Rayn kanssa tokokokeessa

Joulukuun viimeisinä päivinä huomasin facessa ilmoituksen, että Tamskin tokokeessa on tilaa. Samalle päivälle oli kalenterissa tehty tilaa rallyn mes-luokan kokeeseen, mutta kumpaan on enemmän työtä, tokon alokas-luokkaan vai rallyn mestariin. Muistelin, että olin kisannut tokossa vuonna 2012 viimeksi ja uudet säännöt on vain suunnilleen tiedossa, mutta pikaisesti katsellen tokon alokasluokka on helpompi nyt kuin vanhoilla säännöillä. Ja otin haasteen vastaan. Mitä treenataan Rayn kanssa kuukausi, että se selviää kunnialla tokokokeesta?

Säännöistä löytyi kaksi asiaa, mitä se ei osannut lainkaan; kapulanpito ja kaukokäskyt. Kapulan pidosta neuvoteltiinkin melkein joka ilta, sillä hänen korkeutensa olisi halunnut pitää sitä suussa omilla säännöillä. Ja kun kerroin minun sääntöjä sanoi Ray, että pidä ihan itse kapulaasi. Neuvottelut jatkuivat sillä, että söin itse palkinnon tai sanoin Raylle, että voit poistua, otan toisen kapulan pitäjän tilalle. Ja kateus on valtavan hyvä voima, sillä homma eteni. 

Kaukoissakin edettiin, mutta jos etäisyys oli Rayn mielestä liian iso meidän välillä, teki se istumaan nousun minua kohti edeten. Viikkoa ennen koetta päätin, että riittää, jos se nousee edes istumaan. 

Lisäksi kuukauden aikana saatiin kahdet liikkuroidut treenit ja jokunen paikallaolo ryhmässä. Eli tosi vähän kuitenkin sellaista kokemusta, mitä tarvitaan onnistumiseen. Haaste oli silti kiva, koska kokeen jälkeen tajusin monta juttua, mitä minun pitää ottaa huomioon mm. Leen toko-uraa mietittäessä ja miten muokkaan omaa toimintaani kilpailijana. 

Kisapäivänä Ray oli loistavassa vireessä, ainoastaan se ei halunnut mennä sivulla maahan. Joku ihme ajatuskatkos tai jumi. Otin maahanmenoja vaikka kuinka monta ennen kehään menoa ja palkkasin jokaisen. Tuomarina oli Vesa Kallio ja liikkurina Hanna-Mari Ikonen, joka oli tehnyt kehästä loistavasti alokkaille sopivaksi. Jokainen liike jatkui siitä, mihin edellinen loppui. Ei mitään siirtymiä kehän päästä toiseen. Näin yksilösuoritus meni todella nopeasti. Liikkurointi oli sujuvaa ja ystävällistä, samoin tuomarointi. 

Mutta seuruulla aloitettiin. Lähdin hienosti seurauttamaan Raytä kehään, mutta heti aloituspaikkaan siirryttäessä tuli takkuja matkaan. Ray ihmetteli, että miten on näin iso kenttä eikä yhtään esteitä. Ja mikä ihmeen teipin pala oli matossa lähtöpaikalla. Ja ketä ne kaksintyyppiä olisi siinä lähdössä myös. Joten seuruussa ehkä viimeinen suora hidasta käyntiä mars, oli sitä mitä Ray osaa. Se hukkui taakseni monta kertaa matkan aikana. Viimeinen perusasento oli täydellinen, mutta kaikki alku meni ihmettelyyn. Seuraaminen 6.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 7.

Luoksetulo 8.5. Lopun perusasento taisi olla vino, jäi istumaan hyvin ja tuli lujaa luokse. 

Nouto-esineenpitäminen 5. Kapula tippui jännittyneistä sormistani maahan ennekuin se tavoitti koiran suun. Nostin sen maasta ja saatiin pidettyä kapulaa edes jotenkin.

Kauko-ohjaus 0. Ei mennyt siinä alussa maahan, istui vain vieressäni kuin tatti. Kun tiesin liikkeen tulleen nollatuksi, vein koiran kädellä maahan ja saatiin tehtyä liike, mikä sujui sitten hyvin. Ray kuitenkin ihmetteli takana olevaa liikkuria, joten luulen, että sen vuoksi ei pystynyt tekemään. 

Estehyppy 9.5. Tän se osaa, varmaan lopun perusasento oli pikkasen vino. 

