lauantai 14. tammikuuta 2017

Koirien nimet

Koiran kutsumanimen antaminen ei mun mielestä ole mikään helppo homma. Meidän perheessä sen kuitenkin on ratkaissut puolisoni, joka sanoo, että kun se ei voi vaikuttaa siihen, tuleeko meille koira, niin vähintä mitä sen edestä voidaan tehdä, on antaa hänen päättää meidän koirien nimet. Päättää nimet, no käytännössä tekee meille listan, mistä valitaan koko perheelle sopiva nimi. Ja elämä on kompromisseja. 

Puolisoni fanittaa 50-60 luvun rock'n'rollia ja ollut musiikilleen aina uskollinen. Siksi meillä on miljoona rokkilevyä ja poikani tulossa kovaa vauhtia samanlaiseksi faniksi. Ja siinä sivussa sitä on itsekkin tutustunut moniin rock-tähtiin....

Joten ensimmäinen partacolliemme oli TEDDY. Se ei ollut mikään nallekarhu, vaan nimi kumpusi 1950 luvun alussa syntyneestä nuorisokulttuurin muodosta Isossa-Britanniassa, joka levisi myös yhdysvaltoihin ja yhdistettiin tuon ajan rock-musiikkiin.

Sitten tuli JIMMY. Se kuulostaa rokkinimeltä, mutta ei edustanut ketään suoranaisesti. Jimmie Vaughanin, joka oli blues-kitaristi, siloitti nimellään Jimmyn tietä. Tähän yhteyteen sopii blues kitaristiveljekset: Stevie Ray ja Jimmie Vaughan. Ilosia heppuja.


ELVIS on tietysti Elvis Presleyn mukaan. 
Ja ARON, se on Elviksen toinen nimi. Wikipedia kirjoittaa sen kahdella aalla, mutta puolisoni väittää, että yhdellä aa:lla se on, koska Elvis itse kirjoitti nimensä aina niin. Elviksen syntymätodistuksessa on yksi aa, joten siitä lähdetään. 


Näiden jälkeen tuli RAY. Tietysti puoliso tyrkytti nimeä Presley, mutta kuka nyt sellaisella koiraansa voi kutsua? Nimen tuli olla myös lapsen suuhun sopiva, kun kerran tuli Petran koiralle. Nimi tuli suoraan erään yhdysvaltalaisen rockabilly muusikon nimestä eli Ray Edward "Eddie" Cochran oli nimen vaikuttaja. 

Ja seuraavallekin perheenjäsenelle on ollut jo vuoden nimi valmiina. JERRY LEE.
Ihan sen amerikkalaisen pianistin kunniaksi. 

Tätä nimeä on nyt makusteltu jo vuoden ja vieläkin epäröin. On se vähän vaikea lausua ja luultavasti kotinimenä se olisi Lee. 
Eilen kuitenkin katsottiin poikani kanssa Jerry Lee Lewisin elämästä kertova elokuva Great Balls of Fire ja siinä Jerry Leellä oli kyllä samanlaisia taipumuksia, mitä toivon meidän perheen Jerry Leellekin tulevan. Se amerikan Jerry Lee oli multitalentti pianonsoittaja, joka raivoisalla pianonsoitolla villitsi yleisönsä. Hänet tunnettiin hurjana lavaesiintyjänä ja käytökseltään Jerry Lee oli hyvin vauhdikas ja spontaani, pisti pianonsakin palamaan esityksensä lopuksi. Joten kyllähän se sittenkin sopisi jonkun vauhdikkaan ja spontaanisti iloisen villibordercollien nimeksi vai mitä? Olisko nimi enne?

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Joululoman lenkkeilyt

Ihana kahden viikon joululoma on nyt takana. Se tulikin niin tarpeeseen.

Pari päivää ennen joulua oli niin liukkaat reitit, että mökötettiin enimmäkseen sisällä.

Joulu-aatto oli kelien puolesta mitä karmein. Kävin päivällä tekemässä pitkän metsälenkin ja koko ajan satoi vettä. 

Ja tämän pahemmaksi ei voi enää lenkkitie mennä, mutta vielä joulu-aattona.

Sitten menikin pari päivää ja alkoi näyttämään paremmalta. Tuli pakkasta ja vähän lunta.

Ja siitä se sitten lähti, nimittäin peruskunnon parantaminen. Tulevaa kautta varten hyvää kuntoa tarvitaan, sillä uskon, että mitä parempi fyysinen kunto, sen paremmin selvittää myös henkiset haasteet. Sama koskee koiria. Pistin lenkkeihin pituutta ja laatua. Mentiin reittejä, missä koirat sai juosta vapaana mahdollisimman paljon. Muutaman päivän kovemman luokan pakkaskelit tekivät sen, että mentiin Aronin kanssa kaksin. Niin Ray kuin Elvis nosteli silloin tassujaan jo korttelikierroksella ja kakkaaminen ilman, että takatassut on maassa, oli niiden projektia. 

Sain myös synttärilahjaksi lahjakortin xxl:ään ja kävin sillä hakemassa itselleni otsalampun. Oikein sellaisen akulla ladattavan, joka on kuin isompikin valoheitin. Ja ai että, nyt ei pimeyskään rajoita meidän liikkumista. 

