus tehtailivat parit nollat ja sieppasivat sen sertin nousten kolmosiin, joten paljon hyvääkin oli tässä retkessä. Ehdin kotona pyörähtää kisojen jälkeen tasan eväitä keräten ja sitten yövuoroon. Yöllä kyllä väsytti, mutta sinnittelin samoilla silmillä aamuun saakka. 

Ja ehtihän siinä kotimatkan aikana analysoida vähän näitä meidän agihommeleita ja sisuuntua. Meidän harrastaminen agin suhteen on aina ollut sellaista sunnuntaipuuhastelua. Tarvittaisiin paljon enemmän rutiinia kisoihin, että voitaisiin onnistua. Jos käy joka kolmas kuukausi agikoissa, ei voi rutiinista puhua. Lisäksi pitkillä ja isoilla radoilla on ihan erilaista kuin treeneissä. Kisaradoilla on niitä 7 metrin estevälejä, joita treeneissä ei vaan mahdu tekemään. Vauhti, liike ja rytmittäminen on vaan kisoissa erilaista. Olen myös laiska treenamaan agia omatoimisesti eikä treeneissäni (niissä vähäisissä ole ollut mitään selkeää logiikkaa). Eipä se siis ihme ole, että ollaan näillä näkymin loppu iän kakkosluokkalaisia. Tajusin, että Aron on ensi kesänä jo 8, joten jos me halutaan nousta vielä ihmiselon aikana kolmosiin, on tehtävä jotakin. 
Joten katson ensi vuoden alusta meille hyvän ryppään kisoja, että saadaan tuntumaa paremmin. Ja treenattava on. Juteltiin Ninan kanssa, että varattaisiin pienellä porukalla kaksi rataa hallista ja rakennettaisiin siihen kisarata pitkillä esteväleillä. Ja treenattaisiin sitä, että 35 sekuntia juostaan jäätymättä ratkaiseviin kohtiin. Eilisissä kehariryhmän treeneissä meillä oli Aronin kanssa kyllä tosi kivaa ja se on todellinen luottokoira sen suhteen, että se tekee oman osansa tunnollisesti. Sen voi hyvin jättää kepeille pujottelemaan ja juosta jo itse itse eteenpäin. Enemmänkin voisin vielä antaa sille mahkuja itsenäiseen suorittamiseen. Mutta enää sille ei tule sellaista hätää perääni mitä nuorempana tuli, jolloin se lähti roiskimaan rimoja, kun se keskittyi enemmän minuun esteiden sijaan. Agility tuntui eilen lähes helpolta.

Iloistakin yllätystä saatiin viime viikolla Aronin kanssa, oltiin voitettu Pohjois-hämeen kennelpiirin agi cup vuoden maxi titteli. Tuntui ihan uskomattomalta, kun tiesin miten hyviä agilitykoiria Tamskissakin on. Silti kisa ratkaistaan kuuden agikisan tuloksien mukaan ja jotakin iloa tuli nyt monista -5 tuloksista ja siitä yhdestä nollasta, joka sattui juuri oikeisiin kisoihin. Tämä tietysti kannusti nyt laittamaan agilityn meidän harrastuksista numero ykköseksi ja panostetaan siihen nyt tuleva talvi ja kevät täysillä. Meidän kesälajia vepeä (treenejä, kokeita ja vepeleiriä) odotan innolla, joten ensi vuonna 8 vee täyttävälle Aronille on vielä kovasti ohjelmaa.

Ja kuka väitti, että suomessa on vuoden pimein aika, aurinko nimittäin näyttäytyi tänään 1.12. :)




sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Me ollaan matkalla, en edes muista minne

Jotenkin tuli vaan Anna Puun kipale mieleen, kun aloittelin tätä blogitekstiä.

Ollaan kuitenkin Rayn kanssa tehty kotosalla pieniä rally-treenejä, joista ensimmäisenä päätin karsia omat ylimääräiset kumartelut pois ja opetin Raytä siirtymään paremmin istumaan eteeni. Tämä liikehän toistuu joka ikisellä rally radalla moneen kertaan. Koiran on osattava siirtyä eteen istumaan niin vasemmalta kuin oikealta puolen ja siinä istuessa kuunneltava myös jatkot, että mihin sitten mennään. 

Lauantai-iltana oltiin Tamskin rally-tokon kisamaisissa treeneissä ja siellä huomattiin, että tekemistä on vielä paljon. Katriina oli suunnitellut meille voi luokan radan, jossa omatkin aivot joutuivat koetukselle. Siinä oli ensimmäinen suora, jossa oli tiheästi kylttejä. Kyltit oli numeroitu, joten ekalla kertaa tehtiin tämän suoran kylteistä joka toinen ja hypyn sekä houkutusten kautta tultiin uudestaan samalle suoralle, jolloin tehtiin taas joka toinen kyltti. Koiraa ei nämä haitanneet, joten haaste oli ohjaajalle. 

