lauantai 19. toukokuuta 2018

Kuvia viikon varrelta

Viikon aikana on treenailtu yhtä jos toista ja lenkkikilometrejäkin on tullut yli 50 km tälle viikolle. Aurinko, valoisat kesäillat ja treeni-into saa aikaan ihmeitä.

Lee on tällä viikolla keskittynyt erityisesti seuraamisen opettelemiseen. Tajusin, että se osaa seurata perusasennosta lähtevää liikettä noin 2-6 askelta eikä yhtään sen enempää. Jonkun täytyisi opettaa sille pidempää pätkää, käännöksiä, ryhmin vaihtelua, pujottelua, spriraalia jne jne. Joten jostakin oli aloitettava. 
Lisäksi Lee menee tosi tahmeaksi, jos kentällä on tavaroita, tötteröitä, leluja, joten päätin lopettaa siisteillä kentillä treenaamisen ja ottaa härkää sarvista. Joten maanantai-iltana levittelin kotipihaan merkkitötteröitä ja siinä ympärillä tehtiin helppoja pikku pätkiä. Kun tötteröitä oli paljon, luopui Lee niistä melko kivasti, mutta yksi lasten skeittilauta siinä samalla nurmella sai sen keskittymisen herpaantumaan. Lopetimme treenit kuitenkin onnistumisiin. 


Oli kivaa! 

Ray teki tokon aloluokan juttuja ja rallytokon merkkiä. Pätevä pieni valkoinen koira.

Tiistaina kävin Leen kanssa Taidogas-hallilla rallytokotunnilla. Tunnilla oli 6 koiraa, jossa kaikki tekee samaan aikaan, mutta levittäytyneenä kentälle. Lee keskittyi tekemisiin todella hyvin, mutta se tarvitsee paljon näitä tilanteita, missä vieraat ja koirat ja ihmiset on lähettyvillä. Teen nimittäin melko paljon sen kanssa itsekseni. Harjoiteltiin takapäänkäyttöä tyynyjen ja lautojen avulla, lopulta tehtiin täyskäännöstä ilman apuja. Lee oli tosi keskittynyt treeniin. Otin lopuksi pieniä seuraamispätkiä ja hyvin meni. 

Keskiviikkona lenkkeilin Leen kanssa Kyötikkälän kentälle ja otin pitkiä luoksetuloja eri suuntiin kentällä. Seuraamista ja perusasentoja myös. Oli vaan tosi kuuma, joten treenit kesti ehkä 5 min. 
Lämmin tuli juostessa

Aina jos vaan mahdollista, harjotutan Leetä kivien, kantojen ja puunrunkojen päällä. Tavoitteena on kaiken aikaa parantaa sen kehonhallintaa ja vatsalihaksia. Se alkaa ollakin jo melkoisen taitava keikkumaan missä vaan.


Torstaina Petra teki Leelle  (nro 11) jäljen. Se oli kovin lyhkänen jälki kolmella kepillä, mutta teini ei kyennyt mitenkään pitkään tallaukseen. Se oli kuitenkin Leen ensimmäinen jälki, jonka ajoin ihan vain koiraan luottaen. En tiennyt missä jälki menee, joten kaksi ensimmäistä kepin ilmaisua oli ilon paikka meille molemmille. 


Viimeinen keppi jäi ilmaisematta, koska jälki päättyi ihan hiekkatien viereen, missä Petra seisoskeli meitä odottamassa. Kun Lee havaitsi tutun ihmisen, sen nokka nousi jäljeltä ja häntä heiluen se unohti mitä oli tekemässä ylittäen viimeisen kepin. Eipä haittaa, onnelliset loput on vain saduissa ;-)

Perjantaina kävin tokoilemassa Leen kanssa myöhään illalla läheisellä jalkapallokentällä. Lee oli ihan super. Tehtiinkin vaan sellaista molempien fiilistä nostattavaa kuten täyttä laukkaa ruutuun pallolle tai pitkän matkan luoksetuloja. Seuraamistakin, mutta en tahdo päästä kovin pitkiin pätkiin. Jämähdän aina palkaamaan heti kahden askeleen jälkeen, kun tuntuu, että lähtee mukaan niin hyvin. Tarvitsisin kyllä liikkurinhäiriötä ja toisia silmiä, jotka sanoisivat, näyttääkö se homma yhtään oikealta. 

Lauantai-iltana kävin tekemässä Leelle jäljen ( nro 12). 
Nämä kepit lähti metsään

Ja jäljen vanhentuessa vietettiin kaksin laatu-aikaa metsässä. Eli räpsin Leestä kuvia ilta-auringon laskiessa.
Se osaa olla jo näin viisaan ja aikuisen näköinen välillä

Mutta yleensä Lee näyttää tältä

Mutta sitten suuntasimme tunnin vanhalle jäljelle. 
Tässä jälkitreenissä oli pieni jana, jossa Lee tarkisti ensin vähän takajälkeä. Jatkossa mun täytyy suunnitella vielä tarkemmin nämä alkeis-janaharjoitukset niin, että koira onnistuu luonnostaan heti kerrasta. 
Lee bongasi kaikki kepit ja ajoi jälkensä hyvin. 

Olin havaitsevani inasen tahmeita kepin ilmaisuja, joten teen seuraavat jäljet taas ihan vaan vaikka yhdellä kepillä. Jälki oli 400m pitkä, vähän lyhyt mun makuun, mutta tein sen vieraaseen metsään, enkä sittenkään halunnut tehdä siitä liian vaikeaa. Kuitenkin jäljen päähän Lee teki parhaan kepin ilmaisun kepille ja herkkupurkille, joten pitää miettiä näitä ennen seuraavaa jälkeä. 

Aronin kanssa olen iloinnut tällä viikolla ensimmäisistä tunnin lenkeistä tänä vuonna, eikä sen operoitu jalka ole ottanut yhtään takapakkia. Oli jotenkin hirmu onnellinen hetki, kun tajusin, miten ihana oli kulkea kahden mustavalkoisen perässä. 



perjantai 11. toukokuuta 2018

Leen jäljet 8 -10 ja helatorstain aktiviteetit

Keskiviikkona Lee ajoi elämänsä toisen vieraan ihmisen tallaaman jäljen ja jäljesti ensimmäistä kertaa Koivumäessä.
 Koivumäki on Tavesin oma "treenitila", mihin liittyy paljon muistoja. Siellä on järjestetty vuosien saatossa kokeita, treenipäiviä tai talkoita. Koivumäen pihagrillissä on paistettu monet makkarat ja parannettu maailmaa. Koivumäessä on tehty Aronin kanssa aikanaan niin paljon erilaisia juttuja. Tunnen ne polut ja maastot kuin omat taskuni. Vähän hakeaa, mutta mielessä lupaus myös jostakin uudesta. Joten nyt oli vuorossa siis Leen ensimmäinen jälki Koivumäessä. 

