sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Agilitykisoissa

Tänään oli Tamskin agilitykisat ykkös-kakkosluokkalaisille. Tuomarina oli Anne Savijoki. Sellainen muistikuva oli aikaisemmilta vuosilta kyseisestä tuomarista, että olimme hänen radoillaan joskus monta vuotta sitten Hattulan kisoissa. Rataan tutustumisessa tuomari hoki, että nyt vaan nopeita nollia, nopeita nollia. Rata oli meidän silloiselle osaamistasolle tosi vaikea ja menin vielä toteuttamaan tuon nopeita nollia hylkäytyen heti alkusuoralla. Ääliö! (Tarkoitan itseäni).

Tänään kisat alkoivat kuitenkin ykkösluokilla ja Ray sekä Petra olivat kisaamassa kaksi agirataa. En tiedä jännitänkö koira-urheilussa mitään niin paljon kuin sitä, kun tuomari viheltää niille lähtöluvan? Sitä niin toivoo onnistumista heille koko sydämen pohjasta. Tai ylipäätään sitä, että kisaaminen/harrastaminen tuntuu kivalta maalissa, vaikka radalla olisi tapahtunut mitä tahansa. Petra muistaa vielä hyvin sen, kun ne oli ekoissa agimöllikisoissa ja nollarataa oli tulossa, kunnes Ray pysähtyi kakalle ennen viimeistä estettä. Petra oli silloin 12. vee ja kulki krokotiilin kyyneleet silmissä siitä, että miksi Ray ei voinut pidätellä sen yhden esteen ajan? No, elämä opettaa ja tälle muistolle voidaan yhdessä naureskella. Videolla se kyllä on, mutta en taida linkittää sitä nyt tähän. 

Joten niin Petra ja Ray lähtivät agiradalleen. Rata oli mun mielestä vaikea ykkösluokan rata ja ajattelin, että ei oltaisi kyllä Aronin kanssa tehty tuolla nollaa. Petra ja Ray teki kyllä tosi hyvää settiä ja homma eteni kuin oppikirjoissa, kunnes kepeillä tuli yksi virhe. Maaliin tulivat siis -5 mukanaan ja aika riitti ihanneaikaan, vaikka kepeillä ottivatkin sisäänmenon uusiksi.

Sitten välissä käytiin varmistamassa viereisellä kentällä kesken Kulon Marken treenien keppejä ja kyllä ne siinä sujuivat. Ja niin ne lähti radalle 2 joka oli lähes sama rata kuin edeltävä, nyt vain mentiin lopusta alkuun. Taas Ray ja Petra teki tosi vakuuttavaa agilityä. Harmi, että tuomarin käsi nousi a-esteellä koskemattoman kontaktin merkiksi, mutta muuten tekivät virheetöntä settiä. Maalissa superhyvällä ajalla, jolla olisi voittanut koko luokan, mikäli tulos olisi ollut nolla.

 No sellaista se agility on. Joskus voitto on yhden tassun kosketuksen päässä. Onneksi Petra koki, että hyvältä tuntui ja sanoi, että katsotaan lisää heille agikisoja. Ensi kuussa on Kuopiossa myös junioreiden ja nuorten agilityn sm-kisat, joten sinne. Kuopioon on meiltä ihan jumalaton matka, mutta sitä nyt ei tyttären harrastuksen eteen tekisi.

Kisat jatkuivat iltapäivällä kakkosluokilla ja Aronin kanssa meillä oli suunnitelmissa kaksi agistarttia. Olin jo matkalla jotenkin luovuttanut, että tuskin saadaan tänään mitään aikaiseksi. Jos ykkösten radat oli mun silmään vaikea, mitä ne on kakkosissa. Vaan jumankekka!  Se kakkosten agilityrata näytti paljon helpommalta. Tiesin heti radan laidalta katsoen miten ohjaan ensimmäiset 15 estettä. Ja sitten tuli paniikki, että mitä ihmettä teen kolmella viimeisellä esteellä. Niitä en osaa. Menin Anu Puskan luokse, että iik apua, paniikki, mitä pitää tehdä kolmella viimeisellä. Anu neuvoi parhaansa mukaan. 
Rataan tutustumisessa kokeilin tuohon loppuun kahta eri vaihto-ehtoa ja ainahan ne hyviltä siinä vaiheessa tuntuu.

Sitten itse radalle. Aron oli lähdössä unelma, lähti hyvin ohjaukseen. Tehtiin yhdessä tosi varmaa työtä, joskin keinulle ohjauksessa myöhästyin vähän ja jäin leikkaamaan koiran taakse. Aron harkitsi, että se kääntyy suuntaani, mutta sain käskytettyä sitä, että mene mene. Ja niin me tehtiin nollaa se ekat 15 estettä. Sitten lähestyin sitä itselle vaikeaa kohtaa ja järki jäätyi. Aron ei todellakaan tiennyt mihin ollaan menossa, mutta pelastellen ja kalastellen sain sen osumaan oikein ne kolme viimeistä hyppy-estettä. Ja se oli nolla! 