Katriina sanoi radan jälkeen, että ne mitä Ray osaa, niin ne asiat Ray tekee todella hyvin. Niin totta! Ja radalta erottui selvästi ne asiat, mitä vielä pitää harjoitella. Ray oli mielestäni hyvä lähdössä, hypyssä ja houkutuksessa. Spiraali juosten meni varmaankin ihan oikein, mutta tehtiin se radan lopussa ja vähän jouduin enemmän tsemppaamaan Raytä, että se pysyi mukana. Alkuradassa Ray haukahti minulle kerran, mutta paransi loppua kohti ja varsinaisesti ilman virallisia palkkoja se jaksoi koko radan hyvin loppuun saakka. Katriina antoi palautetta heti radan jälkeen ja vasta sitten siirryttiin käytösruutuun. Tässä Ray joutui selvästi hämilleen, koska en palkannut sitä sosiaalisesti kunnolla ja en viritellyt sitä samalla tapaan, mihin Ray on tottunut. Joten Rayn oli vaikea rauhoittua käytösruutuun ja se pomppasi kolme kertaa makuulta ylös ensimmäisen minuutin aikana. Sitten sain sen vakuutettua, että nyt on se sama paikalla pysymistehtävä, mitä on ennenkin tehty ja saatiin hyvä kaksi minuuttinen makuu tähän kohtaan. Ja siitä sitten loppupalkalle. 

Ja mitäs pitänee vielä treenata....
-Peruutusta. Juteltiin Katriinan kanssa, että ottaisin pidempiä pätkiä kuin kolme askelta ja mahdollisesti kääntymisiä mukaan, jolloin yhteinen rintamasuunta vahvistuisi. Ja ennen peruutusta käsky seuraa, jolla kerron Raylle, että nyt tarkkana. Ajateltiin, että yksi seuraa käsky pitää sisällään niin eteen kuin taaksepäin menot, samoin vauhdin muutokset, joten en tee erillistä käskyä peruuttamiseen, ettei lopputuloksena ole koira, joka lähtee jo käskystä taaksepäin eikä odota minun liikettä.
- Takapään käyttö koiran ollessa oikealla puolen. Haparoivat tunnelmat näkyy heti kyltillä istu, käännös vasempaan istu, jos koira on oikealla. Samoin tietty kyltillä 270 astettä oikeaan. Eli tekniikkaa paremmaksi näihin. 
- Liikkeestä seiso kierrä koira, on vielä vähän haparoiva.

Kakkoskierroksella juteltiin siis näistä kehittämiskohteista ja katsottiinkin niitä myös. Tästä lopuksi käytösruutuun, jossa asento istu ohjaajan vasemmalla puolella. Nyt meni tämä hyvin, Ray tuijotti 2 min minua ja muisti tehtävänsä. 

Joten ollaan matkalla, en edes muista minne, pääsenkö koskaan perille, mut en saa pois, en pois, en ajatuksistani saa sua pois.....

Ray ja omistajansa Petra olivat muuten lastenohjelma Galaxissa kertomassa harrastuksestaan tänä aamuna. Tsekkaa siis Yle areenalta Galaxi Play! Kuvaukset tehtiin jokunen viikko sitten ja oli se mielenkiintoinen päivä televisio-ohjelmien maailmaan. 


Kuvat Johanna Wuthrich



Sitten Aron ja agility. Se pelittää :) Ollaan ilmoittauduttu viikon päästä Tamskin kakkosluokkien agiradoille ja maltetaanko edes odottaa. Treenit on menneet koiran puolesta hyvin. Omasta osuudesta ei voi niinkään puhua, sillä kehariryhmän treeneissä on kahtena tiistaina aloitettu treenit pakkovalssilla, jossa teen samat virheet joka kerta. Nyt lähden tästä ihan kohta hallille treenamaan tätä, että saisin itselle sen varmuuden, missä mä tarkalleen seison, mihin näyttää käsi ja katse. 

Käytiin viime viikonloppuna Petran ja Siljan kanssa treenimässä erilaisia juttuja hallilla ja Petrallakin on jo silmää agilitykouluttajaksi. Petra huomasi, että Aron hyppää epävarmemmin, kun olen sen kanssa esteellä kiinni. Ja tästä jatko-ohjeena oli, että mun pitäisi enemmän käyttää sitä taitoa, että Aron suorittaa estettä itse hyväksi. Eli voin lähettää Aronin esteelle ja katse koirassa itse jo liikkua eteenpäin. Perusasiaa ja niin totta. Alla linkki
youtuubiin
meidän harjoituksista. Nelosesteellä meillä on erilainen mielikuva miten esteeltä mennään eteenpäin....
Tässä vähän parempi neloseste, mut miks mun tarvii kumarrella?
youtube

Joten harjoitukset jatkukoon!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Rallytreeneistä kokeeseen

Kuluneella viikolla ja edelliselläkin on treenattu Rayn kanssa rallytokoa. Harjoiteltiin yksittäisiä kylttejä, käskyjen kuuntelemista ja tekniikkaa. Hallilla käytiin kahdesti, joista keskiviikkona päivällä tajusin, että kyllä se tulos voittajassa on meillä vielä niin kaukana. Käytännössä se näkyi treeneissä sellaisina pieninä epätarkkuuksina, joita ei voi kisaradoilla tulla ainuttakaan. Huomasin myös, että Ray ei osaa liikkeestä seiso kierrä koira-kylttiä mitenkään. Se lähtee mukaani heti, kun lähdin kiertämään koiraa. Joten päätin, että ei keskitytä tähän vaan panostetaan samankaltaiseen kylttiin istu seiso kierrä koira ja sitä kautta kerätään varmuutta itse seisomisasentoon. Tai kyltti seiso maahan, sekin me opeteltiin ja näitä odotin kovasti tulevan itse kisaradalle.