Miinu oli tallanut meille ehkä 400m pitkän kaarimaisen jäljen. Siinä oli jo jonkin verran maastonvaihtelua, kun aloitettiin sammaleella, edettiin kuivuneiden kuusien alle ja tultiin taas takaisin aukeammalle sammaleelle. Nyt tunsin ensimmäistä kertaa sellaisen jäljen imun ja pienen vedon minun ja koiran välillä. Lee oli hommasta hyvin innoissaan ja sen tunsi sinne liinan päähän. Ensimmäisen kepin se ylitti muina miehinä, mutta kaksi seuraavaa ilmaistiin hyvin. Kepeissä ei ollut enää mitään apuja, ihan keppi vaan siinä jäljen päällä. Viimeiselle kepille varmistan loppupalkkauksen pienen ruokapurkin avulla. 
Mutta hyvä jälki. Siinä oli kuitenkin yksi melkein kulma, missä Lee hukkasi jälkensä ja joutui tarkistelemaan. Siitä sain muistutuksen, että se voisi olla tarkempi. En halua kouluttaa sitä sellaiseksi, että roiskimalla sinne tänne, ehkä jäljen taas löytää. 

Jälki nro 9 olikin helatorstain iloksi pellolla. Pelto oli kyllä tosi kuiva, tuntui, ettei maa murtunut mitenkään askeleeni alla. Jonkin verran ripottelin ruokaa sinne ja laitoin kolme keppiä. Tässä jäljessä oli hyvää, että Lee ilmaisi kaikki kepit, mutta kyllä se muuten oli melko paljon hukassa. Oli lämmin päivä, mutta pellolla kävi tuuli, joka vielä siirsi jälkeä Leen mielestä sivuun. Sen suoralla ajo, oli ihmeellisen poimuilevaa. Hetkittäin se näytti peltojälkikoiralta, mutta vain hetkittäin.  Päätin siinä sen jäljestystä seuratessa, että kyllä me keskitytään Leen kanssa nyt vaan metsäjälkeen, koska muuten alkaisi ahdistaa. Se saattaa mennä ihan pikkusen kepistä yli ja sitten vasta sen tajuntaan menee viesti, että siinä oli keppi, jolloin se kääntyy ja ilmaisee sen kepin minua vasten. Peltojälkikoiralle homma olisi ihan nou nou juttua ja joutuisin puuttumaan siihen nyt heti. Mutta koska tavoittelen puhdasta halua ilmaista kepit ja yritän saada niihin huikean motivaation, totean, että metsäjäljellä se voi kääntyä kepin kohdalla, riittää, että se ilmaisee ne. 

Jälki nro 10 oli perjantaina minun oma tekemä. Tein nyt suosikkimetsääni Kintulammen nurkille. Siellä on silmänkantamattomiin todella hyvää metsää, johon saa jo 500 metrin jäljelle monenlaista maaston vaihtelua. Joten tallasin sinne 400m pitkän jäljen, jossa oli Leelle sen ensimmäinen jana ja ensimmäinen oikea kulma. 
Janan tein tosi helpoksi. Ehkä 3 metriä tieltä kulki jälkeni, jossa oli takajälki, mutta tallasin siihen niin helpon kulman, että koira lähtee luonnostaan oikeaan suuntaan. Tein sille ensimmäisen oikean kulman noin 50m päähän siitä janalta, mutta valitsin luonnollisen kohdan ja tallasin ekstravahvasti sen kulman. Keppejä oli jäljellä 4 kpl ja jälki kävi kallioisella sammaleella ja päätyi semmoseen kosteikkoon. Eli oli jo vaihtelua. Marja "tokokoutsini" oli mukana katsomassa menoa, joten saatin sen myötä pari valokuvaakin meidän jäljestyksistä. 

Janalla. Jos kuvaa katsoo tarkkaan, huomaa koivussa merkkinauhan. Olin kävellyt juuri siitä ja Lee lähtee oikeaan suuntaan pienen hapuilun jälkeen. 




Ja sitten ensimmäisen onnistuneen kulman jälkeen oli edessä avonaista metsää

Ensimmäinen keppi löytyi. Lee ilmaisee ne käymällä maahan ja sitten siinä syödään herkkua kaikessa rauhassa.

Matka jatkui kalliolle ja annan Leelle tilaa ratkaista jäljen haasteita. 

Ja toinenkin keppi löytyi

Tämän jälkeen Lee ylitti jostakin syystä kepin nro 3, mutta ilmaisi onneksi jäljen päässä olevan kepin ja sai herkkua vatsan täydeltä. 

Otsikkoni lupasi myös kerrontaa helatorstailta. 

Kävin tallaamassa Kyötikkälän kentän vierssä oleville pelloille sekä Aronille että Leelle peltojäljet. Jälkimmäisen koiran jäljen ajon kirjoittelinkin jo, joten mennään suoraan siihen Aronin jälkeen. 
Aron on nyt hyvin maltillisesti puuhastellut, sillä kuntoutus polven ristiside-operaatiosta on vielä kesken. Kotipihassa on opeteltu jälkiesineiden ilmaisua ja se tekee ne nyt hyvin maahan menemällä. Olen keskittynyt siihen, että se on suora ja jäljen suuntainen. Kuljen takaa palkkaamaan sitä molemmilta puolilta ja esineiden ilmaisu näyttää tosi hyvältä. Arastelen ottaa sillä toistoja, koska en tiedä, että mitä sen polvi niistä tykkää, joten on treenattu erittäin maltillisesti. Mutta nyt tein Aronille kevään ensimmäisen jäljen, jossa oli vielä esineet mukana. Ennen jäljestystä kerrattiin mitä esineillä kuuluu tehdä ja jäljelläkin Aron teki kaikenlaisia ilmaisuja niille. Yhden nappasi vahingossa suuhunsa. Itse jälkensä se ajoi hyvin, se oli myös kulmissa hyvä, mutta jälki ei ollut kovin pitkä. Viimeiselle esineelle se teki täydellisen ilmaisun ja tämä oli ihan mahtavaa. Näinkö alkaa metsäjälkikoira taipumaan peltojäljen maltillisuuteen ja tarkkuuteen....