Ja aina mukavaa on saada lampun valokeilaan oma bordercollie keikistelemässä

Pimeässä totuinkin jo siihen, että Aronin silmät hohkaa keltaisena, kun se katsoo minua kohti eli valoon päin. Ja sitten oltiin ryteikkömetsässä, missä Aron jähmettyi paikalleen ja tuijotti jännittyneenä pöheikköön. Ja kun minä katsoin sinne pöheikköön, niin siellä oli yksi vihertävä silmäpari, joka tuijotti takaisin. Siinä me seistiin jokunen tovi kaikki paikallaan tuijottaen toisiaan. Minä mietin, että oikeesti onko noi jonkun silmät? Ja on niin kenen? Ja jos siellä on joku eläin, niin mikä eläin siellä puskassa on ja sydän löi miljoonaa. Lopulta lähdin liikkeelle ja peurahan se sieltä puskasta loikki. Onneksi paineli eri suuntaan kuin me.

Jonkin verran treenailtiinkin, mutta pääasiassa vain lenkkeiltiin ja levättiin. Meidän treeneissä ei tapahtunut mitään ihmeellisiä mullistuksia, joten jatketaan näillä lenkkikuvilla. Onko mikään ihanampaa kuin luminen, hiljainen metsä?



Ja tänään olikin mitä parhain lenkki. 2 tuntia lumisessa metsässä ja vastaan tuli vain pari valkohäntäpeuraa pellon laidassa. 
Mutta pojat nauttivat jotka hetkestä, kukin tavallaan.

No ei saa mua kiinni sanoo Ray


Saatiinpas! Ja syötiin se!

Aron pälyilee peuroja ja Ray leikkii naalikettua. Siinä leikissä piehtaroidaan lumessa ja yritetään päästä lumeen sisään.


 Ja Elvis on sitä mieltä, elämä sekä erityisesti haukkuminen on parasta!

Ehkä me näillä eväillä suunnataan innoikkaina ja odottavina tähän vuoteen.



sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Koirat lepää laakereillaan

Kun jotain teen, niin heittäydyn siihen aina niin kovin täysillä. Nyt takana viisi viikkoa opintojeni syventävään vaiheeseen sisältää harjoittelua teho-osastolla. Se, jos mikä, on vienyt isoimmat energiat mukanaan. Niin paljon on ollut opittavaa, ihmeteltävää ja kaikkea uutta, että voisin sanoa olleeni pää pyörällä. Hirvee stressi, ettei mokaa ja hirvee stressi, että muistaa kaiken, mitä on opetettu. Koirat on saaneet lenkkinsä, mutta joka ilta ajoissa nukkumaan, että jaksaa seuraavana päivänä olla klo 7 taas pääkallopaikalla. Uuden oppiminen on antoisaa,  mutta rankkaa. Joten kaikki ajatukset on olleet ihmisen anatomiassa ja fysiologiassa, sillä niitä asioita siellä teho-osastolla hoidetaan. Tai pitää olla ymmärrys, että mitä hoidetan, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Joten onni on aikuiset koirat. Ei ne näytä surevan, vaikkei olla mitään treenattukaan. Suunnitelmia ensi vuodelle kyllä on, mutta eletään tämä vuosi ensin loppuun. Ensi vuosi on uuden perheenjäsenen vuosi ja paljon ajatukset pyörii bordercollien pennussa. Monta ihastuttavaa pentutta on tämänkin vuoden aikana minua kutkuttanut, mutta olen tyytyväinen, että olen malttanut. Kiitos kuitenkin kaikille, jotka ovat auliisti kertoneet omasta kasvatustyöstään ja koiristaan. Olen oppinut paljon uutta silläkin saralla. 

Niin ihanalta kuin pennun tuoksu,naskalihampaat ja pissalätäkkö lattialla olisikaan, niin nyt täytyy tehdä vaan kouluhommat sisullakin loppuun kunnialla. En olisi mitenkään kyennyt kasvattamaan seuraavaa harrastuskumppaniani koulun, opinnäytetyön ja harjoittelun ohella. Ja miten vaikeaa on pähkäillä sitä pentua, että mitkä on ne pennun tärkeimmät kriteerit. Tai kasvattajan? Mistä ominaisuudesta tai periaatteesta olen valmis luopumaan ja mistä en?

Terveys pennun vanhemmilla on ehdoton. Samoin luonne, jossa olisi rohkeuta, laukausvarmuutta ja sosiaalisuutta. Haluaisin bordercollien, joka on pikkasen hullu. Ja ehdoton lempilajini on pk-jälki, jolloin ne ominaisuudet, mitä tarvitaan siihen lajiin, kiinnostavat eniten. Koirat on helppo opettaa jäljestämään ja ilmaisemaan esineitä, mutta sen lisäksi tarvitaan laukausvarmuutta, kykyä hypätä metrisen yli ja mielenhallintaa, että selvitään tottiksesta. Hyvään hyppytekniikkaan toivoisin pitkiä jalkoja ja kevyttä sekä elastista kroppaa. Ja halua juosta. 