Ja käytösruutu, sitä tehtiin joka päivä. Aina iltaruualle piti olla käytösruudussa x aikaa ja y asennossa. Keskiviikkona tehtiin hallilla kahden minuutin makuu ja torstaina treenattiin Kaipaisen Annan ja hänen pikkukoiransa kanssa. Näissä treeneissä Ray teki ensin 6 kylttiä, joiden jälkeen mentiin käytösruutuun ja Anna koiransa kanssa astui kentälle. Ray vilkaisi näitä kerran ja piti hyvän istumisen kahden minuutin ajan. Näissä torstain treeneissä harjoiteltiin myös lähtöjä ja päädyin siihen, että irroitan Rayn remmin siinä kohtaa kun asetutaan kehään ja sitten vasta mennään lähtö-kyltille. 

Ja tänään sitten oli Rayn ensimmäinen voittaja luokan koe. Jännityksellä kisapaikalle ja heti nähtyäni voittajaluokan ratapiirrustuksen luovuin toivosta. Rata olisi meidän taidoille vaikea. Heti ensimmäinen kyltti oli liikkeestä seiso kierrä koira. Just. Mitäs nyt tehdään? Hädissäni mietin kaikenlaisia kikkakolmosia, että miten saisin sen pysähtymään, mutta ei kikkakolmosten kanssa ei vaan hyvä seuraa. Päätin olla reilu koiralle, teen sen ensimmäisen kyltin liikkeestä maahan kierrä koira-kylttinä. Sen  Ray osaa ja siitä seuraa -10, mutta Ray ei sitä tiedä. Mielestäni on ihan turha odottaa koiralta sellaista mitä se ei osaa ja näin ollen jo ensimmäisellä kyltillä tehdä saattaa se epävarmaksi. 
No olihan siellä myös peruuta kolme askelta koira sivulla, jonka totesin myös jo viikko sitten vaikeaksi meille tehtävänä keskellä rataa. 

Tältä näytti siis päivän rata. Käytösruutu oli istuen ohjaajan edessä. 

Lähdössä Ray oli hyvä. Sillä ei ollut mikään kiire eikä hätä, hyvin jaksoi odottaa istuen sivullani, että tuomari kääntyi meitä kohti ja kysyi ollaanko valmiita. Oltiinhan me. Ja ensimmäinen kyltti, käskin liikkeestä maahan ja kiersin koiran, teki sen käskyjeni mukaan, mutta -10 tästä. 
2 ja 3 kyltti hyvin, mutta kyltillä 4 eli spiraalilla hukkasin koiran hetkeksi, se taisi osua myös siihen kylttiin ja mun ajatukset meni sekaisin. -10 väärin kierretty luki paperissa. Ray vaivaantui yleisöstä, joka oli tuon suoritettavan suoran oikealla puolen ja väkeä kulki siinä sisään ja ulos. Ja kun sen keskittyminenherpaantuu edes hetkeksi, ollaan murheissa. 

Houkutuksessa kyltti nro 6 oli jotakin epätarkkuutta -1. Ja sitten liikkestä maahanmeno kyltillä 7, tässä ehti istua ja meni sitten vasta maahan -10. Se osais niin tämän oikeasti, ollaan harjoiteltu paljon liikkeestä maahan menoa, kun varsinkin koiran ollessa oikealla puolen se on ollut vaikea.

Sitten peruutuskyltti, tää meni sitten ihan hyvin, ei virheitä, mutta seuraava kyltti helppo kääntyminen vasemmalle, taas tuli kymppi. Ray pääsi peruutuksen jälkeen vähän minun eteeni ja kun lähdin kääntymään, kohtasi rintamasuuntamme tässä. Näin kävi myös viikolla treeneissä. 
Tässä vaiheessa olin jo itsekin osannut laskea, että kymppejä tulee liikaa ja tulos on mennyttä. Nyt on vaan vedettävä loppuun saakka reilusti koiraa tukien ja kannustaen. 
Pyörähdyskyltillä sain -3. Harmi kun en pyytänyt ketään videoimaan. Olen luultavasti aloittanut pyörähdyksen liian myöhässä. 
Ja seuraava kymppi kilahti kääntymisessä vasemmalle 360 astetta. Selityksessä on, että koira istui. Hämärästi tämän muistankin, mutta oma askellus oli ilmeisesti vähän epäselvä Raylle. 

Ja sitten lisää ohjaajan virheitä kylteillä 16 ja 17. Näissä molemmissa koira meni eteen istumaan ja teen siinä jotakin, mikä ei kuulu asiaan. Se jokin oli -3 arvoinen ohjaajan virhe. Koira teki nämä omasta mielestä hyvin. 
Viimeinen -10 otettiin viimisellä kyltillä, selityksessä lukee, että koira ei kääntynyt mukana loppuun asti. 

Noh. Tästä mentiin joka tapauksessa ihan hyvillä mielin käytösruutuun. Ja se onnistui tosi hyvin ja olin tästä oikeasti todella iloinen. Ray on vilkas ja teräväkoira. Se saattaa mistä tahansa ympäristössä tapahtuvasta rasahduksesta ottaa muka syyn pompata pois asennosta, jos se unohtaa, että sillä on tärkeä tehtävä. Ja se ei nyt käytösruudussa unohtanut tehtäväänsä hetkeksikään vaan tuijotti minua melkein 3 minuuttia intensiivisenä. Ja kun vapautin sen tehtävän päättyessä, ei sllä ollut edes kiire meidän supermiehen palkalle, vaan se oli kanssani kaikessa rauhassa, että sain kiiteltyä sitä miten pätevä pieni koira se oli. Tämä opettaa minulle sitä, että siellä kehässä tulisi antaa ne isoimmat kehut eikä tärkeintä saisi olla se hetki, kun sieltä rynnätään pois. 