Pojat jäljen ajon jälkeen


Ennen jälkiä kokeilin esineruutua käyttämällä kateuskorttia. Tallasin metsään 10m leveän ja 50m syvän kaistaleen. Valitsin ruuduksi sellaisen pöheikön, missä oli kaatunutta puuta, risua, kuusenalkuja, mustikanvarpua jne, koska nyt olisi paljon paikkoja, missä esineitä voisi olla, mutta niitä ei ihan pelkällä täydellä laukalla löydä. Leen esineruuduissa on vähän jääty polkemaan paikalleen, koska Leen mielestä esineruutu on sellainen, missä vedetään miljoonaa takarajalle ja siellä on esine, jos on. Se ei mielestäni ole vielä oivaltanut, että hommassa tulisi olla ajatus etsimisestä. Joten vein kaistalleni 7 esinettä kahden bordercollien katsellessa puihin kiinni sidoittuina. Lee sai hakea ekan esineen. Sitten oli Aronin vuoro. No sehän lähti kuin nappi takista sinne ruutuun ja pelotti sen polven puolesta. Aron haki tunteella ja hyvin kaksi esinettä peräkkäin ja Lee kiljui kateudesta siinä vieressä. Sitten oli taas Leen vuoro ja niin nousi etu ja keski-esineetkin. Lopuksi Aron pääsi vielä kerran ja näin saatiin kaikki esineet pois ruudusta. Kateus on kantava voima!

Bordercolliepojat pääsi tässä välissä kotiin nukkumaan ja lähdin Rayn kanssa rallyvalkun treeneihin. Tehtiin Krista Karhun jotakin kisarataa ja Rayn kanssa tehtiin se mes-kylteillä. Treenattiin ulkona ja aurinko paistoi. Videoitiin kaikkien suoritukset ja videolta oli kiva myöhemmin kerrata vielä radan kehityskohteet. Ray oli tosi hyvällä fiiliksellä ja teki kaikki ne kyltit oikein, mitä se osaa. 

Radan alkupuolella oli pujottelu koiran ollessa oikealla, siinä se vähän haki tukea kädestäni, mutta korjailtiin sitten radan jälkeen myöhemmin näitä eri pujottelu/spiraaleja koira oikealla. 
Kolme askelta taaksepäin- koira oikealla oli vaikea, tämä nyt työn alle.
Samoin koira puolenvaihto edestä- kympin virhe tuli tässäkin. 
Valkovuokko me tehtiin vähän eriaikaisesti. 
Mutta asenne oli oikea! 


Päivän päätteeksi käytiin vielä kokeilemassa saataisiinko Lee järveen. Sen asenne vettä kohtaan on lievästi erikoinen, sillä se ei halua kastella tassujaan missään. Se ei vahingossakaan lenkillä mene ojaan tai vetiseen lutakkoon. Ja vepekoiraa siitä haaveilen. 

Iik, vettä!

Joten kokenut konkari Elvis mukaan ja käveltiin sellaiselle rannalle, missä on hiekkapohja ja pitkälle matalaa. Vesi on tosi kylmää vielä, mutta kai sitä tassut voitaisiin kastaa. 
No Elvis meni suoraan veteen eikä sitä tarvinnut kannustaa. Lee sen sijaan kiljui rannalla eikä todellakaan mennyt. Pyydettiin, kannustettiin, mutta ei. Lopulta otin sukat ja kengät pois jalastaja menin itse seisomaan nilkkoja myöten veteen. Otin Leetä kaulanpannasta ja nykäisin sen sinne myös. Sen silmät laajenivat järkytyksestä, mutta se mukautui tilanteeseen kehujen voimalla. Annoin sen juosta rantaan ja toistettiin sama, taas kehut, kun seisoi tassut järvessä. Sitten se sai rohkeutta ja kävi itsekseen rannalla ja tuli kutsusta veteen luokseni. Se loikkasi veteen ihan kuin olisi pistänyt siinä kohdassa silmät kiinni, kun pelotti ja jännitti. Elvis varmasti mietti vieressä, että on se pöljä. Lopulta Lee meni Elviksen perässä veteen vaikka seisoin rannalla, joten se kyllä sopeutui tilanteeseen ja saatiin näinkin rento kuva siitä vedessä. 

Ja lopuksi yhteisposeeraus


Semmonen helatorstai! 




maanantai 7. toukokuuta 2018

Tokon valmennusrenkaan leirillä (kuuntelemassa)

Takana  on oikein mielenkiintoinen viikonloppu Strömforssissa, jossa pidettiin tokon valmennusrenkaan kevätleiri kera maajoukkueen.
 Kevättalvella huomasin, että leirille otetaan kuunteluoppilaita ja olenkin tuntenut, että minun olisi todella jo aika päivittää tokotietojani nykypäivän tasolle. Halusin nähdä miten suomen parhaimmat treenaa ja kerätä itselleni mahdollisimman paljon oppia oman koiran treenejä varten. Odotukset oli isot lauantai-aamuna klo 6 matkaan lähtiessä.


Leiri alkoi kisamaisilla suorituksilla, joten asiaan päästiin saman tien. Kokeenomaiset setit tehtiin ulkokentällä.
Yleisinä havaintona huomattiin, että porukasta vain kolme koiraa löysi ruudun. Ruutu oli merkattu punaisilla kartioilla ja punaisilla nauhoilla hiekkakentälle ja ruudun vieressä oli koira ollut hetki sitten aloittamassa luoksetuloa. Luoksetulon suora oli merkattu valkoisilla puolikkaan pallon muotoisilla kartioilla ja lähes kaikki koirat tavoittelivat sinne valkoisen pallon viereen.
 Toinen selvästi vaikea juttu oli, että ohjattu sekä kiertohässäkkä tehtiin samasta lähtöpaikasta. Ensimmäisessä liikkeessä pysähdyttiin luonnollisesti merkille, mutta kiertohässäkässä koiran tuli ohittaa merkki mennäkseen tekemään kiertoa takana olevalle kartiolle. Ei ollut helppo ei.


Leirin koutsi Christa antoi kisamaisten suoritusten jälkeen kaikille palautteet ja niissä nousi esille monen koirakon kohdalla löysä ote kapulaan. Seuraavana päivänä löysiä otteita korjailtiinkin sitten erikseen.


