Ainekset onnellisuuteen

Kuluneen kuukauden aikana on ehditty koulun ja työn lisäksi tehdä vaikka mitä.

Jälkitreenit: Miinun ja Bertan kanssa Ruutanan metsissä. Jälki 1 oli 900m pitkä ja kepit nousi 6/6. Alkumatkan jälkeen tehtiin häiriötä, kun Miinu heitti juoksuiselle Bertalle lelua yli Aronin jäljen. Vähän ajatuksena, että pystyykö Aron keskittymään olennaiseen, vaikka juoksuinen tyttö on mennyt edestakaisin jäljen päällä. Pystyihän se ja hirmu hyvä jäljestys.

Jälki 2 oli 1 km pitunen haastejälki ja Miinu oli kulkenut mm. polun reunaa yhden pätkän, noustiin kalliolle ja sieltä alas, oli suota, kaadettujen puiden ryteikköä ja sellaista risukkoa, että jouduin kolmasti pysäyttämään Aronin että pääsin itse eteenpäin. Matkalla oli ojien ylityksiä ja niitä, missä Miinu oli todennut, ettei pääsekään siitä yli, luonnollisesti Aron loikkasi ojan tarkistamaan, että menikö se tänne. Lopussa tultiin tien varteen, jossa jälki kävi ja jatkui sitten tiukasti oikealle rytölään. Tässä Aron tsekkasi tien ja vastapuolen tiestä, mutta palasi sitten ja jatkoi matkaa rytölään. Olin ihan kuollut viimeisellä kepillä, naama oli punainen kuin possulla, sillä melkoinen jalopeura saa olla perässä pysymiseen kun Aronin vauhti on reipas. Keppit ei tänään nousseet niin hyvin kuin pitäisi eli vain 3/6. Eka keppi jäi ilmeisesti siihen, kun Aron keskittyi jäljestämään polulla ja kolmoskeppi jäi kohtaan, missä Aronin liina pääsi minulta irti ja Aron jäljesti minun ottaessa kiinni koiraa, jolla oli hmmm vauhtia. Tiukemmat olosuhteet siis heti vaikuttivat keppien ilmaisuun, mutta kun kaksi viimeistä nousi hyvin, oli Aron sankariainesta, kovaa työtä joutui tekemään. 

Eka keppi ilmaistu, niin siistiä sanoo Aron vaikka pistää läähätyttämään.

Jäljen päässä, Miinu iloitsee onnellisesta lopusta jäljeltä löytynyt pullo kädessä ja Aron tietty tohkeissaan loppupalkoista ja kehuista. Meidän tapa iloita perjantai-iltana.

Esineitä treenattiin myös näinä maastokertoina. Ekalla kertaa ruutu 30 x 50 ja 5 esinettä. Yksi ja viimeiseksi jäänyt esine ei meinannut nousta millään, jostain syystä siihen ei tuullut eikä Aron saanut hajua. Autettiin vähän ja Miinu kävi nakkaamassa samaan suuntaan toisen esineen, jonka nostosta päästiin palkkaamaan. Sitkeä Aron oli kyllä, etenee aina suoraan lähettämään paikkaan, vaikka olisi jo kymmenes kerta.

Koska välillä tarvitaan onnistumisia ettei motivaatio notku, tehtiin kakkosmaastokerralla kaksi kaistaa, joiden päissä oli esineet. Nämä kaistat Aron hoiteli hienosti, toinen kaista meni alamäkeen, joten vauhti suoraan kohti takarajaa oli huikea.

Treeniseura Miinu ja Bertta esineiden löytymisen jälkeen

Pientä tokopuuhasteluakin on ollut meneillään. Kotipihassa on treenattu risuleikkejä. Niissä Aronin pitää tehdä asioita risu suussa säännöt sanoo että risu ei saa tippua eikä sitä saa purra. Ja näin ollaankin treenattu vaikka mitä, kuten aluksi ihan sivulle tuloja, risu suussa minun kiertämistä, vierellä maahanmenoja, kaukoja ja tänään merkille menoja, joissa risu ei tippunut kertaakaan ja merkitkin oli hyviä. Kehitystä näkyvissä! 

Tokotreeneissä oltiin tämän viikon maanantaina ja niissä Aron onnistui kontakti ja pidä annettu käsky-asioissa hyvin. Kuvassa Aron on jätetty seisokäskyllä seisomaan ja tyypit houkuttelee vaihtamaan asentoa, mutta Aron piti pintansa.