Joten mitä tästä opittiin. Ensinnäkin meidän tulee opetella loput kyltit huolella. Kun pääsin kotiin ja kerroin Rayn omistajalle, että se liikkeestä seisominen ei onnistu. Rayn omistaja sanoi siihen, että kyllä se sen osaa. Ne on treenanneet sitä agilitreenien väleissä ja siitä paikasta näyttivät, että ihan helppo liike. Katsottiin sitä sitten vielä yhdessä ja me taidettiin saman tien keksiä sellainen käsimerkki, millä saan Rayn ymmärtämään, mitä minä haluan ja häivytetään sitten käsimerkkiä vaan pienemmäksi myöhemmin. Joten harjoitukset jatkuu. Tarvitaan lisää koemaisia treenejä ja tekniikaa paremmaksi. Jonkun kanssa täytyisi nyt katsoa, että mitä teen väärin kun ohjaan koiran eteeni istumaan. Liian voimakas käsi tai vartalo-apu? Joten näin laitan nöyrästi vaan tämän kokemuksen yhtenä kaikista opettavaisista kokemuksista muistaen, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Koepaikan saannilla on ihmeellinen voima

Pitkin syksyä olen hiljakseen treenannut Rayn kanssa rally-tokon voi-luokkaan liittyviä juttuja ja harvakseltaan selaillut koekalenteria. Vuoden lopusta löysin kaksi koetta, joihin voitaisiin mennä ja toinen oli niistä Tamskin piirinmestaruus rally-koe. Viime vuonna oltiin mestaruuden voittaneessa joukkueessa Aronin kanssa, mutta onneksi kukaan ei muista sitä. Jos nyt halusi mukaan piirinmestaruusrallyihin, olisi pitänyt saada paikka johonkin joukkueeseen. Ja taso alkaa olla rallyssakin niin kovaa, ettei joukkuekoirista varmasti ollut pulaa. Mes-luokan koirille oli kai luvassa kisapaikka ja vasta joukkuekoirien ja mes koirien jälkeen jaettiin loput paikat ilmojärjestyksessä. Ja hip hurraa, me päästiin Rayn kanssa voittajaan kisaamaan. Tuntuu lottovoitolta.

Joten samantien piti tehdä hyvät suunnitelmat ja todeta, että aikaa olisi 14 päivää ko kokeeseen. Eihän meidän nyt valmiita tarvitse siellä olla, mutta olisi todella hyvä, että taidot olisi edes siinä mallissa, että meillä olisi mahdollisuus tulokseen. Joten siitä se sitten lähti.

Käytösruutuja eli malttia pitää määrätty asento, on harjoiteltu joka ilta ruokakupin ääressä. Kellotan eri aikoja ja jos Ray epäonnistuu (nousee makuulta kesken kaiken tai siirtyy) se saa voivottelua osakseen ja ruokakuppi, joka oli näkyvissä nostetaan pois. Voi pikkukoiraa, et saa ikinä ruokaa, jollet nyt ole 60 sekuntia paikallasi. Heh! Aloitettiin aluksi 15 sekunnista ja siitä vapautus kupille. Nyt ollaan tehty 15 sek - 110 sekunin aikoja. Ja miten voi olla pienelle sähikäiselle vaikeaa. Mutta koko ajan se edistyy. Teen aina samat virittelyt ja käytän niitä sitten myöhemmin kokeeseessa.

Eilen olimme Nina Kunin ja Meten kanssa hallilla ja voi miten hyvä oli, että joku katsoi meidän menoa. Tehtiin Pia Heikkisen 10.9 Seinäjokea ja To do- listalle tuli työmaa ja eikä ne kaikki koiran osuuksia ollut.

Lista näyttää nyt tältä:
- sivulla peruutus (ei osaa keskellä rataa)
- seuraamispaikka paremmaksi oikealla puolella sekä oikean puolen perusasennot
- oikealla puolen käännös vasemmalle
- liikkeestä maahanmenot koiran ollessa oikealla
- varmempi paikalla pysyminen kun kierretään koira ympäri
- (istu)seiso-maahan kylttiä ei osaa ollenkaan eli seisomasta maahan.
- koira edessä peruutuksissa omat askeleet ja kriteeri tarkemmaksi koiran suoruuden suhteen
- omat askeleet peruutuksissa
- oman käden liikkuminen rennoksi, kun koira on oikealla puolen

Ja kun innostuu, niin kävin tänään tenttiin lukemisen välissä rakentamassa hallille Pia Heikkisen 14.8 Valkeakosken ja sieltä radalta tuli tuo kyltti seiso maahan tuonne to do-listalle. Koska eilen tehtiin enemmän ratamaista kokonaisuutta, niin tänään palkkailin paljon yksityiskohtia. Upeinta tämän päivän treenissä oli, että Ray suostui ekan kerran elämässään leikkimään minun kanssa. Sehän pitää meikäläistä täysin nami-automaattina eikä koskaan oikeastaan ole leikkinyt kanssani. Jotenkin se on vaan päättänyt, ettei se vedä eikä taistele kanssani mistään. Petran kanssa luonnollisesti eri homma. Olin jo tyytynyt siihen, ettei se vaan halua leikkia kanssani, kunnes tempaisin fleecenarulelun tänään vahingossa kassista. Pikkukoira oikein roikkui siinä ja taisteli muristen. Vähänkös olin iloinen. Se nimittäin kertoo siitä, että minulla on yksi palkka enemmän käytettävissä sosiaalisen kehun ja namin lisäksi. Viljelen kyllä tosi paljon sosiaalista kehua Raylle, kun elämä on jostain syystä opettanut sitä.