Lauantaina ruokailun jälkeen treenit jatkuivat. Jokainen taisi tehdä omia ongelmakohtia Christa silmän alla ja kyllä Christa vaan on maineensa arvoinen. Miten käsittämättömän hyvin osasi lukea koiria ja niiden mielentiloja. Kaikkiin "murheisiin" löytyi keinoja korjata ja keinot pohjautuivat jokaisen koiran omiin käytöksiin. Näistä poimin itselleni ja Leen treeneihin sen, että varokaa ettei pallo saa koirasta valtaa. Miten vaikeaa Leen on tehdä mitään, jos kentällä on pallo maassa valmiina. Tähän Christa suositteli, että asiaa voi työstää ihan kotona keittiössä. Pallo pöydälle ja koiralta vaaditaan helppoja juttuja siinä pallon läsnäollessa. Koira ei saa sitä keittiön pöydällä olevaa palloa vaan vähintään yhtä hyvän palkkion ohjaajalta. Sitten asiaa siirretään lähemmäs treenikenttiä ja tilanteita. Koira ei voi keskittyä kuuntelemaan ohjaajaansa ja tekemään parastaan, jos se miettii esim palloa kehän laidalla.


Christa osasi myös hienosti avata bordercollien sielunmaisemaa kertomalla, että kaikilla bordercollieilla on tietynlaista maanisuutta, mikä tekee siitä koiran, jonka kanssa voi treenata ja tehdä toistoja sekä hioa pikkuasioita loputtomasti. Se tekee myös siitä sen vaikeuden ja käytökset, mitä maaniset bordercolliet toistavat, ovat ihan autistista tasoa. Esimerkiksi yksi koira teki tunnaria, missä se ei varsinaisesti edes etsinyt kapulaa vaan oli etsivinään toistaen autistisen näköistä käytöstä kapuloiden yläpuolella uudestaan ja uudestaan. Tähän korjausehdotuksena oli keskeyttää käytös heti ja rakentaa tunnaria esim aluksi niin, että tunnarikapula ovat kaaren muotoisella muodostelmalla ja koira etsii kapulaa yhdessä ohjaajan kanssa siinä kaarella edeten ekasta kapulasta viimeiseen ja heti kun oma tulee kohdalle, tulisi koiran reagoida siihen ja poimia se oma poistuen kapuloiden luota. Ja näin saataisin rakennettua onnistumisiin pohjautuva tunnari, missä ei ole mahdollisuutta olla vain etsivinään sekalaisessa järjestyksessä jotakin.


Päivän treenit loppuivat klo 17 ja tuntui jo ihan raittiin ilman myrkytykseltä, kun olimme kuuntelureissukaverini Marja kanssa olleet kentän laidalla koko päivän. Omat koirat olimme jättäneet kotiin, joten sai keskittyä ihan täysillä kuuntelemaan ja oppimaan.
Olimme varanneet majoituksen Strömforssista ja totesimme ympäristön olevan ihan mieletön. Samoin majoitus kahden hegen huoneessa 1800-luvulla rakennetussa talossa oli erilaista, mihin kotona on tottunut. Käytiin iltasella vielä katselemassa ympäristöä ja onneksi saatiin hetkeksi koira käyttöömme, Ojamiehen Maijun westie Ellin. Kaikki kävely ilman koiraa on nimittäin turhaa kävelyä.


Seuraavana aamuna treenit jatkuivat hallissa ja nyt olikin sitten semmoisia sirkushuveja, että jestas. Koirakot tekivät pareittan kahta eri liikettä samaan aikaan kahden eri liikkurin toimesta. Kaiuttimista kuului musiikkia tyyliin Pirates on caribian ja liikkurit liikkuroivat käskyjä megafoonien kautta. Ensimmäisenä toinen koirakko teki kaukoja ja toinen teki ohjattua noutoa. Koska tekivät samaan aikaan, oli kaukoja tekevän koiran yritettävä keskittyä omaan ohjaajaan eikä siihen vierestä lähtevään koiraan, joka sai luvan mennä merkille ja hakemaan kapulaa. Haettava kapula oli kaukokäskyjä antavan ohjaajan takana, jota tosi moni koira kiersi tai livahti siinä kohdin suoraan keskikapulalle.


Toinen jännittävä kohta oli, kun toinen koirakko teki z-liikettä ja toinen samaan aikaan kiertohässäkkää. Jännittävää kohta oli nähdä, kun toinen on z-liikkeen keskimmäisellä suoralla ja toinen tulee hypyn kautta koiran z-liikettä tekevän edestä perusasentoon.


Kaikkiaan kaikki koirakot selvisivät todella hyvin näistä supervaikeista häiriö treeneistä. Christa sanoi palautteissaan, että niissä ei odoteta koirakoiden tekevän mitenkään parastaan vaan treeni oli lähinnä ohjaajille, joiden tuli pystyä muuttamaan toimintaansa, jos suoritus ei mennytkään ihan niinkuin piti. Samoin tehtävissä mitattiin myös ohjaajien kykyä tukea koiriaan vaikeissa olosuhteissa, joten paljon käytettiin lätkää ruudussa tai ohjaajat kävivät näyttämässä kierrettävän tötterön. Oli myös hienoa huomata ihan koko viikonlopun aikana, ettei kukaan koira murissut tai rähissyt toisilleen. Kukaan koira ei näissä häiriötreeneissä kokenut toista niin isona uhkana, että olisi esim lähtenyt vastaan tai pois suorituksestaan. Kaikki koirat seurasivat ohjaajiaan ja keskittyivät melko hyvin niihin. Koirien käytöstavat olivat ihailtavia. Näistä tuli itsellekin muistutus, että ne perustavat on oltava kunnossa, että treeneissä voidaan keskittyä olennaiseen.


Iltapäivällä oli vielä kierros Christan koulutuksia ja koirakoiden omia murheita ja yritin kuunnella sekä keskittyä poimimaan niistä kaiken mahdollisen. Tyhjään lähetyksessä hyvänä vinkkinä oli vinoon lähteville koirille korjata niiden etenemistä esim talouspaperirullatelineiden avulla. Ne olivat sellaisia metallisia telineitä, joita ei oikein edes huomannut, vaikka ne hiekkaan upotettiin, mutta ohjasivat koiraa ja ohjaaja pitämään kuitenkin kriteeristä kiinni. Ylipäätään Christa opetti viikonloppuna, että korjataan mitä tahansa juttua, tulisi erotttaa koiralle se asia, että tämä mitä teet näin ei käy, mutta tämä mitä teet näin se käy. Kriteeri tulisi kertoa koiralle jotenkin ja monessa pikkujutussa se tuntuikin ihan mahdottomalta. Silti Christa keksi aina jonkin keinon, miten se kriteeri sittenkin saadaan kerrottua koiralle.