Paikalla-olo 6. Ei mennyt maahan kun oli sen aika. Autoin koiraa heti ja vein kädellä + suullinen käsky. Näin saatiin siitä eteenpäin onnistunut paikalla-olo ryhmässä. Pysyi hyvin ja nousi hyvin istumaan, kun oli aika. 

Kokonaisvaikutus 8.5 

Yht 127.5 pistettä. Kolmostulos.

Ray oli kuitenkin yhtä hymyä. Ja näin iso kenttä vain yhdelle koiralle :-)

Olipa opettavaista. Tajusin, että paljon enemmän pitäisi olla historiaa ja kokemusta ennen koekäyntiä. Yritin olla liikkeiden välissä Raytä tukemassa, en jättänyt sitä yksin vaan palkkasin sosiaalisesti jokaisen liikkeen jälkeen. 

Kokeenomaisia treenejä tulisi tehdä lisää, yllätyspalkkauksia, kokonaisia juttuja. Yksittäisten temppujen hallinta hyvälle tasolle. Siinä sitä olisi reseptiä jatkoon. 

Kouluttajan rooli

Perjantai-ilta meni mukavasti Tamskin hallilla kouluttajien kokouksessa. Meitä Tamskin kouluttajia hemmoteltiin ihanalla pikku iltapalalla: salaatteja, patonkia, tuorejuustoja, rahkaa, suklaata jne. Ja sen jälkeen kysyttiin, että mikä motivoi kouluttamaan? Se onkin hyvä kysymys. Itse koulutan tunnin viikossa agilityä ja varmaan eniten sen vuoksi, että sillä takaa omatoimitreenioikeuden ja mahdollisuuden varata hallilta omiin treeneihin kenttä aina tunniksi kerrallaan. Se etu on todella luksusta, sillä on ihan eri asia koulutella koiraa valoisassa ja hyvällä pohjalla olevalla kentällä, kuin ulkona säiden armolla. Eikä siitä ole edes montaa vuotta, kun treenattiin kesät ja talvet pihalla. Tehtiin treenitreffejä milloin millekin parkkipaikalle ja treeniympäristö vaihteli viikottain. Oli siinä siis hyvätkin puolensa. 

Kouluttajien illassa puhuttiin kouluttajien etuisuuksista. Jatkossa omatoimitreenioikeus tulee säilymään, mutta muuttaa vaan nimeään. Oliko joku varausoikeusmahdollisuus tms. Kouluttamisesta on saatu myös vuosittain lahjakortteja seuran omiin kisoihin, mikä on ollut myös kiva etu. Nyt jatkossa lahjakortit tullaan muuttamaan euromääräisiksi, kun tähän asti ne on olleet "oikeus osallistua yhteen agilitystarttiin". Lisäksi kouluttamisesta on saanut oikeuden päästä johonkin treeniryhmään maksutta, joten jokaista kouluttamaa tuntia kohti siis on voinut treenata ohjatusti. Minun mielestä kouluttajilla on siis Tamskissa hyvät edut. Illallisella puhuttiin vielä kilometrikorvausten nostamisen mahdollisuudesta, mikä on tähän asti ollutkin, mutta jos kaikki kouluttajat nostattaisivat ne, ei seuralle jäisi juuri mitään tuloja säännöllisistä ryhmistä. Itse olen ratkaissut tämän niin, että treenit on samana iltana kuin kouluttamani ryhmä, joten yhdellä ajolla tulee monta hyötyä.

Jatkossa joudun silti miettimään, että jatkanko agilitykouluttajana. Kouluttaminen on ollut aina kivaa ja nykyisessäkin ryhmässä kaikki ryhmäläset ovat ihanan motivoituneita ja ennen kaikkea niiden taidot agilityssä kehittyy kerta kerralta. Ihan parasta päästä seuraamaan sitä vierestä. Kuitenkin Aronin kanssa päätin meidän vuosien agilityharrastuksen nyt tammikuun alkuun. Sen takajalan polvesta on mennyt ristisiteet ja voisin kirjoittaa siitä oman surullisen päivityksen, mutta jätän sen väliin. Päätös luopua agilitystä on olemassa ja näin ollen agiltyn kouluttaminen tuntuu tulevaisuudessa asialta, josta luovun. Laji on semmoinen, että ajan hermolla olisi oltava, että voi tarjota koulutettavilleen jotakin. Leen kanssa päätin, että agilty ei ole harrastuksissa ykkösenä tai mietitään sitä sitten vuoden vanhan koiran kanssa onko, jos luustokuvaukset näyttäisivät priimaa. Lupasin myös Petralle Leen agilityoikeudet, jos koira on luustoltaan sellainen, että se kestäisi agilityn haasteita. Leen tavoitteet kanssani tulevat olemaan toivottavasti toko ja rally-kentillä sekä pk-puolella jäljellä. Jos se oppii uimaan, niin tarjoilen sille kesäksi vepen ihanuuden ja talvisin vetohiihto olisi toinen vaihtoehto. Olen jo kerran esitellyt Leelle sukset, joten toivoa on. 