Välillä vakuutan itselleni, että seuraavalle koiralle ei kyllä opeteta mitään agilityä, kun elämä on siten niin paljon helpompaa, kun koira ei tiedä agista mitään. Silti mietin, että jos olisi pentu, niin mitä juttuja pitäisi tehdä ensimmäisen vuoden aikana, että ne vahvistaisi myös agilityssä etenemistä myöhemmin. Toisaalta, tarvitseeko ekan vuoden aikana edes tehdä mitään lajin omaisia juttuja vaan ennemmin panostaisi suhteeseen, käsittelyyn, hihnassa kulkemiseen, rauhoittumiseen, vieraiden kohtaamiseen, matkusteluun, ympäristöihin jne. No jälkikoiralleni opettaisin jälkikeppien ihanuutta, ettei mikään maailmassa ole hienompaa kuin löydetty jälkikeppi. Ja kyllä ilahtuisin, jos mun pentu painelisi järveen innoissaan, ihan vaan vepeä ajatellen. Ray osasi uida ihan vaan isompia seuraamalla jo 4 kk:n ikäisenä, joten siitä lähdetään ;-)

Ja sitten toisaalta, haluaisin, että koira on nätti katsella. Paljon puhutaan bordercollieiden eri linjoista, mutta voiko samalla bordercolliella voittaa kv-näyttelyn ja jäljen suomen mestaruuden? Ihailen kauniisti liikkuvia bordercollieita ja tänä vuonna olin messarissa toisena päivänä, jolloin bordercollie kehässä oli tuomarina Tarja Löfman. Ensimmäinen Teddy-partikseni oli Tarjan kasvatti, joten senkin puolesta oli kiva katsella, että minkälaista bordercollieta Tarja arvostaa. 

Tarja kuitenkin selvästi arvosti koirissa hyvää liikettä, eikä karvojen tai hännän asento ollut ollenkaan niin merkitsevä kuin joillekin tuomareille voi olla. Oma ehdoton suosikkini kehässä oli Aronin velipuoli Glen eli Roomeo ja vitsit se ravasi niin makeasti. Pitkää hyvää hyvää ravia ja niin rennosti. Huokaus, että jännitin Janinan ja Roomeon puolesta. Tosi pitkälle he pääsivätkin lauantaina, kun tuloksista katsoen sunnuntain tuomari ei ollut niinkään arvostanut. 

Ylipäätään niin turhana kuin näyttelyitä pidetään, on kuitenkin todettava, ettei ne saavutukset silläkään puolella tule ilmaiseksi. Hyvässä lihaskunnossa ja kunnolla verrytelty koira saa mahdollisuuden liikkua hyvin. Hyvä kehä-esiintyminen vaatii myös varmuutta eikä ainoastaan koiralta. Kun seurasin bordercollie-kehän tapahtumia, huomasin miten kovin hermostuneita monet esittäjät olivat. Mitä itsevarmempi olisi, sen helpompi tilanne on koiralle. Mutta, jos jostakin omaisuudesta pitää luopua, niin ehkä se on sitten tämä näyttelypuoli. Aronin kohdalla asetettiin tavoite, että se saavuttaa erinomaisen näyttelystä ja kun ensimmäisellä käynnillään se sai sen sertin kera, tuntui, että näyttelytavoite saavutettiin siinä. Jos olisin ollut yhtään kauaskatseisempi, olisi ekoina vuosina kannattanut panostaa tähän enemmän. Toki jälkiviisaana olisin voinut tehdä monta muutakin asiaa eritavalla. 

Ensi kaudelle asetin kuitenkin tähtäimen Aronin kanssa vepen avoimeen luokkaan sekä erikoisjäljen opettelun. Jäljen suhteen päädyin, etten ala opettamaan nyt erikseen maahanmenoa esineen kohdalla vaan tehköön noutaen, parannetaan siis sitä. Tässä on tietysti paljon mahdollisuuksia menettää pisteitä, kun tuo noutaen ilmaisu ei ole ymmärtääkseni peltojälkituomarien mieleen, mutta lopputuloksena 70 pistettä riittäisi meille. Joten keväällä kun lumet sulaa, niin aletaan hommiin. Vepen puolesta on taas jo kalenteriin merkattuna muutamia tärkeitä viikonloppuja, joten kesää odotellessa. 

Elvis sen sijaan vietti 10-vuotis synttäreitään villisti haukkuen. Se on nyt elämänsä kunnossa. Sen kynnet vaikuttavat nyt melko rauhallisilta, mutta sen elimistö hylki kannuskynnet irti syksyllä. Tässä kuitenkin oppii tuota kynsien hoitoa ihan ihmeesti ja Gababentin kuurin suojissa selvittiin ilman eläinlääkäriä ja antibiootteja. Ja reippaana Elvis lenkkeilee siinä missä Aron ja Raykin. 

Pikku-Ray treenaa Petran kanssa agia kerran viikossa Minna Räsäsen silmän alla ja kyllä ne on kehittyneet ihan hurjasti. Kisoihin sitten ensi vuonna. Ja heti kun tässä ehditään, niin jatketaan Rayn kanssa voittajaluokan rallyjuttuja, joista ensimmäisenä on varmuuden nostaminen oikean puolen seuruussa. Joten onhan meillä vaikka mitä mielessä, mutta vietetään joulu nyt ensin.


tiistai 29. marraskuuta 2016

Vitosia ja kymppejä

Marraskuussa on mieltä virkistänyt parit agilitykisat. Näistä ensimmäiset olivat Tamskin ykkös ja kakkosluokkien kisa 20.11 ja ilmoitin Aronin kahdelle agiradalle. Meidän edelliset kisat olivat viimeksi heinäkuussa, joten kisaaminen tuntui oikein kivalta pitkästä aikaa. Kotoa lähdettiin agiserti silmissä, sillä edelleen Aronilla on kaksi luvaa kakkosluokasta ja se kolmas olisi meidän kauden tavoitteemme. Jos onnistuisimme tekemään nollan, olisi Aron nopeana koirana melko varmasti kolmen parhaan joukossa. 