Kotiin vietäväksi tuli repullinen toko-innostusta, treenivinkkejä sekä selviä mielikuvia, miltä kokonaiset liikkeet näyttää, kun kaikki palaset on hallussa. Toisaalta tuli myös ahdistusta, että miten valtava määrä työtä ja paneutumista on takana koirakolla, joka on maajoukkuetasolla. Se pienien yksityiskohtien hiominen ja tavoitteleminen on ihan uskomatonta. Mutta siitä meidät suomalaiset kai maailmalla tunnetaankin. Mutta se valtava treeni-into ja ilo kyllä tarttui. Kotimatkalla päätin ottaa Leen syksyn tavoitteeksi päästä oman alueensa nuorten koirien tokon valmennusryhmään ja sitä kautta päästä eteenpäin tokon ihmeellisessä maailmassa. Lähtiessä kun olin päättänyt nyt tämän kesän keskittyä sen kanssa tekemään vain maasto ja vepetreenejä, joten eikös vaan, että ilmeisen tehokas leiri.

Leen jäljet nro 5, 6 ja 7

Viime viikolla Lee ajoi elämänsä ensimmäisen vieraan ihmisen jäljen. Historiallista.

Oltiin Miinun ja Pipsan kanssa aloittelemassa Tavesin nimen alla kulkevia keskiviikko-jäljestyksiä ja huomattiin, että meillä on kiva nuorten koirien jälkiryhmä. Kaikki koirat  vuoden iän molemmin puolin ja aloittelemassa tätä jäjestyskautta talven jälkeen.
 Tallattiin toistemme koirille vieraat jäljet ja yritettiin ajoittaa ne niin, etteivät vanhene kovin paljoa yli tunnin vanhoiksi. Koko päivän oli satanut, mutta nyt illaksi sade oli päättynyt. Metsän sammal oli märkää ja ilma kostea. Ihan paras jäljestyskeli siis nuorille koirille. Ajettiin jäljet yksi kerrallaan ja yhdessä ihmeteltiin koiriemme jäljestystä. Vertaistuki oli tosi tärkeää ja se, että koira ajoi jälkeään, vaikka sen ohjaajan lisäksi oli kaksi muuta ihmistä mukana siellä metsässä. 

Lee lähti ajamaan Pipsan tekemää jälkeä ( jälki nro 5) tosi hyvin. Huomattiin, että matkan varrelle tiputeltu ruoka ehkä vähän häiritsi työskentelyä. Sillä saattoi jäädä pari namia syömättä, eikä ollut kiva, että se kääntyi takaisin päin vielä syömään niitä nameja. Jälki oli semmonen iso kaari, ehkä 200m ja Lee eteni sillä hyvin. Jäljen päässä on herkkupurkki ja Pipsalle antamani keppi, jonka kohdalla Lee ilmaisi ja putosi hyvin makuulle. Mahtavaa! 

Tein heti seuraavalle illalle uuden jäljen Leelle. Jälki nro 6 oli tehty helppoon maastoon Vehoniemen sorakuopan lähelle ja ilma oli sellainen, että ihan kohta sataa. Jäljen alkuun laitoin pienen namikasan, mutta nyt oli ensimmäistä kertaa jälki, jossa ei ole ruokaa askelissa. Jälki oli 500m pitkä, ajoin sen tasan tunnin vanhana. Siinä oli ekan kepin alla pieni herkkupurkki, sitten kaksi keppiä ilman herkkuja ja jäljen päässä isompi purkki kepin alla. Ja mikä työvoitto, Lee ilmaisi kaikki kepit ihan spontaanisti. 

Sitten Lee sai lepuuttaa jälki nenäänsä kolme päivää ja tein sille tänään jälki nro 7. Tänään oli ensimmäinen kuuma päivä ja metsä, johon sen jäljen tallasin oli rutikuiva. Mietiskelin, että mitenkähän se jäljen haju nyt edes tarttuu maastoon. Jälki oli nyt 400m pitkä, siinä ei ollut ruokaa. Keppejä laitoin 5 kpl ja ainoastaan viimeisen kepin alla oli avaamaton Ceacar koiranmärkäruoka. Olen tähän saakka käyttänyt todella hyvin hajustettuja keppejä. Ne siis taitaa olla eteisessä takkien taskuissa ja olen käyttänyt niitä keppejä aikaisemminkin. Näin alussa minulle on tärkeää, että saa ylipäätään kerrottua Leelle, että idea on jäljestää ja ilmaista ne kepit ja vain kepiltä tulee ruokaa. Kepin hajustus on siis tavallista voimakkaampi. Jos se ei ilmaise keppiä, en pääse palkkaamaan sitä mitenkään. Tänään kuitenkin otin ulkolaatikosta viime keväänä pilkottuja kuivia keppejä muutaman taskuun hajuuntumaan. Ihan vain tarkistaakseni, että missä keppien kanssa nyt mennään. 

Jäljellä ykköskeppi oli takuuvarma taskussa pitkään hajuuntunut keppi. Sille hyvä ilmaisu. Kakkoskeppi oli vähemmän hajustettu ulkolaatikosta napattu keppi ja tällä Lee epäröi, se kävi maahan, mutta ei pysynytkään siinä, vaan nousi takaisin seisomaan. Menin pian koiran luokse ja näytin keppiä, että kyllä, tämä on keppi, jolloin Lee kävi maahan ja sai ruokaa taskustani. Sitten jatkettiin matkaa. 
Kaikkiaan jäljellä nro 7 oli 5 keppiä, joista se ilmaisi 3/5. Se meni toisen ulkolaatikon kepin yli ihan kylmän viileästi ja yksi ilmaisematon keppi ei vain jostain syystä osunut kohdalle. Viimeisen kepin ilmaisu oli kyllä paras ja teki sen tosi hyvin. 
Jäljestyksessä tänään erityisen hyvää oli, että Lee ylitti yhden hiekkatien ja useamman polun. Nyt se ei enää hätkähdä vaikka tuleekin lyhyt alustanvaihdos tulee sille eteen. Jatkossa taidan siirtyä ottamaan aina uudet kepit ulkolaatikosta taskuun mukaan. Pikkuhiljaa voisi lähteä miettimään myös janajuttujen aloittamista. Ja lisää vieraiden jälkiä ja erilaisia maastoja. 




lauantai 28. huhtikuuta 2018

Leen jälkiä ja esineitä

No jes, ollaan päästy Leen kanssa hyvään vauhtiin maastojen treenaamisen suhteen. Viikon sisällä Lee on ajanut 4 kpl jälkiä ja tehnyt 3 kpl esineruututreeniä.


Jälkien suhteen koin todella yllättäviä havaintoja, joista olin itsekin ihan ihmeissäni. Lee jäljesti pentuaikana monia nurmi/peltojälkiä ja mitä enemmän niitä tehtiin, sen hurjempi kiire sillä oli päästä jäljen loppuun. Se oli ihan käsittämättömän kiireinen ja siinä jäi namit syömättä. Lisäsin silloin lisää ruokaa jäljelle. Ruokaa joka askeleelle, kantaan ja kärkeen. Välillä jopa kokonaisia kasoja ja lyhensin jälkiä. Tavoitteena oli saada koira rauhoittumaan ja syömään jäljelle, ei kaahottomaan sinne loppuun 5 sekunnissa, mutta en kyllä onnistunut siinä. Huokaisin silloin pitkään ja onneksi tuli talvi. Lee sai kasvaa ja miettiä asiaa.