Lähdimme luokassa kuudentena ja tällä nollalla meni luokassa sillä hetkellä toiseksi. Ihan luovuttaneessa mielentilassa laskin, että meidän jälkeen on vielä tosi monta hyvää koirakkoa tulossa ja on kyllä suru puserossa, jos agiserti lentää sormista sen vuoksi, ettei aika riitä kolmen parhaan joukkoon. Aron on sen verran nopea koira, että jos rata menee suunnitelmien mukaan, on se helposti nollalla kolmen parhaan joukussa. Vaan nyt meidän rata ei ollut se lännen nopein ylimääräisten kalastelujen vuoksi. Yksi nokialainen mali-koirakko teki ihan jäätävän nopean radan ja kiilasi sillä kärkeen, joten pidettiin sijaa kolme. Loput koirakot ei kuitenkaan tulleet enää tähän väliin ja siinä se sitten oli. Agiserti ja siirto kakkosiin. 

Edellisestä nollasta oli päivää vaille vuosi. Kovasti on yritetty sitä napata, mutta nyt oli onni kohdallaan ja jatkossa meidät voi nähdä kolmosluokassa. Matka sinne on ollut pitkä ja aikanaan aloitettiin Aronin kanssa ihan onnettomalta tasolta. En tajunnut mitenkään kaikkia ohjauskuvioita ja nopean bordercollien kanssa oli hidas, kömpelö ja jäljessä. Aron haukkui ja tiputteli rimoja. Joten todella tyytyväinen olen siihen, missä me ollaan nyt. Rutistus pikku-Aronille, joka on ylimmässä luokassa kolmessa eri lajissa. 

Ja Agiserti on nyt keittön pöydän päässä seinällä, että voidaan kaikki ihastella sitä. Hallilla kuiten pari poseerausta ihanan sertin kanssa :)





lauantai 18. helmikuuta 2017

Ihan mahdoton vai sittenkin mahdollista

Tänään oli vuorossa toinen kerta rally-tokon voittajaluokan kisaa Rayn kanssa oman seuran omassa hallissa. Tuomarina oli Jaana Karppinen ja heti kun näin ratapiirroksen, vajosin maan alle. Siellä olisi taas niin monta juttua, joita ei oltukaan muistettu harjoitella ja tuntui jo ennen rataan tutustumista, että harjoitteluun menee tämä kisa. 
Mutta tässä ratapiirros

Vaikeaksi meille teki radan aloituksen kukkanen (näitä on harjoiteltu vähän) sekä juosten pujottelu koira oikealla puolen. Vaikka ollaan tehty nyt tosi paljon asioita oikealla puolella, ei se vieläkään ole niin vahva puoli etteikö olisi mahdollista, että koira pyrkii sinne mukavammalle puolelle eli vasemmalle. Joten päätin tukea koiraa kaikin mahdollisin tavoin pysymään oikealla, vaikka juoksen. Tästäkään en ollut varma, että olenko muistanut edes harjoitella juoste spiraaleja tai pujotteluja oikean puolen kanssa. Harmitti, että mitä sitä edes lähtee kisoihin, kun on niin monta epävarmaa kohtaa.

Rataan tutustumisessa olin kuitenkin järki päässä ja tein tarkan suunnitelman, että miten ohjaan missäkin. Huolellisesti ja tarkasti on tehtävä joka ikinen kyltti. Lähdettiin myös luokassa heti toisena, joten saman tien rataan tutustumisesta otin koiran pois häkistä ja viimeiset virittelyt. Ray oli oikein hyvin menossa mukana.

Sitten radalle. Ray oli lähdössä oikein kiva. Minua jännitti, mutta uskoin yhteistyöhömme. 
Ekalla kyltillä eli kukkasella me on taidettu olla vähän eri aikaisia. -3 epätarkasti suoritettu tehtävä.
Sitten juosten pujottelussa selvittiinkin tosi hyvin, Ray piti kontaktia ja juoksi innolla mukana, kunnes ihan viimeisen tötterön kohdalla se lipsahti vasemmalle puolen. -10. En uusinut, koska koira teki edestakaisen pujottelun kuitenkin tosi hyvin.

Sitten kyltti 5 eli normaalivauhtiin, tässä 2 x -1. Juuri hetkeä ennen sattunut lipsahdus väärälle puolelle sekoitti vähän meidän rytmiä. (mutta ihan turhaa pistemenetystä).
Ja koska vauhdin vaihtamiskyltillä oli jotakin pientä, ei seuraava kyltti eli puolen vaihto jalkojen välistä osunut kohdilleen. Tässä otin uusimiskortin ja tehtiin tämä uudestaan, silti siinä oli jotakin erikoista koska 2 x -3. (Joku ohjaajavirhe).

Sitten on sujunut hetken matkaa virheittä, joten kyltit 7, 8 ja 9 menivät hyvin. Tuplasaksalainen onnistui, siitä itselle pieni taputus olalle.  Kunnes kyltti 10, jossa kukkanen, tässä Ray lähti kääntymään väärään suuntaan ja siitä -10 selityksessä väärä liike. No jatkettiin matkaa.
Ja taas sujui useampi kyltti hyvin. Koira eteen oikealta oikealle meni hyvin (näitä on harjoiteltu ja vartaloni ei muuten taitu tässä liikkeessä). Samoin 1-2-3-askelta koiran ollessa oikealla meni hyvin.