Ensimmäinen rata oli Sari Mikkilän tuomaroima ja siihen tutustuessa tiesin, että rata on meille ihan tehtävissä, sillä siinä ei ollut kuin yksi haastava kohta, jossa piti koira kierrättää hyppyesteen taakse ja saman tien sitten jo liikkua. Ja siihen vaikeaan kohtaan mä sitten jäädyin hetkeksi ja kalastelin Aronia oikealle esteelle sillä seurauksella, että tuomarin käsi näytti yhden kiellon eli tuloksena oli -5. Aron oli hyvä lähdössä, kontakteilla, kepeillä eli muilta osin sujuva rata. Tuloslistaa katsellessa mietinkin, että nolla radalla oltaisiin voitettu, mutta heh, annetaan muillekin mahkuja ;-)

Sitten vaihdettiin toiselle tuomarille eli Minna Räsäsen agiradallle,  nyt oli edessä paljon vaikeampi rata. Nollan tekeminen ei mennyt yhtään helpommaksi. Tällä radalla oli paljon kohtia, missä piti hyppyjen kautta käydä kolmessa eri putkessa ja omalla liikkeellä kertoa se oikea putken pää. Oli myös itselleni haasteellinen takaakierto kohta, kun vähän samanlaisen takaakierron kun itse mokasin edellisellä radalla. 
No alkua en osannut ajoittaa oikein ja koira meni kakkos hypystä ohi ja siitä -5. Tunsin luissani, että tässä tää nyt oli, mutta sain itseni nopeasti mielentilaan, että otetaan maksettuna harjoituksena loppuun saakka kunnolla, vaikka se serti taas liihoitteli kauas jo heti lähdössä. Ja tehtiinkin mielestäni tästä eteenpäin ihan vakuuttavaa menoa, tosin yksi rima lensi matkalla, kun mun liikkuvat valssit siinä juostessa on nin tönkköjä. Joten -10 ja tällä vaikealla radalla sillä sijoittui muistaakseni neljänneksi. 

Samana iltana selasin jo agi kisakalenteria ja huonoltahan se näytti. Ainoat mahdolliset kisat oli enää Jyväskylässä seuraavana sunnuntaina ja sinne sitten, vaikka samalle päivälle oli alkamassa yövuorot työharjoittelupaikassani. Joten 27.11 suunnattiin naapurin Ninan ja papillon Pontuksen kanssa Jatin hallia kohti. Jyväskylässä oli täys talvi, mutta aina niin ystävälliset keskisuomalaiset tekivät kisoista lämpimät.

Taas meillä oli edessä kaksi agirataa, tuomarina Allan Matsson ja radat olivat tuomariharjoittelijan käsialaa. Eka rata oli todella kiva ja siinä ei ollut mitään vaikeaa kohtaa, ei ansaesteitä eikä vaikeaa keppikulmaa. Todella kiva kakkosluokan rata siis. Aloituksen osasin, siitä jes, mutta silti jäädyin taas keskellä rataa ratkaisevalla kohtaa. Tultiin kohti pussia, Aron lukitsi pussin ja leikkasin sen takana vaihtaen puolta. Koiran ollessa pussissa ohjaajan piti kiihdyttää ollakseen koiran edellä kun se tulee sieltä ulos. Jostain syystä mun jalat vaan hidastivat tahtia ja myöhästyin sillä seurauksella, että Aron raukka ei tiennyt mihin mennään ja tiputti seuraavan hypyn riman. Muuten tehtiin ihan täydellistä settiä hyvillä kontakteilla ja varmalla etenimisellä. Joten -5 jälleen. Monesko se jo oli tälle kaudelle?

Ja sitten oli jäljellä vuoden viimeinen agirata. Nyt oli vaikea. Oli taas kohtia, missä piti oikeesti juosta, liikkua ja valssata samaan aikaan. Loppu oli kuin hyppyradalla, jossa mentiin neljä hyppyä ja enhän minä vaan osannut ja tiputettiiin viimeisillä esteillä kaksi rimaa. Joten -10.
Aron oli todella hyvä ja varma, mutta se ei päästä minua helpolla. Onneksi naapurin Nina ja Pontus tehtailivat parit nollat ja sieppasivat sen sertin nousten kolmosiin, joten paljon hyvääkin oli tässä retkessä. Ehdin kotona pyörähtää kisojen jälkeen tasan eväitä keräten ja sitten yövuoroon. Yöllä kyllä väsytti, mutta sinnittelin samoilla silmillä aamuun saakka. 