Tälläisten keskittymistä vaativien harjoitusten jälkeen ruutuun meno onnistui superhyvin, vaikka ruutu ja merkki olivat haastesellaiset: ruutu oli aseteltu niin, että koiran piti mennä koulun pihassa lasten kiipeilytelineiden välissä. Hyvin Aron löysi ruudun eikä äännellyt yhtään merkille mennessä, mitä toisinaan on tapahtunut. Olin hirmu onnellinen näistä onnistumisista, vaikka kakkoskierros meni pieleen, kun puuhasteltiin tunnarin kanssa ( toi väärän haistelematta kunnolla kapuloita, nappas vaan) ja piti kapulaa huonosti suussa, luovutuksessa äänteli. Ärsytti, mutta sitä on vaan suunniteltava treenejä paremmin. 

Siinä koulun pihassa oli ihana kiipeilyteline, jossa pienet poseeraukset.

Agilityä on harrastettu tiistaisin Niihamassa. Meidän kehariryhmä siirtyi ulkokaudelle ja jotenkin se oma lenkkari tuntui lähes juuttuvan sinne hiekkakenttään ekalla kerralla. Anu oli vielä laittanut jonkun Salme Mujusen juoksuradan meille työn alle ja kyllä kuntoa tälläkin kertaa koeteltiin, kun Herra Aron menee suorissa putkissa mukavaa vauhtia ja itse pitäisi ehtiä tekemään putkijarruja johonkin väliin. Agility on ollut ihan älyttömän kivaa!

Viime viikon jännittävin kohta oli fyssarikäynti. Aron tykkää fyssaristaan kovasti ja tietää miten siltä saa namia.

 

Ja mitä iloisia huomioita meidän fyssari Elina tekikään, Aron on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ei yhtä ainutta jumia tai lukkoa. Ei lihaskireyksiä eikä aristavia paikkoja. Jos ihan hakemalla haettiin niin niskassa oli pientä arkuutta kolmosnikaman kohdalla, mutta siinä kaikki. Oli tästä ihan valtavan onnellinen, sillä tämä ei ole itsestään selvyys!

Petra ja Ray joutuivat vaihtamaan agiryhmää, kun edellinen lastenryhmä lopetti. Niillä oli viimeisellä kerralla herkuttelua treenien lomassa ja tunnelma oli vähän nyyh. 

Ray silmätarkkana, kun Petra on tutustumassa rataan

Onneksi uusi Suvi Virran koutsaama ryhmä vaikutti oikein kivalta ja Ray alkaa tykittämään putkiin jo vallan niin kovaa, että Petralla on juoksemista.

Kotona parivaljakko tasapainoilee mm. puunrungolla.

Vammalan mökilläkin vietettiin yksi viikonloppu, naapurin lampaat kiinnosti kovasti.

Ja se maaseudun rauha, teki minut niin kiitolliseksi kaikesta!

Tuliaisia

Sellaisia tuliaisia tänään Vaasa kv näyttelystä.

Aronin arvostelu, tuomarina Malgorzata Wiwremiejczyk-Wierzchowska, Poland

Masculine boy. Excellent formad. Beautiful head. Excellent topline, neck, front. Very good ribcabe. Excellent bones and anticulations. Very good movements.

Käyttöluokassa eri1, Sa, PU, serti, cacib, Vsp.

Aronin esitti Anne Alho, oikee sertinäppi, kun teki sen myös Aronin siskon kanssa. Eivätkä olleet ainoa bordercolliet, oli siellä muitakin :-) Isot kiitokset Annelle, en olisi koskaan osannut viedä Aronia noin, että sen liikkeet pääsivät oikeuksiinsa. Onnea Anna ja erityisesti meidän ihana kasvattaja Riikka, joka on tiennyt mitä tekee, kun lähes viisi vuotta sitten odotti tämän pentueen tuloa maailmaan. Pipsalla on nyt muotovalion arvoon vaadittavat 3 sertiä koossa, vain käyttötulos upuu, Aronilla on se käy tulos, mutta yhtä sertiä vaille. Joten näyttelykalenteri esiin!

Ray oli myös Petran kanssa kehässä juniori uroksissa ja saivat Erin. Arvosteli oli rodun erikoistuomarilta tarkka ja hyvä. Kirjoitan sen tänne, kun löydän paperin kassin pohjalta.