Seuraava -1 virhe tuli kyltillä 15, jotakin tein yhden miinuksen verran, ehkä käännös ei ollut riittävän tiivis.
Ja sitten peruutus, mitä on harjoiteltu, mutta lähti nyt ihan vinoon ja rintamat kohtasivat -10. Olin jo luovuttanut tuloksen suhteen, joten en uusinut. 

Käytösruudun Ray teki tosi hyvin ja kehuin sitä miten hyvä pikkukoira se on.
Joten yhteensä kerättiin 3 x -10, 3 x -3 ja 3 x -1. (58) Ei tulosta.

Radan jälkeen harmitti. Tulos voittajasta olisi niin kannustanut ja motivoinut, mutta eipä sille mitään mahda. Paljon parempaan pitäisi pystyä. Onneksi en ilmoittautunut maaliskuun kisoihin, näin huonot yrittää uudestaan aikaisintaan kesällä, kun saadaan liikkeitä varmemmaksi. 

Hyvää oli kuitenkin se, että Ray teki hommia kanssani. Se ei muistaakseni häiriintynyt kehän ulkopuolisista asioista. Se oli iloinen kanssani maalissa.

Kyltit, mitä pitää treenata on:
- Molemmat oikeaan ja vasempaan täyskäännös
- Pujottelut/Spiraalit juosten koira oikealla puolen
- Puolen vaihto jalkojen välistä
- Peruutus

Nyt ei uskalla treenata tänään sen enempää, sillä Petra ja Ray kisaavat huomenna agilityssä ja pikku-koiran pitää levätä jaksaakseen antaa kaikkensa. 





sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helmikuuta

Helmikuu meillä on kisakuumeinen.

 Aronin kanssa käytiin viime viikonloppuna agilitykisoissa Kirkkonummella. Juu niin kaukana! Niinun sport-hallissa oli kuitenkin sopivasti vapaapäivälleni suunniteltuna ykkös-kakkosluokkien agikisat ja tuomarinakin mukavan oloinen Anne Huittinen, joten rohkeasti matkaan. Lähtijöitä kisoissa oli vähän ja sen puolesta kolme starttia sujuivat reippaaseen tahtiin. 

Havaitsin hallin pieneksi heti kun astuin sisään. Pientä ahdistusta aiheutti myös se, että missään ei päässyt ottamaan verryttelyhyppyjä ja odottelu-alue oli tosi pieni, joten sisätiloissa ei mahtunut koiraa lämmittelemään. Hallin pohja oli kuitenkin tosi hyvä juosta ja ihastuin hallin esteisiin. Hyppy-esteiden rimat oli ihan erilaiset kuin meillä kotona, sellaiset tosi selkeän oranssit muoviset ja paksut. Aron ei tiputtanut kolmen radan aikana ainuttakaan rimaa, joten ne oli hyvät. 

Tuloksia meidän yhteisestä tekemisestä tuli vain keskimmäiseltä radalta ja taas yksi -5 kirjautui Aronin nimiin. Sillä sijoittui luokassa toiseksi ja palkinnoilla on aina mukava olla. -5 virhe tuli aivan loppu-osassa rataa, missä Aron teki takaakierron niin siivekkeitä nuollen, että koko este kaatui. (Sille täytyisi taas muistutella, että pitää ottaa vähän enemmän tilaa takaakierroissa, mutta sillä on niin kiire eteenpäin, ettei malta).  Ensimmäiseltä radalta tuli hylky nelosesteellä ja viimeisellä radalla sitten jo mokailtiin ihan kunnolla. Mutta ne kaksi ensimmäistä rataa oli meiltä ihan mukiinmenevät suoritukset. Joten rauhallisin mielein palattiin kotiin kokemuksia rikkaampana. Seuraavat kisat on kotihallissa viikon päästä, joten sitten taas jatketaan. 

Rayn kanssa on treenattu rally-tokoa ja kisat tähtäimessä. Olen panostanut nyt tekniikkaan ja ollaan hinkutettu sivusta eteen istumista. Ray osaa nyt monien toistojen jälkeen istua eteeni niin vasemmalta kuin oikealta puolen ilman että taitan itseäni vartalosta. Käsiapuja saa voittajaluokassa käyttää, mutta kumarrella ei saa. 

Lisäksi ollaan harjoiteltu käännöksiä koiran ollessa oikealla puolen ja otin niitä videollekin, että pystyin katsomaan, miten takapään käyttö kehittyy. Ja kehittyyhän se. Eteisessä on hyvä tehdä näitä tekniikkatreenejä, kun pystyn peilin kautta tarkkailemaan omaa ja koiran liikettä. Peruutuksia ollaan treenattu myös, mutta niissä tulee äkkiä ongelmaksi ennakointi. Ray pistää pakin päälle ja peruuttaa taaksepäin jo viisi koiran mittaa yhden ensimmäisen askeleeni aikana ja huh, tuntuu, ettei pysytä yhdessä.

Hallilla kävin eilen tekemässä kokonaisen radan ja rakensin itsekseni yhden Iisalmen kisoissa olleen voittajaluokan radan. Samaan aikaan hallilla oli agility-epikset, joista sain hyvää häiriötä tekemisen rinnalle. Yleensä kun käyn päivällä tai viikonloppuisin hallilla, on siellä super hiljaista ja sitten tuleekin iso kontrasti, kun kisoissa on paljon enemmän elämää. Nyt Ray häiriintyi kerran siitä, että ihmisiä tulee halliin sisään ja ne tömistelee oven suulla lumia kengistä pois. Ja häiriintyminen on sellainen, että sen huomio kiinnittyy hetkeksi häiriöön, mutta rallyssa e ole varaa yhteenkään sekuntiin, ettei koira keskity siihen yhteiseen tekemiseen. 