Ja ehtihän siinä kotimatkan aikana analysoida vähän näitä meidän agihommeleita ja sisuuntua. Meidän harrastaminen agin suhteen on aina ollut sellaista sunnuntaipuuhastelua. Tarvittaisiin paljon enemmän rutiinia kisoihin, että voitaisiin onnistua. Jos käy joka kolmas kuukausi agikoissa, ei voi rutiinista puhua. Lisäksi pitkillä ja isoilla radoilla on ihan erilaista kuin treeneissä. Kisaradoilla on niitä 7 metrin estevälejä, joita treeneissä ei vaan mahdu tekemään. Vauhti, liike ja rytmittäminen on vaan kisoissa erilaista. Olen myös laiska treenamaan agia omatoimisesti eikä treeneissäni (niissä vähäisissä ole ollut mitään selkeää logiikkaa). Eipä se siis ihme ole, että ollaan näillä näkymin loppu iän kakkosluokkalaisia. Tajusin, että Aron on ensi kesänä jo 8, joten jos me halutaan nousta vielä ihmiselon aikana kolmosiin, on tehtävä jotakin. 
Joten katson ensi vuoden alusta meille hyvän ryppään kisoja, että saadaan tuntumaa paremmin. Ja treenattava on. Juteltiin Ninan kanssa, että varattaisiin pienellä porukalla kaksi rataa hallista ja rakennettaisiin siihen kisarata pitkillä esteväleillä. Ja treenattaisiin sitä, että 35 sekuntia juostaan jäätymättä ratkaiseviin kohtiin. Eilisissä kehariryhmän treeneissä meillä oli Aronin kanssa kyllä tosi kivaa ja se on todellinen luottokoira sen suhteen, että se tekee oman osansa tunnollisesti. Sen voi hyvin jättää kepeille pujottelemaan ja juosta jo itse itse eteenpäin. Enemmänkin voisin vielä antaa sille mahkuja itsenäiseen suorittamiseen. Mutta enää sille ei tule sellaista hätää perääni mitä nuorempana tuli, jolloin se lähti roiskimaan rimoja, kun se keskittyi enemmän minuun esteiden sijaan. Agility tuntui eilen lähes helpolta.

Iloistakin yllätystä saatiin viime viikolla Aronin kanssa, oltiin voitettu Pohjois-hämeen kennelpiirin agi cup vuoden maxi titteli. Tuntui ihan uskomattomalta, kun tiesin miten hyviä agilitykoiria Tamskissakin on. Silti kisa ratkaistaan kuuden agikisan tuloksien mukaan ja jotakin iloa tuli nyt monista -5 tuloksista ja siitä yhdestä nollasta, joka sattui juuri oikeisiin kisoihin. Tämä tietysti kannusti nyt laittamaan agilityn meidän harrastuksista numero ykköseksi ja panostetaan siihen nyt tuleva talvi ja kevät täysillä. Meidän kesälajia vepeä (treenejä, kokeita ja vepeleiriä) odotan innolla, joten ensi vuonna 8 vee täyttävälle Aronille on vielä kovasti ohjelmaa.

Ja kuka väitti, että suomessa on vuoden pimein aika, aurinko nimittäin näyttäytyi tänään 1.12. :)




sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Me ollaan matkalla, en edes muista minne

Jotenkin tuli vaan Anna Puun kipale mieleen, kun aloittelin tätä blogitekstiä.

Ollaan kuitenkin Rayn kanssa tehty kotosalla pieniä rally-treenejä, joista ensimmäisenä päätin karsia omat ylimääräiset kumartelut pois ja opetin Raytä siirtymään paremmin istumaan eteeni. Tämä liikehän toistuu joka ikisellä rally radalla moneen kertaan. Koiran on osattava siirtyä eteen istumaan niin vasemmalta kuin oikealta puolen ja siinä istuessa kuunneltava myös jatkot, että mihin sitten mennään. 

Lauantai-iltana oltiin Tamskin rally-tokon kisamaisissa treeneissä ja siellä huomattiin, että tekemistä on vielä paljon. Katriina oli suunnitellut meille voi luokan radan, jossa omatkin aivot joutuivat koetukselle. Siinä oli ensimmäinen suora, jossa oli tiheästi kylttejä. Kyltit oli numeroitu, joten ekalla kertaa tehtiin tämän suoran kylteistä joka toinen ja hypyn sekä houkutusten kautta tultiin uudestaan samalle suoralle, jolloin tehtiin taas joka toinen kyltti. Koiraa ei nämä haitanneet, joten haaste oli ohjaajalle. 

Katriina sanoi radan jälkeen, että ne mitä Ray osaa, niin ne asiat Ray tekee todella hyvin. Niin totta! Ja radalta erottui selvästi ne asiat, mitä vielä pitää harjoitella. Ray oli mielestäni hyvä lähdössä, hypyssä ja houkutuksessa. Spiraali juosten meni varmaankin ihan oikein, mutta tehtiin se radan lopussa ja vähän jouduin enemmän tsemppaamaan Raytä, että se pysyi mukana. Alkuradassa Ray haukahti minulle kerran, mutta paransi loppua kohti ja varsinaisesti ilman virallisia palkkoja se jaksoi koko radan hyvin loppuun saakka. Katriina antoi palautetta heti radan jälkeen ja vasta sitten siirryttiin käytösruutuun. Tässä Ray joutui selvästi hämilleen, koska en palkannut sitä sosiaalisesti kunnolla ja en viritellyt sitä samalla tapaan, mihin Ray on tottunut. Joten Rayn oli vaikea rauhoittua käytösruutuun ja se pomppasi kolme kertaa makuulta ylös ensimmäisen minuutin aikana. Sitten sain sen vakuutettua, että nyt on se sama paikalla pysymistehtävä, mitä on ennenkin tehty ja saatiin hyvä kaksi minuuttinen makuu tähän kohtaan. Ja siitä sitten loppupalkalle. 