Ray on kyllä oikein kiva harjoittelukaveri, sillä sen temperamentti haastaa minut täysin ja kuten leikkimisestäkin voi päätellä, on meidän suhde erilainen kuin ihan oman koiran. Ray palvoo ja vahtii Petraa ja tietää todella, että Petra on sen oma ihminen. Siksi on kivaa, että saan lainata Rayta ja haastaa sitä työskentelemään myös minulle. Ja sen liikkuminen on niin nopeaa, että tunnen itseni köntykseksi sen rinnalla. Mutta, harjoitukset jatkuu!!


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Erään jälkitreenin tarina

Kun vuoden alussa jo luovuin jälkikoetavoitteesta, ei tänä kautena tullut jäljesteltyä enää ollenkaan niin paljon kuin aikaisemmin. Aron on oikein taitava kolmosluokan jälkikoira, mutta sen tottis on sellainen, ettei sillä mennä ihmisten ilmoille. Ja jollei ole kisatavoitetta, ei ole mitään säännöllistä ryhtiä käydä jälkimetsillä. Ja toki mielessä oli siirtyminen peltojäljelle, mutta jotenkin se esineiden opettaminen uuteen ilmaisuun ja kurinalaisempi jäljenajo ei sitten kiehtonut tarpeeksi. Kovasti olen pohtinut sitä, että jos sen seuraavan jälkikaverin kanssa haluaisi tehdä sekä pelto että metsäjälkeä, niin tukisiko ne toisiaan vai päinvastoin. Toki omasta mielestäni jäljen perusteita kannattaa tehdä nurmilla/pelloilla ennen kuin siirrytään metsään. Niistä on hyötyä! 

Kävin viikko sitten tekemässä Tavesin jälkikokeessa yhden kolmosluokan jäljen ja olin niin siinä hengessä mukana, kun koeaamuna koirakko lähti ajamaan sitä jälkeä, minkä olin 2 tuntia aikaisemmin kävellyt. Tiesin tarkkaan jokaisen kulman, suoran, terävän piikin, nousun kalliolle ja tiesin, että mistä koirakko tulee, kun ne on löytäneet viimeisen kepin. No tämä koirakko ajoi jäljen ihan pikkusen nopeammin kuin mitä olin ajatellut ja heillä oli ehkä vauhdin takia jäänyt yksi välikeppi metsään. Mutta se on vaan niin jännää. Olla siellä kisajäljellä vieraassa metsässä täysin koiran varassa yrittäen lukea sitä oikein ja piirtäen mieleen kuvaa kuljetusta matkasta. Ja se keppien löytämisen ilo. Ei sitä pysty oikein sanoin kuvaamaan. 

Joten Aronin iloksi porhalsin keskiviikkona yhteen unelmien jälkimetsään. Olin luvannut tehdä myös kaverilleni ja hänen koiralleen jäljen, joten siinä se oli itselle mukava alkuverryttely, kun kävin tallaamassa kaksi kilometrin mittaista jälkeä.

Aronin jälki näytti tältä:

Jälki ajettiin melkein tasan tarkkaan 2 tuntia myöhemmin. Tein alkuun useamman kulman, että saisin henkseleitään paukuttavan Aronin tekemään hommia ja taisin pudottaa tähän alkuun parit kepit, kolme muuta oli sitten pidemmillä kaarevilla osuuksilla. Ja Aron sanoi janalla, että nyt mennään eikä meinata. Kaasu pohjaan ja niin se meni jäljen kohdalla heti kaksi metriä yl jäljen. Tuomarithan ei tästä tykkää ja seuraavan jälkikoiran kanssa mun pitää vähän muuttaa tai rakentaa janahommelia eri tavalla. Tämä on siis ihan tyypillinen virhe Aronille. Joten tällä janalla se meni yli jäljestään, kääntyi ja nosti jäljen oikeaan suuntaan sieltä takakautta. Ja sit mentiin. 

Kaikki 5 keppiä nousi. Aron oli kertakaikkiaan niin onnellinen, että sen silmät loisti. Se meni kuin juna sillä jäljellä, joten kyllä ne meidän onnellisimmat hetket on vaan jälkimetsässä. 

Palkkaushetki keppi kolmosella, ensin me vähän leikitään kepillä, sitten syödään supermiehen herkkua (kissan märkäruokaa).
 
Kun palkkaus on ohi, niin jäljestys jatkuu sanalla "jatka vaan".

 
Jäljen päässä herkuteltiin ja leikittiin vielä enemmän kepillä



Jälki on parasta!

perjantai 7. lokakuuta 2016

Syysterkkuja

Blogissani on ollut viime aikoina hiljaista, kun varsinaisesti meillä ei ole ollut mitään päivitettävää. Me nautittu syksystä ja vietetty ihan tavallista arkea. Tamskin treeneissä kesäkausi päättyi ja uusi kausi alkoi viime viikolla. Siihen liittyi itselläkin sellainen välitilinpäätös, että pohdiskelin monena päivänä, että mikä tuli tehtyä hyvin ja mikä huonosti. 