Jännityksellä odottelen nyt Tamskin rally-kisoja. Eilen Ray tuntui liukkaalta saippuan palaselta, joka voi pienestäkin eleestäni lipsahtaa väärään suuntaan, joten toivotaan, että,osaan ohjata sitä ensi viikonloppuna. 

Ja niin odottaa Raykin

Eilen käytiin Aronin kanssa vuoden ensimmäisellä vetohiihdolla järven jäällä. Se oli niin siistiä. Aron tiesi heti mitä ollaan menossa tekemään. Annoin se juosta vapaana parit ensimmäiset kilometrit ja sitten kiinnitin sen vetovyöhöni. Ja sitten mentiin. Se lähtee ihan täydellä laukalla ja meni kovaa. Kun huomasin, että sen vauhti alkoi hyytymään, päästin sen taas vapaaksi ja hiihtelin omaan tahtiini. Järven jää oli upeassa kunnossa ja siellä pystyi luisteluhiihtään ihan missä vaan. Se rajaton vapauden tunne, kun voi itse päättää, että kierrettäämpäs toi saari tai mennäämpäs tuonne keskelle järveä. Takaisin tullessa omat hiihtovoimat alkoi hiipua ja Aron veti viimeiset kilometrit minua rantaan. Lenkin pituudeksi tuli 13.5 kilometriä  ja nautittiin molemmat siitä niin paljon. Kotona käytiin vielä puolen tunnin palauttelu-kävely. Jaloissa tuntui hiihto, mutta voi kun me päästäis pian uudestaan. 




Meidän hyväksi havaitut vetohiihto-varusteet:
Aronilla on Non-stop dog wear valjaat, joustava Manmat-vetonaru ja vyötärölleni laitan Top canis-vetovyön. 
Mun sukset ei ole ne parhaimmat, mutta kirpparilta ostetut luisteluhiihto Peltoset sopii satunnaiseen hiihtelyyn. Sauvat ostin uusina Prismasta ja niillä lykkii kyllä. 

lauantai 14. tammikuuta 2017

Koirien nimet

Koiran kutsumanimen antaminen ei mun mielestä ole mikään helppo homma. Meidän perheessä sen kuitenkin on ratkaissut puolisoni, joka sanoo, että kun se ei voi vaikuttaa siihen, tuleeko meille koira, niin vähintä mitä sen edestä voidaan tehdä, on antaa hänen päättää meidän koirien nimet. Päättää nimet, no käytännössä tekee meille listan, mistä valitaan koko perheelle sopiva nimi. Ja elämä on kompromisseja. 

Puolisoni fanittaa 50-60 luvun rock'n'rollia ja ollut musiikilleen aina uskollinen. Siksi meillä on miljoona rokkilevyä ja poikani tulossa kovaa vauhtia samanlaiseksi faniksi. Ja siinä sivussa sitä on itsekkin tutustunut moniin rock-tähtiin....

Joten ensimmäinen partacolliemme oli TEDDY. Se ei ollut mikään nallekarhu, vaan nimi kumpusi 1950 luvun alussa syntyneestä nuorisokulttuurin muodosta Isossa-Britanniassa, joka levisi myös yhdysvaltoihin ja yhdistettiin tuon ajan rock-musiikkiin.

Sitten tuli JIMMY. Se kuulostaa rokkinimeltä, mutta ei edustanut ketään suoranaisesti. Jimmie Vaughanin, joka oli blues-kitaristi, siloitti nimellään Jimmyn tietä. Tähän yhteyteen sopii blues kitaristiveljekset: Stevie Ray ja Jimmie Vaughan. Ilosia heppuja.


ELVIS on tietysti Elvis Presleyn mukaan. 
Ja ARON, se on Elviksen toinen nimi. Wikipedia kirjoittaa sen kahdella aalla, mutta puolisoni väittää, että yhdellä aa:lla se on, koska Elvis itse kirjoitti nimensä aina niin. Elviksen syntymätodistuksessa on yksi aa, joten siitä lähdetään. 


Näiden jälkeen tuli RAY. Tietysti puoliso tyrkytti nimeä Presley, mutta kuka nyt sellaisella koiraansa voi kutsua? Nimen tuli olla myös lapsen suuhun sopiva, kun kerran tuli Petran koiralle. Nimi tuli suoraan erään yhdysvaltalaisen rockabilly muusikon nimestä eli Ray Edward "Eddie" Cochran oli nimen vaikuttaja. 

Ja seuraavallekin perheenjäsenelle on ollut jo vuoden nimi valmiina. JERRY LEE.
Ihan sen amerikkalaisen pianistin kunniaksi. 