Ja mitäs pitänee vielä treenata....
-Peruutusta. Juteltiin Katriinan kanssa, että ottaisin pidempiä pätkiä kuin kolme askelta ja mahdollisesti kääntymisiä mukaan, jolloin yhteinen rintamasuunta vahvistuisi. Ja ennen peruutusta käsky seuraa, jolla kerron Raylle, että nyt tarkkana. Ajateltiin, että yksi seuraa käsky pitää sisällään niin eteen kuin taaksepäin menot, samoin vauhdin muutokset, joten en tee erillistä käskyä peruuttamiseen, ettei lopputuloksena ole koira, joka lähtee jo käskystä taaksepäin eikä odota minun liikettä.
- Takapään käyttö koiran ollessa oikealla puolen. Haparoivat tunnelmat näkyy heti kyltillä istu, käännös vasempaan istu, jos koira on oikealla. Samoin tietty kyltillä 270 astettä oikeaan. Eli tekniikkaa paremmaksi näihin. 
- Liikkeestä seiso kierrä koira, on vielä vähän haparoiva.

Kakkoskierroksella juteltiin siis näistä kehittämiskohteista ja katsottiinkin niitä myös. Tästä lopuksi käytösruutuun, jossa asento istu ohjaajan vasemmalla puolella. Nyt meni tämä hyvin, Ray tuijotti 2 min minua ja muisti tehtävänsä. 

Joten ollaan matkalla, en edes muista minne, pääsenkö koskaan perille, mut en saa pois, en pois, en ajatuksistani saa sua pois.....

Ray ja omistajansa Petra olivat muuten lastenohjelma Galaxissa kertomassa harrastuksestaan tänä aamuna. Tsekkaa siis Yle areenalta Galaxi Play! Kuvaukset tehtiin jokunen viikko sitten ja oli se mielenkiintoinen päivä televisio-ohjelmien maailmaan. 


Kuvat Johanna Wuthrich



Sitten Aron ja agility. Se pelittää :) Ollaan ilmoittauduttu viikon päästä Tamskin kakkosluokkien agiradoille ja maltetaanko edes odottaa. Treenit on menneet koiran puolesta hyvin. Omasta osuudesta ei voi niinkään puhua, sillä kehariryhmän treeneissä on kahtena tiistaina aloitettu treenit pakkovalssilla, jossa teen samat virheet joka kerta. Nyt lähden tästä ihan kohta hallille treenamaan tätä, että saisin itselle sen varmuuden, missä mä tarkalleen seison, mihin näyttää käsi ja katse. 

Käytiin viime viikonloppuna Petran ja Siljan kanssa treenimässä erilaisia juttuja hallilla ja Petrallakin on jo silmää agilitykouluttajaksi. Petra huomasi, että Aron hyppää epävarmemmin, kun olen sen kanssa esteellä kiinni. Ja tästä jatko-ohjeena oli, että mun pitäisi enemmän käyttää sitä taitoa, että Aron suorittaa estettä itse hyväksi. Eli voin lähettää Aronin esteelle ja katse koirassa itse jo liikkua eteenpäin. Perusasiaa ja niin totta. Alla linkki
youtuubiin
meidän harjoituksista. Nelosesteellä meillä on erilainen mielikuva miten esteeltä mennään eteenpäin....
Tässä vähän parempi neloseste, mut miks mun tarvii kumarrella?
youtube

Joten harjoitukset jatkukoon!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Rallytreeneistä kokeeseen

Kuluneella viikolla ja edelliselläkin on treenattu Rayn kanssa rallytokoa. Harjoiteltiin yksittäisiä kylttejä, käskyjen kuuntelemista ja tekniikkaa. Hallilla käytiin kahdesti, joista keskiviikkona päivällä tajusin, että kyllä se tulos voittajassa on meillä vielä niin kaukana. Käytännössä se näkyi treeneissä sellaisina pieninä epätarkkuuksina, joita ei voi kisaradoilla tulla ainuttakaan. Huomasin myös, että Ray ei osaa liikkeestä seiso kierrä koira-kylttiä mitenkään. Se lähtee mukaani heti, kun lähdin kiertämään koiraa. Joten päätin, että ei keskitytä tähän vaan panostetaan samankaltaiseen kylttiin istu seiso kierrä koira ja sitä kautta kerätään varmuutta itse seisomisasentoon. Tai kyltti seiso maahan, sekin me opeteltiin ja näitä odotin kovasti tulevan itse kisaradalle.

Ja käytösruutu, sitä tehtiin joka päivä. Aina iltaruualle piti olla käytösruudussa x aikaa ja y asennossa. Keskiviikkona tehtiin hallilla kahden minuutin makuu ja torstaina treenattiin Kaipaisen Annan ja hänen pikkukoiransa kanssa. Näissä treeneissä Ray teki ensin 6 kylttiä, joiden jälkeen mentiin käytösruutuun ja Anna koiransa kanssa astui kentälle. Ray vilkaisi näitä kerran ja piti hyvän istumisen kahden minuutin ajan. Näissä torstain treeneissä harjoiteltiin myös lähtöjä ja päädyin siihen, että irroitan Rayn remmin siinä kohtaa kun asetutaan kehään ja sitten vasta mennään lähtö-kyltille. 