Rally-toko ryhmässä (valkku) me treenattiin vuoden verran Aronin kanssa. Meillä oli todella hyviä treenejä. 
Kuva (Petra Jormalaisen kuva) viimeiseltä kerralta, missä sheipattiin toisiamme. 


Rallyryhmässä päästiin tutustumaan lajin haasteisiin, kylttien ja kokonaisuuksien tekemiseen. Tutustuttiin uusiin kivoihin ihmisiin ja treenattiin vanhojen tuttujen kanssa. Ja kompastuin kuitenkin niihin alkupään virheisiin; ääntelyyn. Muistin taas, että ääntä ei saa päästää ikinä osaksi liikettä. Ihan kaikista vaikeinta meille oli suorittaa agilityhypyt rallyradalla ilman ääntä. Aronhan haukkuu kun se tekee agia, joten se mielentila tuli heti esiin myös rally radalla. Avoimessa luokassa esteestä selvisi vielä sillä, että seurautti koiraa lähes esteeseen kiinni ja vapautti sen just ennen. Sama ei ole enää mahdollista mes luokan sarja-esteillä. 
Kaikkiaan saatiin aikaiseksi yksi voi tulos. Aronin kanssa kesällä käydyssä rallykokessa keräsimme 11 kertaa -3 hau. Muita virheitä ei radalla tullut. Eipä siinä auttanut itkut eikä naurut. Alkupään virheet maksaa eniten. Luovutin.

Rally-tokoa jatkan voittaja-luokka silmissä Rayn kanssa. Japaninpystykorvan kanssa on harjoiteltu iltaisin käytösruutua ruokakupin ääressä. Raylle on kovin vaikeaa olla se 2 min paikallaan tarjoamatta jotakin. Joten lähdettiin 20 sekunnista. Pitää olla makuulla tai istumassa. Eilen istuminen sivulla meni jo kivasti aikaan 1,30. Pidennetään päivä päivältä aikaa ja välillä ollaankin lyhyt hetki. 

Ray treenaa myös käännöksiä oikealle jumppatyynyn avulla. Pari treeniä ja se alkaa olla hyvä. Pikkukoirien takapää on helpommin muokattavissa kuin isojen!




Agilityn suhteen haettiin motivaatiota, kun jäi useammat treenit välistä työvuorojen vuoksi. Olin yhtenä viikonloppuna kennel Brisknessien leirillä kouluttamassa ja Aron pääsi siellä agilitaamaan Tuijan kanssa. Tuijan omat koirat olivat vatsataudissa, joten jos Aronia lainaamalla saa jonkun iloiseksi, niin näin sen on mentävä. Aron menikin tosi hyvin laina-ohjaajan kanssa ja siitä meidän olikin hyvä jatkaa Aronin kanssa seuraavalla viikolla omissa treeneissä. 

Briskness-leirillä oli sumua ja siunattiin Meea ;)


Aronin agi näyttää ja tuntuu hyvältä. Sen vaikeinta alaa on takaakierrot ja sellaiset hypyt, joissa hypätään kaarevalla uralla ikään kuin vaan pyöristäen itsensä siivekkeen ympärille. Nyt on tehty näitä useammilla kerroilla ja saatu se hyppäämään rimaa pudottamatta kaarevalla käännöksellä. Vaikea selittää tätä, mutta ainakin Anu koutsi tietää, mistä on kyse. 

Lenkkeilty on nyt viime aikoina paljon ja juoksuhalutkin taas nousi, kun on ollut niin sateeton ja kiva syksy. Käytiin lenkeillä, missä juoksen pätkän ja kävelen pätkän. Aron saa jolkottaa vapaana edellä. Sitten lisäsin juoksupätkien osuutta ja hyvältä tuntuu. Viime tiistaina en jaksanut odotella hallilla 2 tuntia, että puoliso ehtisi tulla hakemaan meidät autolla. Keksin, että kyllähän perusterve koirakko aina kotiin jaksaa juosta. Ja näin me mentiin. Hallilta oli juuri sen 10 kilsaa matkaa ja kaikkiaan siihen meni aikaa 1.22. Käveltiin ensimmäinen vartti ja viimeinen 10 min. Muuten hölköttelin Aronin perässä. Liikennenvaloissa meni yksi minuutti. Että sellaiset palauttavat juoksentelut agitreenien päälle. 

Mutta on meillä ollut ihana syksy luonnon puolesta!






Jotta juokseminen ja ensi talvena vetohiihto olisi hauskempaa, sijoitin Aronin uusiin valjaisiin. Huomatkaa, kuinka koira on riemusta soikeena. Mutta Non stop-valjaat vaikuttaa niin hyviltä. Vinkkinä, että xxl-kaupassa ne on edullisimmillaan nyt. 



maanantai 15. elokuuta 2016

Alokkaat vepe-kokeessa

Miten olikaan jännä viikonloppu. Aron oli ilmoitettu Uuraisilla pidettävään vepe-kokeseen kahdelle päivälle. Vepe-kokeet alkaa olla näin loppukaudesta tupaten täynnä, kun kesän aikana treenanneet koirat on valmiita kokeisiin. Ja sääntömuutosten vuoksi moni tekee kaikkensa, että pääsisivät kisaamaan vielä vanhoilla säännöillä. Oma kalenteri näytti hyvissä ajoin siltä, että mitään muita viikonloppuja ei olisi edes vapaana mihinkään vepekokeeseen, joten sitä oli vaan rohkasti todettava, että se ei pelaa, joka pelkää. Koepaikat  peräkkäisinä päivinä ei ole kenenkään ihanne, mutta koiraa kuunnellen mentäisiin. 