Tätä nimeä on nyt makusteltu jo vuoden ja vieläkin epäröin. On se vähän vaikea lausua ja luultavasti kotinimenä se olisi Lee. 
Eilen kuitenkin katsottiin poikani kanssa Jerry Lee Lewisin elämästä kertova elokuva Great Balls of Fire ja siinä Jerry Leellä oli kyllä samanlaisia taipumuksia, mitä toivon meidän perheen Jerry Leellekin tulevan. Se amerikan Jerry Lee oli multitalentti pianonsoittaja, joka raivoisalla pianonsoitolla villitsi yleisönsä. Hänet tunnettiin hurjana lavaesiintyjänä ja käytökseltään Jerry Lee oli hyvin vauhdikas ja spontaani, pisti pianonsakin palamaan esityksensä lopuksi. Joten kyllähän se sittenkin sopisi jonkun vauhdikkaan ja spontaanisti iloisen villibordercollien nimeksi vai mitä? Olisko nimi enne?

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Joululoman lenkkeilyt

Ihana kahden viikon joululoma on nyt takana. Se tulikin niin tarpeeseen.

Pari päivää ennen joulua oli niin liukkaat reitit, että mökötettiin enimmäkseen sisällä.

Joulu-aatto oli kelien puolesta mitä karmein. Kävin päivällä tekemässä pitkän metsälenkin ja koko ajan satoi vettä. 

Ja tämän pahemmaksi ei voi enää lenkkitie mennä, mutta vielä joulu-aattona.

Sitten menikin pari päivää ja alkoi näyttämään paremmalta. Tuli pakkasta ja vähän lunta.

Ja siitä se sitten lähti, nimittäin peruskunnon parantaminen. Tulevaa kautta varten hyvää kuntoa tarvitaan, sillä uskon, että mitä parempi fyysinen kunto, sen paremmin selvittää myös henkiset haasteet. Sama koskee koiria. Pistin lenkkeihin pituutta ja laatua. Mentiin reittejä, missä koirat sai juosta vapaana mahdollisimman paljon. Muutaman päivän kovemman luokan pakkaskelit tekivät sen, että mentiin Aronin kanssa kaksin. Niin Ray kuin Elvis nosteli silloin tassujaan jo korttelikierroksella ja kakkaaminen ilman, että takatassut on maassa, oli niiden projektia. 

Sain myös synttärilahjaksi lahjakortin xxl:ään ja kävin sillä hakemassa itselleni otsalampun. Oikein sellaisen akulla ladattavan, joka on kuin isompikin valoheitin. Ja ai että, nyt ei pimeyskään rajoita meidän liikkumista. 

Ja aina mukavaa on saada lampun valokeilaan oma bordercollie keikistelemässä

Pimeässä totuinkin jo siihen, että Aronin silmät hohkaa keltaisena, kun se katsoo minua kohti eli valoon päin. Ja sitten oltiin ryteikkömetsässä, missä Aron jähmettyi paikalleen ja tuijotti jännittyneenä pöheikköön. Ja kun minä katsoin sinne pöheikköön, niin siellä oli yksi vihertävä silmäpari, joka tuijotti takaisin. Siinä me seistiin jokunen tovi kaikki paikallaan tuijottaen toisiaan. Minä mietin, että oikeesti onko noi jonkun silmät? Ja on niin kenen? Ja jos siellä on joku eläin, niin mikä eläin siellä puskassa on ja sydän löi miljoonaa. Lopulta lähdin liikkeelle ja peurahan se sieltä puskasta loikki. Onneksi paineli eri suuntaan kuin me.

Jonkin verran treenailtiinkin, mutta pääasiassa vain lenkkeiltiin ja levättiin. Meidän treeneissä ei tapahtunut mitään ihmeellisiä mullistuksia, joten jatketaan näillä lenkkikuvilla. Onko mikään ihanampaa kuin luminen, hiljainen metsä?



Ja tänään olikin mitä parhain lenkki. 2 tuntia lumisessa metsässä ja vastaan tuli vain pari valkohäntäpeuraa pellon laidassa. 
Mutta pojat nauttivat jotka hetkestä, kukin tavallaan.

No ei saa mua kiinni sanoo Ray


Saatiinpas! Ja syötiin se!

Aron pälyilee peuroja ja Ray leikkii naalikettua. Siinä leikissä piehtaroidaan lumessa ja yritetään päästä lumeen sisään.


 Ja Elvis on sitä mieltä, elämä sekä erityisesti haukkuminen on parasta!

Ehkä me näillä eväillä suunnataan innoikkaina ja odottavina tähän vuoteen.



sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Koirat lepää laakereillaan

Kun jotain teen, niin heittäydyn siihen aina niin kovin täysillä. Nyt takana viisi viikkoa opintojeni syventävään vaiheeseen sisältää harjoittelua teho-osastolla. Se, jos mikä, on vienyt isoimmat energiat mukanaan. Niin paljon on ollut opittavaa, ihmeteltävää ja kaikkea uutta, että voisin sanoa olleeni pää pyörällä. Hirvee stressi, ettei mokaa ja hirvee stressi, että muistaa kaiken, mitä on opetettu. Koirat on saaneet lenkkinsä, mutta joka ilta ajoissa nukkumaan, että jaksaa seuraavana päivänä olla klo 7 taas pääkallopaikalla. Uuden oppiminen on antoisaa,  mutta rankkaa. Joten kaikki ajatukset on olleet ihmisen anatomiassa ja fysiologiassa, sillä niitä asioita siellä teho-osastolla hoidetaan. Tai pitää olla ymmärrys, että mitä hoidetan, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Joten onni on aikuiset koirat. Ei ne näytä surevan, vaikkei olla mitään treenattukaan. Suunnitelmia ensi vuodelle kyllä on, mutta eletään tämä vuosi ensin loppuun. Ensi vuosi on uuden perheenjäsenen vuosi ja paljon ajatukset pyörii bordercollien pennussa. Monta ihastuttavaa pentutta on tämänkin vuoden aikana minua kutkuttanut, mutta olen tyytyväinen, että olen malttanut. Kiitos kuitenkin kaikille, jotka ovat auliisti kertoneet omasta kasvatustyöstään ja koiristaan. Olen oppinut paljon uutta silläkin saralla. 