Ja tänään sitten oli Rayn ensimmäinen voittaja luokan koe. Jännityksellä kisapaikalle ja heti nähtyäni voittajaluokan ratapiirrustuksen luovuin toivosta. Rata olisi meidän taidoille vaikea. Heti ensimmäinen kyltti oli liikkeestä seiso kierrä koira. Just. Mitäs nyt tehdään? Hädissäni mietin kaikenlaisia kikkakolmosia, että miten saisin sen pysähtymään, mutta ei kikkakolmosten kanssa ei vaan hyvä seuraa. Päätin olla reilu koiralle, teen sen ensimmäisen kyltin liikkeestä maahan kierrä koira-kylttinä. Sen  Ray osaa ja siitä seuraa -10, mutta Ray ei sitä tiedä. Mielestäni on ihan turha odottaa koiralta sellaista mitä se ei osaa ja näin ollen jo ensimmäisellä kyltillä tehdä saattaa se epävarmaksi. 
No olihan siellä myös peruuta kolme askelta koira sivulla, jonka totesin myös jo viikko sitten vaikeaksi meille tehtävänä keskellä rataa. 

Tältä näytti siis päivän rata. Käytösruutu oli istuen ohjaajan edessä. 

Lähdössä Ray oli hyvä. Sillä ei ollut mikään kiire eikä hätä, hyvin jaksoi odottaa istuen sivullani, että tuomari kääntyi meitä kohti ja kysyi ollaanko valmiita. Oltiinhan me. Ja ensimmäinen kyltti, käskin liikkeestä maahan ja kiersin koiran, teki sen käskyjeni mukaan, mutta -10 tästä. 
2 ja 3 kyltti hyvin, mutta kyltillä 4 eli spiraalilla hukkasin koiran hetkeksi, se taisi osua myös siihen kylttiin ja mun ajatukset meni sekaisin. -10 väärin kierretty luki paperissa. Ray vaivaantui yleisöstä, joka oli tuon suoritettavan suoran oikealla puolen ja väkeä kulki siinä sisään ja ulos. Ja kun sen keskittyminenherpaantuu edes hetkeksi, ollaan murheissa. 

Houkutuksessa kyltti nro 6 oli jotakin epätarkkuutta -1. Ja sitten liikkestä maahanmeno kyltillä 7, tässä ehti istua ja meni sitten vasta maahan -10. Se osais niin tämän oikeasti, ollaan harjoiteltu paljon liikkeestä maahan menoa, kun varsinkin koiran ollessa oikealla puolen se on ollut vaikea.

Sitten peruutuskyltti, tää meni sitten ihan hyvin, ei virheitä, mutta seuraava kyltti helppo kääntyminen vasemmalle, taas tuli kymppi. Ray pääsi peruutuksen jälkeen vähän minun eteeni ja kun lähdin kääntymään, kohtasi rintamasuuntamme tässä. Näin kävi myös viikolla treeneissä. 
Tässä vaiheessa olin jo itsekin osannut laskea, että kymppejä tulee liikaa ja tulos on mennyttä. Nyt on vaan vedettävä loppuun saakka reilusti koiraa tukien ja kannustaen. 
Pyörähdyskyltillä sain -3. Harmi kun en pyytänyt ketään videoimaan. Olen luultavasti aloittanut pyörähdyksen liian myöhässä. 
Ja seuraava kymppi kilahti kääntymisessä vasemmalle 360 astetta. Selityksessä on, että koira istui. Hämärästi tämän muistankin, mutta oma askellus oli ilmeisesti vähän epäselvä Raylle. 

Ja sitten lisää ohjaajan virheitä kylteillä 16 ja 17. Näissä molemmissa koira meni eteen istumaan ja teen siinä jotakin, mikä ei kuulu asiaan. Se jokin oli -3 arvoinen ohjaajan virhe. Koira teki nämä omasta mielestä hyvin. 
Viimeinen -10 otettiin viimisellä kyltillä, selityksessä lukee, että koira ei kääntynyt mukana loppuun asti. 

Noh. Tästä mentiin joka tapauksessa ihan hyvillä mielin käytösruutuun. Ja se onnistui tosi hyvin ja olin tästä oikeasti todella iloinen. Ray on vilkas ja teräväkoira. Se saattaa mistä tahansa ympäristössä tapahtuvasta rasahduksesta ottaa muka syyn pompata pois asennosta, jos se unohtaa, että sillä on tärkeä tehtävä. Ja se ei nyt käytösruudussa unohtanut tehtäväänsä hetkeksikään vaan tuijotti minua melkein 3 minuuttia intensiivisenä. Ja kun vapautin sen tehtävän päättyessä, ei sllä ollut edes kiire meidän supermiehen palkalle, vaan se oli kanssani kaikessa rauhassa, että sain kiiteltyä sitä miten pätevä pieni koira se oli. Tämä opettaa minulle sitä, että siellä kehässä tulisi antaa ne isoimmat kehut eikä tärkeintä saisi olla se hetki, kun sieltä rynnätään pois. 