Nyt tein sille ensimmäisen jäljen metsään ja tiesin, että se on hyvä käyttämään nenäänsä. Juu, näin oli. Mutta sen mielentila. En tiedä olisinko itkenyt vai nauranut, mutta se oli aivan järkyttynyt, että olin tehnyt sille jäljen metsään. Se hiipi sitä kuin kissa. Se haisteli jokaisen askeleen tarkkaan ja välillä katseli ympärilleen aivan kuin kysyen, että mikä tämä on. Sen silmät oli pullistuneet päästä kuin pöllöllä. Se tarkasteli ja mietti. Jäljellä oli ajoittain ruokaa askeleissa varmistamassa, että tallattu askel on tärkeä, mutta välissä oli useita tyhjiä pätkiä. Ja se meni askel askeleelta. Se kiinnittyi jälkeensä niin, ettei todellakaan pystynyt ilmaisemaan kepin keppiä, edes lopussa. Tultiin molemmat pois jäljeltä ihan kuin ihmeen kokeena. Lee pyöritteli päätään, että mikä juttu se oli ja minä mietin, että miten kummassa tästä nyt jälkikoira tehdään. Missä on hullun ahne jälkikiituripentu? Jälki oli 120m pitkä semmonen iso kaari metsässä. 


Noh, seuraavalle jäljelle laitoin pituutta vähän lisää, noin 200m. Edelleen metsään. Jälkikeppejä ilmaisi oikein hyvin ilman jälkeä ja niitä otin sillä useamman niin, että tiputtelin metsään keppejä ja Lee sai niitä vapaana ilmaista. Mutta kun se jäljesti, se ei vaan pysty irroittamaan itseään siitä jäljestä. Jälki on sen mielestä niin ihmeellinen juttu. Noh, ei siinä sitten mitään. Päätin, että eipä hermoilla vaan opetellaan yksi asia kerrallaan. Tein hyvät pläänit seuraavaan treeniin, jossa ei ollut keppiä jäljellä kuin päässä. Ruokaa oli ensimmäisellä viidellä askeleella ja sitten siellä täällä aina välillä. Matkaa lisäsin 100 metriä lisää. Jäljen loppuun tein jekun, jossa jätän kepin herkkupurkin päälle ja hyppään itse sivusuunnassa metrin eteenpäin. Näin jälki loppuu kuin seinään ja koiralle ei jää oikein vaihto-ehtoja kuin ilmaista se keppi saadakseen herkkupurkin auki. Ja tämähän toimi.


Keskiviikkona Lee piti lepoa ja torstaina vasta hyvä suunnitelma olikin. Tallasin unelmien jälkimetsään 400m pitkän jäljen. Siinä oli tasaista sammalta, mutta myös maaston muutoksia. Jouduttiin ylittämään vähän polkujakin. Ja vau. Nyt se työskenteli jo rentoutuneesti ja tarkasti. Se tuntui nauttivan siitä haasteesta mitä olin tehnyt ja minä vain kuljin rauhassa hiljaa sen perässä ja annoin Leen nautiskella jäljestään. Annoin sille tilaa ratkaista, että mitä silloin tehdään, kun jälki nousee kumpareen päälle tai mitä silloin tehdään, kun jälki kiertää ison kiven. Lopussa oli herkkupurkki ja keppi ja kun ei ollut enää jälkeä mitä jatkaa, kävi se purkille maahan ja sai ruokaa. Ja ihanaa, nyt se näytti siltä, mitä pitääkin. Nyt annan sen haudutella oppimaansa muutaman päivän ja ensi viikolla jatketaan. Se tekee ihanan järkevästi jälkihommaa eikä missään nimessä kaahota tai ryhtäile. Jälkikeppejä se ei vaan nyt ilmaise, mutta uskon tämän olevan vain vaihe. Opetelkoon nyt itse jäljestystä. Toki jälkikeppejä treenataan erillään jäljestä omana treeninä. 


Kun on kahdeksan vuotta kulkenut vain Aronin perässä jäljellä, on tosi hassua, kun vaihtuu koira, jolla on täysin toisenlainen tyyli. Ja tässä punnitaan se kouluttaja. Koiria ei tule vertailla keskenään ja muistutan, että Aronilla on vuosien kokemus kaikenlaisesta mitä jäljellä tulee vastaan. Ja sama tulee opettaa Leelle. Toisaalta olen tehnyt Leelle alkuopetuksen paljon huolellisemmin ja yritän saada nyt meille oman treenipellon jostakin, että voidaan monipuolisesti jatkaa jälkitreenejä, koska fh-jälki kiinnostaa minua myös.

Onnellinen koira jäljestyksen jälkeen


Esineruuduissa ensimmäisenä vaiheena on ollut, että Lee noutaa esineitä metsässä. Jonkinlainen esineenluovutus pitää myös olla hallinnassa, että koira tietää, mitä siltä odotetaan, kun se kohtaa sen esineen. Erikseen olen siis nostattanut joitakin esineitä ihan läheltä enkä ole hermoillut, jos se nostaa esineen minulle vähän sivuun eikä vielä korrektisti eteen istuen. Riittää, että se tuo esineen minulle käteen. Tämän jälkeen halusin opettaa sille, että sen tulee irrota minusta metsässä 50m suoraan eteenpäin näyttämääni suuntaan. Tein sille kapean kaistaleen, jolla opetin, että pysy aina tallatulla alueella. Tallasin kaistaleen hyvin reunat ja siksakkia keskeltä keskelle. Sitten vietiin yhdessä esine ensin 20 metriin ja aina Lee näki, kun heitin esineen vielä vähän meistä eteen päin. Tänne jää, oli Leen mielestä kamalaa, esine-parka, sinne se jäi. Sitten palattiin eturajalle ja lähetin sen hakemaan esineen. Hyvin irtosi ja nosti esineen ilmaan. Se selvästi pysähtyi näissä ensimmäisissä treeneissä kysymään, että löysin, mitäs sitten piti tehdä. Pieni vihje tuo ja sieltä tultiin esine suussa eturajalle. 