Niin ihanalta kuin pennun tuoksu,naskalihampaat ja pissalätäkkö lattialla olisikaan, niin nyt täytyy tehdä vaan kouluhommat sisullakin loppuun kunnialla. En olisi mitenkään kyennyt kasvattamaan seuraavaa harrastuskumppaniani koulun, opinnäytetyön ja harjoittelun ohella. Ja miten vaikeaa on pähkäillä sitä pentua, että mitkä on ne pennun tärkeimmät kriteerit. Tai kasvattajan? Mistä ominaisuudesta tai periaatteesta olen valmis luopumaan ja mistä en?

Terveys pennun vanhemmilla on ehdoton. Samoin luonne, jossa olisi rohkeuta, laukausvarmuutta ja sosiaalisuutta. Haluaisin bordercollien, joka on pikkasen hullu. Ja ehdoton lempilajini on pk-jälki, jolloin ne ominaisuudet, mitä tarvitaan siihen lajiin, kiinnostavat eniten. Koirat on helppo opettaa jäljestämään ja ilmaisemaan esineitä, mutta sen lisäksi tarvitaan laukausvarmuutta, kykyä hypätä metrisen yli ja mielenhallintaa, että selvitään tottiksesta. Hyvään hyppytekniikkaan toivoisin pitkiä jalkoja ja kevyttä sekä elastista kroppaa. Ja halua juosta. 

Välillä vakuutan itselleni, että seuraavalle koiralle ei kyllä opeteta mitään agilityä, kun elämä on siten niin paljon helpompaa, kun koira ei tiedä agista mitään. Silti mietin, että jos olisi pentu, niin mitä juttuja pitäisi tehdä ensimmäisen vuoden aikana, että ne vahvistaisi myös agilityssä etenemistä myöhemmin. Toisaalta, tarvitseeko ekan vuoden aikana edes tehdä mitään lajin omaisia juttuja vaan ennemmin panostaisi suhteeseen, käsittelyyn, hihnassa kulkemiseen, rauhoittumiseen, vieraiden kohtaamiseen, matkusteluun, ympäristöihin jne. No jälkikoiralleni opettaisin jälkikeppien ihanuutta, ettei mikään maailmassa ole hienompaa kuin löydetty jälkikeppi. Ja kyllä ilahtuisin, jos mun pentu painelisi järveen innoissaan, ihan vaan vepeä ajatellen. Ray osasi uida ihan vaan isompia seuraamalla jo 4 kk:n ikäisenä, joten siitä lähdetään ;-)

Ja sitten toisaalta, haluaisin, että koira on nätti katsella. Paljon puhutaan bordercollieiden eri linjoista, mutta voiko samalla bordercolliella voittaa kv-näyttelyn ja jäljen suomen mestaruuden? Ihailen kauniisti liikkuvia bordercollieita ja tänä vuonna olin messarissa toisena päivänä, jolloin bordercollie kehässä oli tuomarina Tarja Löfman. Ensimmäinen Teddy-partikseni oli Tarjan kasvatti, joten senkin puolesta oli kiva katsella, että minkälaista bordercollieta Tarja arvostaa. 

Tarja kuitenkin selvästi arvosti koirissa hyvää liikettä, eikä karvojen tai hännän asento ollut ollenkaan niin merkitsevä kuin joillekin tuomareille voi olla. Oma ehdoton suosikkini kehässä oli Aronin velipuoli Glen eli Roomeo ja vitsit se ravasi niin makeasti. Pitkää hyvää hyvää ravia ja niin rennosti. Huokaus, että jännitin Janinan ja Roomeon puolesta. Tosi pitkälle he pääsivätkin lauantaina, kun tuloksista katsoen sunnuntain tuomari ei ollut niinkään arvostanut. 

Ylipäätään niin turhana kuin näyttelyitä pidetään, on kuitenkin todettava, ettei ne saavutukset silläkään puolella tule ilmaiseksi. Hyvässä lihaskunnossa ja kunnolla verrytelty koira saa mahdollisuuden liikkua hyvin. Hyvä kehä-esiintyminen vaatii myös varmuutta eikä ainoastaan koiralta. Kun seurasin bordercollie-kehän tapahtumia, huomasin miten kovin hermostuneita monet esittäjät olivat. Mitä itsevarmempi olisi, sen helpompi tilanne on koiralle. Mutta, jos jostakin omaisuudesta pitää luopua, niin ehkä se on sitten tämä näyttelypuoli. Aronin kohdalla asetettiin tavoite, että se saavuttaa erinomaisen näyttelystä ja kun ensimmäisellä käynnillään se sai sen sertin kera, tuntui, että näyttelytavoite saavutettiin siinä. Jos olisin ollut yhtään kauaskatseisempi, olisi ekoina vuosina kannattanut panostaa tähän enemmän. Toki jälkiviisaana olisin voinut tehdä monta muutakin asiaa eritavalla. 