Tämän vuoden uutena haastena heitin itselleni, että voisin laajentaa koetoimitsijan oikeuksiani. Kangasallla on rallytokon koetoimari kurssi maaliskuussa ja sain Tamskin puollon osallistua sinne. Tällä hetkellä koetoimitsijoita rallyyn on vähän ja niitä kustannetaan Tamskille ulkopuolisista seuroista. Koetoimitsijana oleminen voisi olla hyvä uusi tapa talkoilla seuran eteen. Joten ehkä jatkossa koulutan niitä lajeja, joita itsekin harrastan, mutta aika näyttää miten tässä edetään. 

Hyviä ja huonoja uutisia

Vuosi on lähtenyt alkuun vauhdikkaasti. Ensimmäisenä kivana ja hyvänä juttuna kerron, että me käytiin Leen kanssa sytyttelemässä paimennusvaistoja viime viikolla. Varsinaisesti paimennus ei ole se juttu, minkä harrastamisesta haaveilen, mutta entä jos mulla on käsissä sellainen koira, jonka kanssa sitä voisi tehdä. Hieman huvittuneena olen seurannut facebookissa bordercollie-foorumin keskusteluja, missä julistetaan, että miksi kukaan ottaa bordercollien, jos ei aio paimentaa ja miksi bordercollieita jalostetaan sellaisista vanhemmista, joilla ei ole koskaan paimennettu? Niin, onhan tuossa koirajalostuksessa kasvattajilla aikas monia muitakin mietittäviä juttuja/kompromisseja, mutta käytännössä hyvin harvalla on mahdollisuus viedä koiraansa lampaille. Aika harva toivoo koiraltaan paimennusviettiä. Itse toivon ihan ensin vain terveyttä, sitten sellaista luonnetta, että koiran kanssa on helppo elää meidän yhteiskunnassa.

Lee pääsi nyt Ninan lampaille ja ensin se vaan haukkui. Lampaat seisoivat paikallaan tuijottaen Leetä eivätkä korvaansa väräyttäneet. Sitten Lee kokeili syöksymällä, että mitäs nyt tapahtuu. Lampaat juoksivat luonnollisesti alta pois ja Leelle sanottiin, että tämä ei ole soveliasta. Siinä se Lee sitten kuumeisesti mietti, että mitähän tässä pitäisi tehdä. Lampaat kiinnosti kovasti, mutta kyllä se mietti, söi vähän lampaankkakkaa, tarjoili minulle katsekontaktia ja sivulle tuloa jne. Se teki kaikki ne jutut mitä se osaa. Sitten mentiin Ninan kanssa lammaslauman keskelle. Kun Lee lähestyi rauhassa häntä alhaalla lampaita, sitä kehuttii. Jos se yritti syöksyä, meni Nina siihen eteen kertomaan, että näin ei tehdä. Ja sieltä se sitten tuli, pieni paimenkoira, joka kiersi lampaita, pyrki niiden pääpuolelle ja oli ihmeissään siitä, että lampaat lähtivät rauhassa liikkumaan, kun niitä lähestyi.

Äitiii, mitä mun pitää tehdä?

Pidettiin yksi tauko päivä välissä ja katsottiin, että mitä Lee oli lampaista miettinyt. Nyt jäin itse portille ja Lee sai lähteä Ninan kanssa katsomaan lampaita. Se lähtikin ja näytti ihanalta. Se pitää lampaisiin hyvää etäisyyttä, se lähestyi niitä rauhallisesti ja se kiersi niitä laukaten ympäri. Ei vaadittu Leeltä suunnan vaihtoja tai mitään muuta kuin, että se on kiinnostunut ja rauhallinen lampaiden kanssa. Riitti, että se kiersi lampaita yhteen suuntaan ja halusi vaikuttaa niiden kulkemiseen. Vielä ei varsinaisesta syttymisestä voida puhua, mutta ehdottomasti oli kiva kokemus. Suunniteltiin, että mennään Leen kanssa vielä kerran ja sitten jätetään asia hautumaan. Keväällä/kesällä sitten miettien, että olisiko Lee sellainen, mitä voisi oikeasti kouluttaa avuksi lampaiden hoitoon. Aika näyttää.