Ja niin me lähdettiin Aronin kanssa tien päälle lauantai-aamuna. Suuntana oli siis Uurainen, jossa Muuramen seudun kennelkerho järjesti ensimmäisen 2-päiväisen kokeensa. Tuomarina kokeessa toimi Jyrki Heino, sama mies, joka oli Ähtärin sovessa tuomarina. Keli oli sateinen, mutta onneksi ei olla sokerista. Avustajana meillä oli lauantaina Anna Savolainen.

Paikan päällä kävikin kova tuuli. Ja vettä satoi. Välillä vettä tuli ihan täysillä ja tuuli oli puuskittaista. Keli vaikutti myös monen koiran suoritukseen ja useampi koira keskeytti kokeensa päivän mittaan. 

1. Liike, hyppy veneestä. 
Hyvin hyppäsi ja ui luokseni rantaan maalitolppien väliin. 25 pistettä.

2. Esineen vienti veneeseen.
Hyvin lähti uimaan esine suussa, matkalla harkitsi, että kääntyisikö rantaan, mutta Anna sai ajoitettua veneestä käskyn oikeaan hetkeen ja Aron ui veneelle. Olin ohjeistanut Annaa, että annan vain vientikäskyn, joten veneessä olevalle avustajalle on käytössä 5 käskyä. Anna sanoikin matkan varrella Aronille kahdesti, että tuo ja metriä ennen pidä-käskyn. Näillä saatiin liike onnistumaan. 25 pistettä.

Sitten oli ruokatauko. Se noissa vepekokeissa on hauskaa, että kaikki tekee aina sen saman liikkeen yksi kerrallaan luokkajärjestyksessä. Ja sitten on yhteinen ruokatauko ja taas jatketaan. En vonut olla miettimättä, että miltä se tuntuisi tokokokeessa, jos kaikki tekis ensin seuraamisen. Ensin alokkaat, sitten avoimet jne. Sitten olisi liike kakkosen vuoro.

No jatkettiin koetta. 
3. Veneen haku. Tiesin satavarmasti, että Aron lähtee sen hakemaan, mutta tuuli kävi kovana ja moni koira teki täysillä hommia ja siltikin sivutuuli vei venettä ja koiraa. Vaikeinta olisi siinä saada koira tuomaan se vene maalilinjalle. Pähkäilin omaa sijoittumista ja mietin käskyjen ajoitusta. Tuuli työnsikin venettä meidän kohdalla rantaan päin, joten Aron joutui vetämään venettä ehkä kolmen metrin verran, muuten se vaan lipui tuulen ansiosta perässä. Onnistuttiin! 25 pistettä.

4. Hukkuvan haku. Voi iik, nyt jos onnistutaan vielä tässä, niin Aronille tulee ykköstulos. Ja hyvä luoja, kun mun sydän hakkasi miljoonaa siinä vaiheessa, kun Aron ui kohti hukkuvaa. Se tarttui sen patukkaan hyvin ja sain kohdistettua Aronn katseen minuun. Käytin matkan varrella pari käskyä, mutta hymyilin Aronille jo paljon ennen maalilnjaa. Täydet 25 pisttä. Yhteensä siis 100. Voitettiin. 

Hukkuva oli kieltämättä vaikuttava.


Kokeen jälkeen käytiin Annan ja koirien kanssa hyvällä metsälenkillä ja kun päästiin Annalle, ei tehnyt mieli ulos enää ollenkaan. Autossa oli monta märkää pyyhettä, sadetakkia, housua ja muita varusteita. Niitä viriteltiin kuivumaan.

 Koko päivä vesisateessa ja tuulessa teki tehtävänsä. Ruuan ja saunan jälkeen teki mieli nukkumaan. Silti yöllä heräsin miettimään seuraavaa päivää. Jaksaako Aron tehdä saman huomenna? Miten autan sitä niin, että se varmasti jaksaisi? 

Sunnuntaina keli oli paljon helpompi. Järvi oli peilityyni ja aurinkokin paistoi. Tein Aronin kanssa hyvän alkulenkin, että sain sen lihakset lämpimiksi. Avustajana meillä oli Suvi Nikkilä, meidän tämän kesän uusi tuttavuus. Sama Suvi, joka apparoi Aronia Ähtärin sovessa. Tiesin, että Suvilla on vankka kokemus lajista ja käytiin Suvin kanssa aina ennen jokaista liikettä vielä jokainen siirto läpi. 
Ja niin se alkoi. 

1. Hyppy venestä. 
Sydän löi tyhjää, kun Aron ei ensimmäisellä käskyllä hypännytkään. Sanoin heti perään voimakaan käskyn ja niin vesi vaan loiskahti, kun Aron hyppäsi. En tiedä mitä jäi empimään. Säännöt sanoo, että koiralla on aikaa 30 sek hypätä veneestä tuomarin antaman merkin jälkeen. Jollei niin tee, liike hylätään. Joten luojan kiitos se hyppäsi ja ui luokseni rantaa. 25 pistettä.