Ensi kaudelle asetin kuitenkin tähtäimen Aronin kanssa vepen avoimeen luokkaan sekä erikoisjäljen opettelun. Jäljen suhteen päädyin, etten ala opettamaan nyt erikseen maahanmenoa esineen kohdalla vaan tehköön noutaen, parannetaan siis sitä. Tässä on tietysti paljon mahdollisuuksia menettää pisteitä, kun tuo noutaen ilmaisu ei ole ymmärtääkseni peltojälkituomarien mieleen, mutta lopputuloksena 70 pistettä riittäisi meille. Joten keväällä kun lumet sulaa, niin aletaan hommiin. Vepen puolesta on taas jo kalenteriin merkattuna muutamia tärkeitä viikonloppuja, joten kesää odotellessa. 

Elvis sen sijaan vietti 10-vuotis synttäreitään villisti haukkuen. Se on nyt elämänsä kunnossa. Sen kynnet vaikuttavat nyt melko rauhallisilta, mutta sen elimistö hylki kannuskynnet irti syksyllä. Tässä kuitenkin oppii tuota kynsien hoitoa ihan ihmeesti ja Gababentin kuurin suojissa selvittiin ilman eläinlääkäriä ja antibiootteja. Ja reippaana Elvis lenkkeilee siinä missä Aron ja Raykin. 

Pikku-Ray treenaa Petran kanssa agia kerran viikossa Minna Räsäsen silmän alla ja kyllä ne on kehittyneet ihan hurjasti. Kisoihin sitten ensi vuonna. Ja heti kun tässä ehditään, niin jatketaan Rayn kanssa voittajaluokan rallyjuttuja, joista ensimmäisenä on varmuuden nostaminen oikean puolen seuruussa. Joten onhan meillä vaikka mitä mielessä, mutta vietetään joulu nyt ensin.


tiistai 29. marraskuuta 2016

Vitosia ja kymppejä

Marraskuussa on mieltä virkistänyt parit agilitykisat. Näistä ensimmäiset olivat Tamskin ykkös ja kakkosluokkien kisa 20.11 ja ilmoitin Aronin kahdelle agiradalle. Meidän edelliset kisat olivat viimeksi heinäkuussa, joten kisaaminen tuntui oikein kivalta pitkästä aikaa. Kotoa lähdettiin agiserti silmissä, sillä edelleen Aronilla on kaksi luvaa kakkosluokasta ja se kolmas olisi meidän kauden tavoitteemme. Jos onnistuisimme tekemään nollan, olisi Aron nopeana koirana melko varmasti kolmen parhaan joukossa. 

Ensimmäinen rata oli Sari Mikkilän tuomaroima ja siihen tutustuessa tiesin, että rata on meille ihan tehtävissä, sillä siinä ei ollut kuin yksi haastava kohta, jossa piti koira kierrättää hyppyesteen taakse ja saman tien sitten jo liikkua. Ja siihen vaikeaan kohtaan mä sitten jäädyin hetkeksi ja kalastelin Aronia oikealle esteelle sillä seurauksella, että tuomarin käsi näytti yhden kiellon eli tuloksena oli -5. Aron oli hyvä lähdössä, kontakteilla, kepeillä eli muilta osin sujuva rata. Tuloslistaa katsellessa mietinkin, että nolla radalla oltaisiin voitettu, mutta heh, annetaan muillekin mahkuja ;-)

Sitten vaihdettiin toiselle tuomarille eli Minna Räsäsen agiradallle,  nyt oli edessä paljon vaikeampi rata. Nollan tekeminen ei mennyt yhtään helpommaksi. Tällä radalla oli paljon kohtia, missä piti hyppyjen kautta käydä kolmessa eri putkessa ja omalla liikkeellä kertoa se oikea putken pää. Oli myös itselleni haasteellinen takaakierto kohta, kun vähän samanlaisen takaakierron kun itse mokasin edellisellä radalla. 
No alkua en osannut ajoittaa oikein ja koira meni kakkos hypystä ohi ja siitä -5. Tunsin luissani, että tässä tää nyt oli, mutta sain itseni nopeasti mielentilaan, että otetaan maksettuna harjoituksena loppuun saakka kunnolla, vaikka se serti taas liihoitteli kauas jo heti lähdössä. Ja tehtiinkin mielestäni tästä eteenpäin ihan vakuuttavaa menoa, tosin yksi rima lensi matkalla, kun mun liikkuvat valssit siinä juostessa on nin tönkköjä. Joten -10 ja tällä vaikealla radalla sillä sijoittui muistaakseni neljänneksi. 

Samana iltana selasin jo agi kisakalenteria ja huonoltahan se näytti. Ainoat mahdolliset kisat oli enää Jyväskylässä seuraavana sunnuntaina ja sinne sitten, vaikka samalle päivälle oli alkamassa yövuorot työharjoittelupaikassani. Joten 27.11 suunnattiin naapurin Ninan ja papillon Pontuksen kanssa Jatin hallia kohti. Jyväskylässä oli täys talvi, mutta aina niin ystävälliset keskisuomalaiset tekivät kisoista lämpimät.