Vaasa on kyllä hyvä paikka käydä näyttelyssä, jollei pidä pahana reilun kolmen tunnin ajomatkaa per suunta. Hyvin tilaa häkeille ja kehille, lyhyet kävelymatkat parkkipaikalta ja hyvät pehmikset syötiin siellä myös.

Petra ja Pipsa

Petra ja Aron

Ja näin lopuksi, maharapsut kiitos!

Ulkoilua

Elämäni ressaavin kevät! Koulun ja työn yhteensovittaminen sujuu päivä kerrallaan ja vuorokaudesta loppuu helposti tunnit. Haluaisin niin treenailla enemmän koirien kanssa, mutta yritän antaa armoa itselleni. Tehtäviä ja tenttejä, täydet työtunnit, välissä perheelle ruokaa ja taas kirjat esiin. Kaiken sen ahertamisen kyllä jaksaa, kun on koirat, joiden kanssa voi tuulettaa päätään. Siksi me on nautittu tästä aikaisesta keväästä ja luonnon rauhasta sydämen pohjasta. 

Kevästä luontoa!

Varsamäessä

Wääksyn takametsissä

Tuu jo! Kaarinan poluilla.

Ja näiden perässä maisemat vaihtuu.

Ideaparkin kulmilla

Tai Vehoniemen soramontuilla.

Ja on me pienesti käyty treenailemassa hallilla, lähinnä agilityä.

Aron odottaa näin innoissaan omaa vuoroaan. 

Selvästikin pientä edistymisen riemua on ollut havaittavissa!

Petra & Ray cutzileikeissä

Muutama agilitykisa ja näyttelyretki on kevään iloksi suunnitteilla, joten niitä odotamme kovasti, ehkä pienesti jo myös  kesälomaakin.

Terkuin minä

Agilitykausi!

Me on Aronin kanssa treenattu nyt vain ja ainostaan agia. Lisäksi olen panostanut rentouttaviin lepopäiviin ja lihashuoltoon. Venytellään kylkiä ja takajalkoja jne. Ehkä osaan vähän paremmin tulkita Aronin kroppaa.

Maaliskuisena maanantaina treenattiin Aronin kanssa agilityä aluellisen valkkuryhmän treeneissä. Jari oli tehnyt radan, jolla oli haasteita kuten kepit hankalassa paikassa. Alkurata menikin ihan hyvin, kun jätin Aronin kontaktille odottamaan ja juoksin itse keppien sisäänmenosuulle varmistamaan, onnistui! Hetken kuluttua ne samat kepit pujoteltiin nurkkaa kohti ja näissä Aron ei malttanut pujotella yksin vaan Jari oli nurkassa valmiina palkkaamaan ja minä pystyin irroittautumaan kepeiltä sivusuunnassa kauemmas. Hyviä toistoja saatiin. 

Kivat treenit ja nopesti oli se oma vuoro ohi.

Samalla viikolla tiistaina jatkettiin kehariryhmän treeneissä ja kun meitä oli vain kolme paikalla, ehdittiin kaksi kierrosta. Aronin kanssa oli tosi kivaa, onnistuttiin vaikeissa leijeröinneissä ja sain juosta lujaa silti. Radalla oli yksi pitkä pätkä missä koira tykitti suoralle loivasta putkesta ja edessä oli suora, jossa monta estettä ja mun piti ehtiä kaarteeseen ennen koiraa tekemään takaakierto viimeiselle. Tiukkaa teki! 

Pari kevyempää päivää oli tämän jälkeen, koska voimia piti säätellä sunnuntain kisoihin.

Tamskin kisoissa meitä odotti kolme rataa, jotka oli kaikki pahoja. Agiradoilla tehtiin vakuuttavaa työtä, mutta -10 kummaltakin. Tiukassa kaarteessa muuri ja sen jälkeinen hyppy, ne koitui meidän kohtaloksi. Muuten me oltiin oikeesti sikahyviä :-)

Viimeinen hyppis olis kannattanut jättää väliin. Elämäni vaikein rata, tasoltaan kolmosluokkaa sanoi yleisö. Tässä tehtiin jäätävän hyvä alku, jopa muurikin puhtaasti, mutta radan takaakierrot/ välistävedot ja reitti pussille ei sitten enää onnistunut. Väsähdettiin tässä kohtaa.