2. Esineen vienti.
Tästä tiesin, että tää on meidän vaikein liike. Aron vei eilen esineen hienosti veneeseen, mutta pettyikö, kun ei saanut veneestä palkkaa? Mitä jos se lähdekään tänään? Sovittiin Suvin kanssa, että mulle yksi lähetys käsky ja sille loput. Luovutuksen suhteen ei ole nyt tarkkaa, käyttäköön vaikka kaikki 5 käskyä, että saadaan vaan esine veneelle. Ja niin se meni, mutta ilman pidä käskyä Aron tiputti luovutuksessa esineen veteen, josta Suvi sen sieppasi. -2 pistettä tästä. Pisteitä 23. Mutta ei hätää. Vielä on mahkut saada ykköstulos, johon tarvitaan 90 pistettä.

3. Veneen haku.
Täydet 25.

4. Hukkuvan haku. 
Nyt vaan pitäisi saada se hukkuva keinolla millä hyvänsä rantaan. Juttelin Aronille, että jaksa tämä vielä, niin sitten saat huilata loppuvuoden. Ja niin lähti Aron ensimmäisestä käskystä hakemaan hukkuvaa, kun se molskahti veteen. Tämän päivän hukkuvalla oli vaan lyhyempi valkoinen patukka kädessä. Tiesin sen olevan Aronille paljon vaikeampi, kuin eilinen pitkä oranssi. Väritön patukka ei näy kovin hyvin vedessä ja Aronlla olikin sitten hukkuvan luona vaikeuksia. Se hetken empi, että mihin se tarttuu. Sitten se nappasi kiinni patukkaan, mutta empimisen seurauksena se kääntyi väärään suuntaan. Normaalisti Aron kääntyy tässä kohtaa vasempaan ja saa hukkuvan sujuvasti mukaansa, mutta nyt se kääntyi oikeaan ja jolloin sen on paljon vaikeampi uida hukkuvan kanssa rantaan. Ja niin se tuli hetken matkaa perä edellä, kunnes se irroitti siitä hukkuvasta. Mun sydän löi niin kovaa, että tuomarikin kuuli sen jumputuksen. Mutta rannalla oli vaan pakko seisoa tumput suorina ja toivoa parasta. Ja huh, Aron kääntyi, tarttui uudestaan patukkaan ja sai nyt tuotua hukkuvan paremmin. Tässä kamppailussa se kuitenkin ajatui hiukan maalilinjalta ja sain jonkin verran korjattua sitä suuntaa minua kohti. Lipui rantaan metrin maallnjasta ohi, josta tulee -1 piste. Jokainen sivusuunnassa ollut metri maksaa yhden miinuspisteen. Mutta se toi sen rantaan. Juostiin miljoonaa loppupalkalle. Mietin koko ajan, että tuliko pistemenetyksiä enemmän, käytinkö ylimääräisiä käskyjä. Mutta tarina päättyy onnellisesti. 24 pistettä.

Joten kaikkiaan Aronille pisteitä 97, toinen aloluokan ykkönen ja siirto avoimeen luokkaa. Sijoittui neljänneksi. Sadan pisteen koirakoita taisi olla kaksi, joista nopea labradorinnoutaja voitti.  

Sunnuntain kokeessa aloluokan koiria oli kaikkiaan 9 kpl ja hyvät olosuhteet takasivat myös hyviä tuloksia. Moni meidän kanssa treenannut sai myös ykköstuloksen ja kaikki kiitokset menevät kyllä Muuramen seudun koirakerholle. Hieno viikonloppu, loistavat järjestelyt, taitavat koirakot ja toisiaan tsemppaavia ihmisiä. Senhän tässä tajuaa, että yksin et ole mitään vaan yhdessä näitä onnistumisia tehdään. Meidän ympärillä oli ihmisiä, joiden kanssa kokemus on monin verroin mukavampi. Kiitos muuramen vepeilijät!

Me kiitämme erityisesti Savolaisen Annaa, jonka ansiosta me ylipäätään vepeillään. Kiitos Suvi Nikkilä avustasi, vaikka et meitä aikaisemmin tuntenutkaan. Kiitämme myös kasvattaja Riikkaa, jonka ansiosta minulla on oma sankarikoira Aron, joka lähtee kanssani lajiin kun lajiin aina yhtä innoissaan. On ollut myös unelmaa, että Riikka on ollut tärkeä tuki koko Aronin elinajan. 

Aron on myös supersankarini, jonka seuraajalle tulee suuret saappaat täytettäväksi. Olen nimittäin tosi tarkoituksella katsellut itselleni bordercollien pentua, mutta yritän pitää järjen äänestä kiinni. Koulua on enää viimeinen vuosi jäljellä ja nyt jos koskaan on panostettava siihen. Päätinkin, että karsin nyt syksyltä kaikki turhat menot ja keskityn tentteihin. Opinnäytetyön toteutus ja kirjoittaiminen lokakuusta jouluun vie varmasti ison osan energiaa. Opintovapaa vuoden lopussa iskee myös matin kukkaroon, mutta aikansa kutakin.

Ensi kesän vepekokeet avoimessa luokassa on jo hyvin mielessä ja oli vaikeaa, etten heti tänään sännännyt ostamaan sitä omaa pelastusrengasta. Haaveissa on Aronille oma köysi ja rengas, jonka kanssa opetellaan uimaan ja luovuttamaan köysi ylös veneeseen. Tätä voi treenata talvella ehkä myös jossain uimahallissa. Ylipäätään suunnittelin, että tehdään mahdollisimman paljon valmiiksi pieniä juttuja ensi kevättä varten ja sitten tykitetään täysillä niitä avoluokan ykköstuloksia. Uudet säännöt on meille eduksi. 

Mun uudet kumisaappaat tais olla onnen saappaat :)