Taas meillä oli edessä kaksi agirataa, tuomarina Allan Matsson ja radat olivat tuomariharjoittelijan käsialaa. Eka rata oli todella kiva ja siinä ei ollut mitään vaikeaa kohtaa, ei ansaesteitä eikä vaikeaa keppikulmaa. Todella kiva kakkosluokan rata siis. Aloituksen osasin, siitä jes, mutta silti jäädyin taas keskellä rataa ratkaisevalla kohtaa. Tultiin kohti pussia, Aron lukitsi pussin ja leikkasin sen takana vaihtaen puolta. Koiran ollessa pussissa ohjaajan piti kiihdyttää ollakseen koiran edellä kun se tulee sieltä ulos. Jostain syystä mun jalat vaan hidastivat tahtia ja myöhästyin sillä seurauksella, että Aron raukka ei tiennyt mihin mennään ja tiputti seuraavan hypyn riman. Muuten tehtiin ihan täydellistä settiä hyvillä kontakteilla ja varmalla etenimisellä. Joten -5 jälleen. Monesko se jo oli tälle kaudelle?

Ja sitten oli jäljellä vuoden viimeinen agirata. Nyt oli vaikea. Oli taas kohtia, missä piti oikeesti juosta, liikkua ja valssata samaan aikaan. Loppu oli kuin hyppyradalla, jossa mentiin neljä hyppyä ja enhän minä vaan osannut ja tiputettiiin viimeisillä esteillä kaksi rimaa. Joten -10.
Aron oli todella hyvä ja varma, mutta se ei päästä minua helpolla. Onneksi naapurin Nina ja Pontus tehtailivat parit nollat ja sieppasivat sen sertin nousten kolmosiin, joten paljon hyvääkin oli tässä retkessä. Ehdin kotona pyörähtää kisojen jälkeen tasan eväitä keräten ja sitten yövuoroon. Yöllä kyllä väsytti, mutta sinnittelin samoilla silmillä aamuun saakka. 

Ja ehtihän siinä kotimatkan aikana analysoida vähän näitä meidän agihommeleita ja sisuuntua. Meidän harrastaminen agin suhteen on aina ollut sellaista sunnuntaipuuhastelua. Tarvittaisiin paljon enemmän rutiinia kisoihin, että voitaisiin onnistua. Jos käy joka kolmas kuukausi agikoissa, ei voi rutiinista puhua. Lisäksi pitkillä ja isoilla radoilla on ihan erilaista kuin treeneissä. Kisaradoilla on niitä 7 metrin estevälejä, joita treeneissä ei vaan mahdu tekemään. Vauhti, liike ja rytmittäminen on vaan kisoissa erilaista. Olen myös laiska treenamaan agia omatoimisesti eikä treeneissäni (niissä vähäisissä ole ollut mitään selkeää logiikkaa). Eipä se siis ihme ole, että ollaan näillä näkymin loppu iän kakkosluokkalaisia. Tajusin, että Aron on ensi kesänä jo 8, joten jos me halutaan nousta vielä ihmiselon aikana kolmosiin, on tehtävä jotakin. 
Joten katson ensi vuoden alusta meille hyvän ryppään kisoja, että saadaan tuntumaa paremmin. Ja treenattava on. Juteltiin Ninan kanssa, että varattaisiin pienellä porukalla kaksi rataa hallista ja rakennettaisiin siihen kisarata pitkillä esteväleillä. Ja treenattaisiin sitä, että 35 sekuntia juostaan jäätymättä ratkaiseviin kohtiin. Eilisissä kehariryhmän treeneissä meillä oli Aronin kanssa kyllä tosi kivaa ja se on todellinen luottokoira sen suhteen, että se tekee oman osansa tunnollisesti. Sen voi hyvin jättää kepeille pujottelemaan ja juosta jo itse itse eteenpäin. Enemmänkin voisin vielä antaa sille mahkuja itsenäiseen suorittamiseen. Mutta enää sille ei tule sellaista hätää perääni mitä nuorempana tuli, jolloin se lähti roiskimaan rimoja, kun se keskittyi enemmän minuun esteiden sijaan. Agility tuntui eilen lähes helpolta.

Iloistakin yllätystä saatiin viime viikolla Aronin kanssa, oltiin voitettu Pohjois-hämeen kennelpiirin agi cup vuoden maxi titteli. Tuntui ihan uskomattomalta, kun tiesin miten hyviä agilitykoiria Tamskissakin on. Silti kisa ratkaistaan kuuden agikisan tuloksien mukaan ja jotakin iloa tuli nyt monista -5 tuloksista ja siitä yhdestä nollasta, joka sattui juuri oikeisiin kisoihin. Tämä tietysti kannusti nyt laittamaan agilityn meidän harrastuksista numero ykköseksi ja panostetaan siihen nyt tuleva talvi ja kevät täysillä. Meidän kesälajia vepeä (treenejä, kokeita ja vepeleiriä) odotan innolla, joten ensi vuonna 8 vee täyttävälle Aronille on vielä kovasti ohjelmaa.

Ja kuka väitti, että suomessa on vuoden pimein aika, aurinko nimittäin näyttäytyi tänään 1.12. :)