Pallopalkka on paras palkka




Sitten vietiin esine yhdessä Leen kanssa 50m takarajalle ja sinne jäi. Heitän aina esineen meistä eteenpäin ja näin vältän, että esineen luokse menee suoraan jälki. Lee muistaa hyvin missä esine suunnilleen on, mutta joutuu viimeisellä metrillä kuitenkin sen nenän avulla etsimään. 
Sitten lähetin sen eturajalta sen hakemaan ja noin 19 sekuntia kesti koko pisto. Nyt esineen kohdalla se ei tarvinnut apuja, tuli ilman vihjeitä esineen kanssa luokseni. 

Missä esine


Seuraavat viikot vahvistan tätä ideaa, että juokse aina suoraan näyttämääni suuntaan aina takarajalle asti, sieltä löytyy. Tehdään helpolla isoilla esineillä, mutta joka kerta erilaisessa paikassa. Nyt meillä on ollut helppoja maastoja, missä näen koiran koko ajan. En halua sille mitään epävarmuutta, joten en lähde mitenkään kikkailemaan. Motivaatio irrota eteenpäin on nyt tärkeintä. Kapeilla kaistoilla yritän opettaa sille tekniikkaa, että eteenpäin. Kapealla kaistalla voisi olla myös kaksi tai kolmekin esinettä. Näillä päästään siihen, että tullaan hakemaan useampi esine, ei aina vaan yhtä. Toisaalta tulen tallaamaan useamman kaistaleen yhdelle treenikerralle ja myös näillä opettamaan, että haetaan yksinesine per kaistale. Kun takarajalle irtoaminen alkaa olla helppoa, tulee kuvioihin myös etu ja keski-esineet. 

On ollut myös kivaa, että Pirjo ja saksanpaimenkoira Hipsu on ollut meidän kanssa treenaamassa. Näin saa heti vieraan koiran ja ihmisen hajua ruutuihin, samoin vieraita esineitä. Mutta joo, tärkeintä on rakentaa hyvää motivaatiota ja itseluottamusta ja sitä kautta hiljakseen rakentaa kokonaisen ruudun esine-etsintää. Olen innoissani, sillä maastojen treenaaminen on parasta mitä tiedän. 



keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Leen jälkikepit

Leen jälkikepit näyttävät nyt lupaavilta. Se nimittäin on oikein hyvin lahjottu niihin. 

Leen pentuaikana tein paljon erikseen sellaista treeniä, missä opeteltiin, että mitä tulee tehdä, kun törmää jälkikeppiin. Harjoiteltiin heti aluksi hyvin pikkuisilla kepin paloilla, jotta keppi ei löydy silmien avulla vaan nenän ja siirsin nopeasti treenit nurmelle. Sen piti nenää käyttämällä löytää se pikkuinen kepin pala ja heti löydettyään piti käydä maahan sen kepin eteen. Silloin jäin mielessäni vähän harmittelemaan, että miten herkästi sen suu kävi kiinni keppiin myös ja miten herkästi se kääntyi ilmaisemaan kepin niin, että se kääntyi minua kohti katsomaan, että mitä mieltä olin. No en puuttunut näihin mitenkään erikoisemmin. Palkan suunnalla ja ajoituksella ehkä yritin korjata tilannetta. Edessä oli koira, jolle olin opettamassa minulle täysin uutta tapaa ilmaista jälkikeppejä. Ihan kaikki muut jälkikoirani ovat tuoneet kepin minulle noutamalla. 

Jälkikepin noutamisessa on vaan omat riskinsä. Aronin kohdalla se saattoi pureskella keppia tuodessa sitä minulle. Yhdessä jälkikokeessa jälkikeppi oli tosi kuivaa puuta ja lähes halkesi kulmahampaan osumasta. Hmmm, en tiedä saako jälkikepin palasista pisteitä. Ja en koskaan ollut vaatinut täysin korrektia kepin tuontia, usein se oli Aronilla sellainen, että se pysähtyi, nosti sen suullaan ilmaan ja pudotti kepin. Jokusen kerran on vähän etsitty, että mihin se keppi tippui. Joten olisinko nyt vähän viisaampi Leen kohdalla? 

Nyt pitkän talven jälkeen kaivoin jälkikeppejä kaapista. Muisteltiin sisällä muutaman kerran, että mitä piti tehdä kepin kohdalla. No käydä maahan ja odottaa, että annan siihen palkkaa. 

Sitten otin keppejä taskuun ja taskuun mahtuvan rasian, johon on hyvä tarjoilla jotakin spesiaaliherkkua kuten kissan märkäruokaa löytyneen kepin kohdalla. Hajustin keppejä melkein parin tunnin ajan taskussa, myöhemmin riittää puoli tuntia. Ja oltiin Leen kanssa metsässä ja siinä Leen mennessä edellä tiputtelin keppejä kuljetulle reitille. Hetken päästä tultiin samaa reittiä Leen kanssa uudestaan ja olin sormi naksulla valmiina tarkkaillen, mitä tapahtuu. Hyvänenäisenä Lee pysähtyi heti ensimmäisen kepin kohdalle ja ihmetteli, miksi tämä keppi on täällä. Se 10 sekuntia ihmetteli sitä ja tipahti makuulle. Jostakin selkärangasta se siltä tuli. Naksautin ja kävelin Leen luo kehuen sitä rauhallisesti. Koko kehujen ajan se makasi rauhallisena maassa kepin luona ja sai siihen jalkojen väliin herkkupurkin, mitä sai syödä hartaasti. Kehuin sitä runsaasti ja oltiin siinä syömässä hyvä tovi. Sitten purkit taskuun ja sai jatkaa. Näin Lee löysi kaikki 5 tiputtamaani jälkikeppiä, meni niiden kohdalla maahan ja odotti rauhassa, että tulin sen luo. 

Ihmeellistä oli, sanoi Lee. Tämmösiä keppejä metsässä.

Tänään toistin harjoituksen ja nyt meni eilistä vielä paremmin. Se haistoi kepit heti, kävi maahan siihen kepin kohdalle ja odotti edelleen, että pääsin sen luo. 
Totesin, että on hyvä kun se on koko ajan vapaana. Näin ei tule vahingossa viestittettyä koiralle, että nyt ollaan kepin kohdalla, vaan sen toiminta oli täysin koiran tahdosta ja nenästä riippuvaa. Näin keppien ilmaisun opetteluun ei liity paineita ohjaajan taholta ja uskon, että vain paineettomalla koiralla on nenä auki ja halu ilmaista keppi. Tähtään korkeaan motivaatioon keppien kohdalla, sillä tiedän, että itse jäljestys on yleensä niin hauskaa, että keppien merkitys voi olla suhteessa siihen hyvin pieni. 
Ja mikä parasta, se ei edes yritä poimia niitä suuhunsa, se ei yritä kääntyä ilmaisemaan minua kohti vaan putoaa juuri siihen paikkaan, mistä havaitsee kepin. Ja Leen mielestä tämä leikki on ihan hurjan kivaa. Alla oleva kuva on napattu tänään keppitreenin jälkeen, kuva puhukoon puolesta. 