Ja sitten taas huilattiin kunnes torstain yhden radan iltakisat. Ulkona pyrytti kuin pahempanakin talvena, joten lämpimänä pysyminen oli haasteellista. Lisäksi meidän kisarutiineihin kuuluu aina verryttelyhypyt, mutta sellaisiin ei tallilla nyt ollut mahdollisuutta. Aron oli mukavan kiihkeänä, mutta lähdöissä se on erittäin hyvä. Tässäkin kisassa -10, kaksi rimaa tippui matkan varrella ja kummassakin  ihan itse häiritsin väärällä ajoituksella. Hyvä kokemus kuitenkin, sillä ei kai auta kuin vaan uskoa, että nämä kokemukset tekevät meistä entistä paremman. Aron on kyllä nopea ja kiva, mutta ei niin helppo. 

Loppuun pieni kuvasarja eiliseltä lenkiltä, pojat poseeras kivellä.

Aurinko paistaa silmiin.

Ray haluu myös kuviin

Ray sanoo Aronille, et lähdes meneen

Blogipäivitys (pitkä sellainen)

Huh, varmaan tämän blogin pisin tauko takana, toivottavasti ei toistu yhtä pitkänä. Blogiin kirjoittaminen ei ole innostanut, ei siksi etteikö olisi kirjoitettavaa vaan siksi, että koneen ääressä kirjoittamiseen menee ihan sikana aikaa ( koulutehtävä ja esseet, joissa tehtävänanto alkaa sanoilla pohdi). Siinä vaiheessa kun on tehnyt 10 sivua esseetä ei jaksa kyllä pohtia mitään. Nyt alla viime kuun tapahtumia.

Helmikuussa Aronilla oli aika fyssarille, Elina Karhumäelle. Kirjoitin tämän tekstin silloin, siitä johtuu myös hassu päivämäärä tämän päivityksen kohdalla.

Tiesin jo viikkoa ennen, että hyvältä ei näytä. Heti kun Aron lakkaa venyttelemästä kunnolla, tiedän, että jumittaa. Masentavaa, että käytämme bottia, aina treenejä ennen verryttelyt/ loppukävelyt. Nyt ei olla edes treenattu, että sinänsä voin huokaista, etten liialla treenillä vedä koiraani liian kireälle. Kerran viikossa treenitahti on ollut nyt meidän arkea. Lenkkeilykin on ollut suht normia ja päivittäistä. 

Elina näki heti Aronin liikkeistä, että jumissa. Käsittelyssä ilmeni, että sekä rintaranka että lanneranka jumissa. Näistä löytyi joku uusi kohta mikä ei koskaan olekaan ollut vielä jumissa. Onneksi takajalkojen venyttelystäni on ollut hyötyä, niissä ei ollut kireyksiä. Jotakin teen kuitenkin jatkuvasti väärin, että saan koirani jumiin. Nyt Aron sai laseria että päästiin käsittelemään. 

Hoitopäivän jälkeen kuljettiin kevyesti puolen tunnin hihnakävelyjä, torstaina tunnin metsälenkki vapaana juosten. Eli kovin kevyttä elämää....

Podin huonoa omaatuntoa.

Helmikuussa käytiin myös uimassa Tampereen koirauinnissa. Hyvä idea oli varata meidän perheen koirille oma vuoro, etukäteen aateltuna. Hommahan sujuu niin, että koirat menee altaaseen suihkutettuina ja uinnin jälkeen niistä pestään kloorit pois. Näin talvella ei autoilu märkien koirien kanssa ele terveellistä, joten voin kertoa, että vaikka uinti on super hyvää ja tehokasta liikuntaa, oli ne pesut ja kuivaamiset homma sinänsä. Kahdella turkinkuvaimella huikutin kolmen koiran karvoja, mutta eipä se ihan nopeasti sujunut. Rayltä vielä irtosi pesun jälkeen mukavasti pentukarvat, joten ilma oli sakeana valkoista karvaa. Ja minä posket punaisina käskytin samalla perhettä, että ota tää koira ja tee sille sitä ja tätä. Rentouttava perhekeikka, not.

Niin se uinti, Aron oli takuuvarma ja uida porskutteli reteesti. Ray oli yllättäjä, että siellä sekin ui niin paljon, että uittaja komensi Rayn välillä lepäämään. Elvis ei oikein kokenut oloaan kotoisaksi ja yritti uida reunoille kiivetäkseen pois altaasta. Kuitenkin tehokkaasti käytettiin siks hyväksi.