Lee täytti myös 7 kuukautta ja se ei edelleenkään onnu. Se on nyt pentueensa ainoa uros, jolla ei ole vielä ocd:tä. Saa nähdä nyt kuinka tässäkin käy. Se on kasvunsa lisäksi kehittänyt aika moiset lihakset takajalkoihinsa ja painelee niillä melkoista vauhtia. Ollaan edelleen liikuttu paljon vapaana metsissä ja yritän olla järkevä tämän kasvavan nuoren miehen kanssa. Metsälenkkejä varten hommasin Leelle kunnolliset liivit, tykkään nähdä missä pitkoipi juoksee.

 Tokojuttuja on tehty maltilla. Kotona ihan perusasentoa, sivulle tulemista ja kapulan pitoa. 

Se on ihan älyttömän kiva koulutettava. Hallilla on tehty matolla paikalla-olemista ja Lee on ollut jo monta kertaa ryhmäpaikallaoloissa omalla matollaan maaten. Ollaan tehty myös sellaista treeniä, että se on omalla matollaan ja samaan aikaan toinen koirakko tekee sen nähden omaan treeniään. Hyvin on malttanut tehdä omaa juttuaan, vaikka sitä suorittavaa koiraa on kehuttu/palkattu jne. 

Leen kouluttaminen on niin hurmaavaa, mielenkiintoista ja kuin huumetta. Yritän olla maltillinen, mutta niin maltillinen olin, että viime viikolla Lee sai laukata ekan kerran ruutuun, jonne oltiin jätetty lelu valmiiksi. Ja sehän irtosi sinne pitkillä koivillaan samantien ja sen mielestä se oli ihan valtavan hauskaa. Luoksetulotkin on ihan valtavan hauskoja juttuja ja niihin olen yhditänyt sosiaalista palkkaa, jolloin olen saanut sille loistavan ilmeen esiin. No näistä Leen koulutuksista ja pienistä päivittäisistä kohokohdista voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

Sitten niihin huonoihin uutisiin. Aron on ollut jo viikon sairaslomalla. Viime viikon agitreenien jälkeen se oli kolmijalkainen. Jos miettii, että ontuuko mun koira vai eikö se onnu, niin tässä tapauksessa ontumisen näki heti kahdessa sekunnissa. Vasen takajalka oli kyseessä, eikä,se ottanut sille painoa. Jos pyysi Aronin istumaan, se istui, mutta heitti sen jalan altaan pois ihan sivusuuntaan. Taivuttelin jakääntelin  jalkaa, varpaissa ei mitään, kintereessä ei mitään, polvi liikkuu, lonkka liikkuu. Sen selkä oli vaan ihan kivikova. Susanna Kirjavan kanssa oltiinkin jo sovittu, että tulee käymään ja nyt olikin tarvetta. Susannan mielestä takajalasta löytyi turvotusta akillesjänteen yläosasasta ja päätyi samaan kuin minä, että lihasvamma. Mitään ei varsinaisesti olisi rikki, mutta jonkinlainen akillesjänteen venähdys oli tullut. Selkä oli tosi jumissa eikä yhdellä käsittelyllä saatu kaikkia paikkoja edes auki. Nyt Aron on ollut viikon täysin levossa. Ollaan käyty vain talon päässä pissalla, muutama korttelikieros on kävelty joka pissamerkki haistellen. Luita Aron on nakerrellut, mutta on se lepo kurjaa. 

Eilen Susanna kävi tarkistamassa tilannetta ja todettiin, että viikossa oli paraneminen lähtenyt jo hyvin käyntiin. Ravissa ontumaa ei huomaa, mutta hitaassa käynnissä sen näkee. Turvotus akillesjänteen yläosassa oli vähentynyt, mutta ei vielä täysin poissa. Jatketaan lepoa.

Päätin kuitenkin, että kyllä agility on nyt meidän kohdalla päättynyt. Jos saan Aronin tästä vielä kuntoon, en lähde sitä enää agilityllä kuormittamaan. Se täyttää kesällä 9 vee, ei hiljennä esteiden kohdalla yhtään vaan painaa raivolla eteenpäin. Agilityvietti vie sitä lujempaa kuin keho kestää. Aronin kanssa on kyllä lajeja ja harrastuksia vielä muitakin, mutta just nyt se agilty ei tunnu sille enää hyvältä valinnalta. 

Voitasko tehdä jotain kysyy Aron.