Seuraavaksi tallaan jäljen metsään ja jäljellä on näitä keppejä. Täytyy nyt miettiä pari päivää oikein hyvä suunnitelma ja viikonloppuna sitten toteutuksen pariin.


maanantai 9. huhtikuuta 2018

Kesäkauden suunnitelmia

Sain tänään sähköpostia, että minut oli hyväksytty Rayn kanssa tamskin rallytokon valmennusryhmään. Olin siitä kyllä tosi iloinen. Rayn kanssa rallytoko on kivaa, mutta eteneminen siinä lajissa on ollut hyvin rauhallista. Olen edennyt vähän kuin luokka kerrallaan ja marraskuussa Rayn Rtk3-koulari oli käänteen tekevä hetki. Tiesin, että jos halutaan kisata mestarissa, pitäisi oikeasti alkaa panostamaan. Pitäisi olla treeniporukka ja säännöllinen harjoittelu. Mes-luokan kyltit ja tehtävät on jo sellaisia, että osaamisen eteen pitää tehdä töitä hurjasti. 

Joten siinä silmänräpäyksessä kun näin, että valkkuryhmässä vapautuu kesäkaudeksi paikka, laitoin hakemuksen matkaan. Ja viikon verran odottelin, että kuinkahan tässä käy. Tulimme valituksi ja treenit alkavat jo tällä viikolla. Rayn ykköslaji on kuitenkin agility Petran kanssa, mutta onneksi heidän agility-iltansa jatkuu kesän ajan tiistailla ja Ray pääsee kanssani sitten rallytokoilemaan torstaisin. Siitä tulee kivaa! 

Lee on nyt 10 kk vanha nuorukainen ja sen tulevaa kesää olen miettinyt tosi tarkkaan. Talven ajan ollaan Leen kanssa käyty sunnuntaisin Marjan tokoryhmässä ja se on ollut ihan tosi loistava juttu. Olen saanut Marjalta paljon hyviä ajatuksia miten viedä nuorta bordercolliepoikaa tokon suhteen eteenpäin ja olen tästä hyvästä alusta varmasti vielä vuosienkin päästä kiitollinen. Nyt treenikertoja on jäljellä enää muutama ja sitten ryhmä päättyy. Ja toisaalta tosi hyvä, sillä meillä ei ole mikään kiire. Tokojuttuja on yritetty tehdä maltilla ja järjellä. Olen antanut Leen kehon kasvaa ja sehän on koira, jonka kasvuvauhti oli talvella tosi hurja. En halunnut mitenkään aiheuttaa treenillä sen kroppaan murheita. Toko kuitenkin kiehtoo ja olen lähdössä tokon valmennusrenkaan leirille kuunteluoppilaaksi toukokuussa. Odotan sitä viikonloppua jo kovasti. 

Lee tullaan lonkka/kyynärkuvaamaan kesäkuussa ja varmasti kuvien tulokset tulevat ohjaamaan lajivalintojamme. Agilityn suhteen olen toistaiseksi sitä mieltä, että toivottavasti meille ei tule tarvetta harrastaa sitä. Olen ohjaajana kömpelö ja ajoitukseni/liikkumiseni ei ole sillä tasolla, että kokisin agilityn olevan turvallista. Kolmosluokan vaatimukset vauhdin, kehonkäytön ja käännösten suhteen on sellaisia, etten halua altiistaa ainakaan vielä Leetä sen haasteille. En koe, että varsinkaan ensimmäisen vuoden aikana meillä ei ole tarvetta saavuttaa agilityn suhteen yhtään mitään. Ehtii sitä sitten vanhempanakin, jos niikseen tulee. 

Sen sijaan päätin, että Leen kanssa tullaan tekemään pk-puolen juttuja ja erityisesti maastoja nyt ensisijaisesti hyvälle pohjalle. Käytetään kesä niihin. Pelto vastaan metsäjälki on käynyt mielessäni koko talven pientä taistelua, kunnes päätin, että koska ihan suurin intohimoni on tuo metsäjälki, pitää kuunnella sydäntä ja tehdä Leen kanssa sitä, mikä tuntuu kaikkein kuumimmalta. Joten ensi kesänä jäljestetään metsässä, kerätään motivaatiota ja kokemusta, opetellaan hurja keppimotivaatio, opetellaan janatyöskentely ja tehdään niitä kaikissa sääolosuhteissa ja maastoissa. Treenataan esineruutua samaan tapaan myös jäljen ohella. Näitä harjoitellaan mm. Tavesin nimen alla ja lupauduin vastuuhenkilöksi Koivumäen keskiviikkotreeneihin. Ja luustokuvat antavat sitten joko tukea tai romuttavat kaiken kesäkuussä. Noh, vähän draamaattisesti kirjoitettu, mutta pk-puolen estenoudot vaativat kyllä terveen kropan. On käyty nyt ampumassa Leelle Niihaman kentän laidalla ja se ei reagoi paukkuihin millään tavalla. Eli yksi perustekijä on pk-puolta ajatellen mallillaan. Olen nyt opettanut Leelle noutoa ja erilaisten esineiden tuomista sillä ajatuksella, että päästään oikeasti esineruudun pyörteisiin jo toukokuussa. 

Aron kuntoutunut tosi hyvin polvioperaatiostaan ja kirjoittelen siitä varmaan lähipäivinä oman postauksen. Sen suhteen eletään kuitenkin päivä kerrallaan ja vaikea sanoa miten Aronin keho kestää tulevaisuutta. Eläinlääkäri Pipsa oli kyllä hyvin luottavainen tämän suhteen, mutta meille on kirjoitettu varmuuden vuoksi resepti kipulääkettä apteekkiin. Jos leikattu jalka alkaa missään vaiheessa osoittamaan kipua, on heti lääkettä saatavilla. Tavoitteet Aronilla on peltojäljellä ja se on kyllä turvallinen laji. Ollaan nyt viime viikolla jo muisteltu esineiden ilmaisua ja ihan pian päästään ulos tekemään niitä. Uiminen on myös hyvä juttu Aronille, mutta en ihan varmaksi uskalla sanoa, että miten vepen voittajaluokan liikkeiden treenaaminen meiltä sujuu. Edetään tämän asian suhteen ihan koiraa kuunnellen ja oma kunnianhimo/ kisaamisen tarve ohittaen.