Joten mitä tästä opittiin. Ensinnäkin meidän tulee opetella loput kyltit huolella. Kun pääsin kotiin ja kerroin Rayn omistajalle, että se liikkeestä seisominen ei onnistu. Rayn omistaja sanoi siihen, että kyllä se sen osaa. Ne on treenanneet sitä agilitreenien väleissä ja siitä paikasta näyttivät, että ihan helppo liike. Katsottiin sitä sitten vielä yhdessä ja me taidettiin saman tien keksiä sellainen käsimerkki, millä saan Rayn ymmärtämään, mitä minä haluan ja häivytetään sitten käsimerkkiä vaan pienemmäksi myöhemmin. Joten harjoitukset jatkuu. Tarvitaan lisää koemaisia treenejä ja tekniikaa paremmaksi. Jonkun kanssa täytyisi nyt katsoa, että mitä teen väärin kun ohjaan koiran eteeni istumaan. Liian voimakas käsi tai vartalo-apu? Joten näin laitan nöyrästi vaan tämän kokemuksen yhtenä kaikista opettavaisista kokemuksista muistaen, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Koepaikan saannilla on ihmeellinen voima

Pitkin syksyä olen hiljakseen treenannut Rayn kanssa rally-tokon voi-luokkaan liittyviä juttuja ja harvakseltaan selaillut koekalenteria. Vuoden lopusta löysin kaksi koetta, joihin voitaisiin mennä ja toinen oli niistä Tamskin piirinmestaruus rally-koe. Viime vuonna oltiin mestaruuden voittaneessa joukkueessa Aronin kanssa, mutta onneksi kukaan ei muista sitä. Jos nyt halusi mukaan piirinmestaruusrallyihin, olisi pitänyt saada paikka johonkin joukkueeseen. Ja taso alkaa olla rallyssakin niin kovaa, ettei joukkuekoirista varmasti ollut pulaa. Mes-luokan koirille oli kai luvassa kisapaikka ja vasta joukkuekoirien ja mes koirien jälkeen jaettiin loput paikat ilmojärjestyksessä. Ja hip hurraa, me päästiin Rayn kanssa voittajaan kisaamaan. Tuntuu lottovoitolta.

Joten samantien piti tehdä hyvät suunnitelmat ja todeta, että aikaa olisi 14 päivää ko kokeeseen. Eihän meidän nyt valmiita tarvitse siellä olla, mutta olisi todella hyvä, että taidot olisi edes siinä mallissa, että meillä olisi mahdollisuus tulokseen. Joten siitä se sitten lähti.

Käytösruutuja eli malttia pitää määrätty asento, on harjoiteltu joka ilta ruokakupin ääressä. Kellotan eri aikoja ja jos Ray epäonnistuu (nousee makuulta kesken kaiken tai siirtyy) se saa voivottelua osakseen ja ruokakuppi, joka oli näkyvissä nostetaan pois. Voi pikkukoiraa, et saa ikinä ruokaa, jollet nyt ole 60 sekuntia paikallasi. Heh! Aloitettiin aluksi 15 sekunnista ja siitä vapautus kupille. Nyt ollaan tehty 15 sek - 110 sekunin aikoja. Ja miten voi olla pienelle sähikäiselle vaikeaa. Mutta koko ajan se edistyy. Teen aina samat virittelyt ja käytän niitä sitten myöhemmin kokeeseessa.

Eilen olimme Nina Kunin ja Meten kanssa hallilla ja voi miten hyvä oli, että joku katsoi meidän menoa. Tehtiin Pia Heikkisen 10.9 Seinäjokea ja To do- listalle tuli työmaa ja eikä ne kaikki koiran osuuksia ollut.

Lista näyttää nyt tältä:
- sivulla peruutus (ei osaa keskellä rataa)
- seuraamispaikka paremmaksi oikealla puolella sekä oikean puolen perusasennot
- oikealla puolen käännös vasemmalle
- liikkeestä maahanmenot koiran ollessa oikealla
- varmempi paikalla pysyminen kun kierretään koira ympäri
- (istu)seiso-maahan kylttiä ei osaa ollenkaan eli seisomasta maahan.
- koira edessä peruutuksissa omat askeleet ja kriteeri tarkemmaksi koiran suoruuden suhteen
- omat askeleet peruutuksissa
- oman käden liikkuminen rennoksi, kun koira on oikealla puolen

Ja kun innostuu, niin kävin tänään tenttiin lukemisen välissä rakentamassa hallille Pia Heikkisen 14.8 Valkeakosken ja sieltä radalta tuli tuo kyltti seiso maahan tuonne to do-listalle. Koska eilen tehtiin enemmän ratamaista kokonaisuutta, niin tänään palkkailin paljon yksityiskohtia. Upeinta tämän päivän treenissä oli, että Ray suostui ekan kerran elämässään leikkimään minun kanssa. Sehän pitää meikäläistä täysin nami-automaattina eikä koskaan oikeastaan ole leikkinyt kanssani. Jotenkin se on vaan päättänyt, ettei se vedä eikä taistele kanssani mistään. Petran kanssa luonnollisesti eri homma. Olin jo tyytynyt siihen, ettei se vaan halua leikkia kanssani, kunnes tempaisin fleecenarulelun tänään vahingossa kassista. Pikkukoira oikein roikkui siinä ja taisteli muristen. Vähänkös olin iloinen. Se nimittäin kertoo siitä, että minulla on yksi palkka enemmän käytettävissä sosiaalisen kehun ja namin lisäksi. Viljelen kyllä tosi paljon sosiaalista kehua Raylle, kun elämä on jostain syystä opettanut sitä.

Ray on kyllä oikein kiva harjoittelukaveri, sillä sen temperamentti haastaa minut täysin ja kuten leikkimisestäkin voi päätellä, on meidän suhde erilainen kuin ihan oman koiran. Ray palvoo ja vahtii Petraa ja tietää todella, että Petra on sen oma ihminen. Siksi on kivaa, että saan lainata Rayta ja haastaa sitä työskentelemään myös minulle. Ja sen liikkuminen on niin nopeaa, että tunnen itseni köntykseksi sen rinnalla. Mutta, harjoitukset jatkuu!!