Uimaan menossa:

Ja polskis!

Koirat olivat kyllä todella väsyneitä uinnin jälkeen, että loistavaa sinänsä.

Petra kolhi polvensa laskettelurinteessä ja sehän tiesi minulle lisää hommia. Pikku-Ray onkin kulkenut nyt mukana lenkeillä ja pienillä jaloilla pääsee yhtää lujaa ja yhtä korkealle kuin vähän pidemmilläkin. Tämän totesin eräällä metsälenkillä, jossa eksyin kun piti ihan vaan oikaista yhden metsän läpi. Pojat viiletti kalliolta toiselle, kun minä ihmettelin eräitä toisia kengän jälkiä, joista hetken päästä huomasin, että ne olikin mun omat.

Tallilla olen käynyt treenailemassa itsekseni muutaman kerran. Aronin kanssa tehtiin hyppytekniikkaa, joista ensin kasvavaa sarjaa ja sitten power grind-sarjaa. Hyvin venyi Aron näissä hypyissä. Tauko oli hyvä ottaa tähän väliin ja käytin sen Rayn hyväksi. Ei kerrota Petralle, että äiti treenasi sen koiralla naksutinpeliä keinulla. Joka kerta kun Ray rämäyttää tassuillaan keinun pään maahan, kuuluu naks ja namia. Tallin keinun saa madallettua ja näin olimme vain keinun toisessa päässä rämäyttelemässä sitä keinua. Hyvin sujui. Sitten otin pelkästää yhden puomin palan maahan ja naksuttelin pikkukoiran oma-aloitteisia on-offeja puomin päähän. Heitin namin aina kauaksi puomista, jolloin Ray ryntäsi hakemaan namin ja suuntasi uudelleen maassa olevaa puomia pitkin kontaktialueelle ottamaan kontaktia. On se fiksu, tekee sitä kuin pieni kone. Lopuksi vauhtinoutoa, siitä se tykkää ihan hulluna :-)

Aron teki omalla kakkosvuorollaan matalilla esteillä pakkovalssiharjoitusta. Se ei läheskään aina tule mun käteen saakka vaan lähtee omin luvin esteelle. Nyt palkkasin paljon kädestä ja vasta sitten sai luvan jatkaa. Kivasti meni.

Ensimmäiset jälki ja esineruututreenit käytiin tekemässä tällä viikolla Hämeenkyrössä, lumet kun suli pois ja samalla vetohiihdon sm- kilpailut, joiden parissa on tunti jos toinenkn puuhasteltu. 80 hiihtoparia ilmoittautui, mikä on uskomaton määrä, kun tämän talven hiihdot on olleet niin minimaaliset. Mekin käytiin kerran jäällä hiihtämässä.

Treeniseurana Hämeenkyrön kankailla oli ihan loistava Riitta kera koiruudet Kipinä ja Tikka. Riitan kanssa juteltiin paljon jälkikoiran treenaamisesta ja Tikan jäljestystä katsoessa moni asia loksahteli paikoilleen. Tikan itsevarmuus, keskittymiskyky ja tarkkuus oli niin ihailtavaa, kylmät väreet menee vieläkin. Tikka on jäljestänyt metsäjälkiä kohti ikäänkuin luomusti ja päädyin siihen, että jos minulla olisi pentu, ottaisin kepit heti treenilistalle, ennen jälkeä. Koska ne kepit on metsäjälkikoiralle se kaikista tärkein juttu, niin se tärkein ensin. Lähes kaikki, minäkin, on tehnyt jäljen ensin ja yleensä siinä käy niin, että jäljestys on hienompaa kuin ne kepit. Siksi muistin, että koiraa treenatessa, on laji mikä tahansa, pitää tietää miltä sen homman pitää lopulta näyttää. Niin oivaltavaa! Toki monia oivalluksia tuli muitakin, kuten se koiran asenne, sen on vaan oltava kunnossa ja koiran motivaatio ja itsevarmuus on niin tärkeitä juttuja. Kiitos Riitta, sinuun on ollut ilo tutustua!

Aron jäljesti 500m pitkän 4 kepin jäljen hyvin, nosti kepit, kulmat otamme tämän vuoden tehotarkkailuun ja takajäljen nosti tänään, siihen minulla on nyt hyvä suunnitelma, kiitos Maria Brandel :-).

Esineruudussa haettiin 5 esinettä ja Aron näytti oppineen, että aina edestä etsitään. Se ei onneksi sortunut juoksentelemaan pitkin poikin ruutua, tosin ensimmäisellä pistolla ei tainnut ihan olla nenä auki. Pistetään se suuren innostuksen piikkiin. Aron veti meinaan sellaisella kiihkolla ekan pistoon, luotisuoraan miljoonaa kohti takarajaa ja sieltä takaisin minun luokse. Onneksi tämän jälkeen nenäkin aukesi.

En tiedä yhtään mitä teen meidän tulevan pk-kauden kanssa, maastot on sopivasti hallinnassa, mutta se tottis ei. Jostain pitäisi löytää intoa sen treenaamiseen. Pk-hypyn kanssa varmaan aloitellaan taas pikkuhiljaa itsetuntoa vahvistellen. 

Tänään päästiin Aronin kanssa vuoden ensimmäisiin kisoihin, Takuttien agilitykisoihin. Koko viime vuosi metsästettiin sitä kolmatta nollaa ja useita hyviä hyllyjä tai -5 ratoja tehtiin, välillä tietty jokunen pohjanoteeraus. Joten saman tavoitteen kanssa tähän vuoteen. Ikuinen ykkösluokkainen; enää hetken. Toki vähemmällä treenimäärällä ja ehkä rennommalla asenteella. Sen olen tässä talven aikana tajunnut, että pienistä asioista voi olla kiitollinen. Koulun vuoksi vapaa-aikaa minulla ei ole koskaan. Siksi kaksin Aronin kanssa liikenteessä, jo se on juhlaa.

Ensimmäinen hyppäri meni tuntumaa hakiessa. Kepit tais olla este nro 6 ja pujoteltiin kohti nurkkaa, jossa oli putken pää seuraavana odottamassa. Jättäydyin kepeistä jälkeen ja kuvittelin, että Aron pujottelee loppuun ilman minuakin. Vaan eipäs se malttanut, vaan tuli toiseksi viimeisestä välistä ulos ja rykäs sinne putkeen. Jälkiviisaana olisi vaan kannattanut varmistaa se pujottelun. No laitetaan treenilistalle itsenäinen pujottelu. Hyvää radassa oli onnistuneet alut ja loput. 

Agiradalla, sillä ensimmäisellä, oli yksi vaikea kohta, kaarre, missä oli muuri ansaesteenä. Siihen asti puhdas rata ja minä menin tekemään kökkövalssin kun panikoin tuota kohtaa, kaksi rimaa alas. Muuten sujui hallitusti ja virheettömästi. -10 tuloksella sijoittui viidenneksi. Alku ja loppu hyvin ja huolellisesti.

Kolmasrata näytti ihan perus ykkösten radalta ja me tehtiinkin virheetöntä suoritusta. Kolmanneksi viimeinen este oli puomi, siinä Aron odotti hienosti kontaktilla, kunnes vapautin ja päästin loppusuoralle, missä rengas ja hyppy. Juoksin kohti maalia enkä katsonut koiraa, arvaatte miten siinä käy, -5 kummaltakin esteeltä, kun jätin Aronin yksin ja se lähti kauhomaan perään. Voi argh mun kanssa. Vieläkin tunnen sen ajatuksen siinä hetkeä ennen, että enää kaksi estettä ja puhdas rata on siinä. Tarinan opetus; loppuun asti!! No tällä sijoittui toiseksi, saatiin lahjakortteja ja Aron oli mun silmissä paras. Moni kannustaja kävi kertomassa, että kokonaisuus näytti kuitenkin erittäin hyvältä, siltä se tuntuikin. Olin myös valmistautunut näihin kisoihin huolellisesti, kuten juottamalla koiraa jo edellisenä iltana enemmän, varasin hyvin aikaa verryttelyihin ja palkkaamisiin. Kisaaminen tuntui kivalta ja Takuttien kisoissa oli rento ja menestyvä ilmapiiri.

Loppukävelyt tehtiin näin keväisissä maisemissa ja taas kerran kävelystä tuli tarkoitettua pidempi kun löysin uusia lenkkimaastoja Ideaparkin kupeesta. Ihmettelen tätä lumetonta maaliskuuta!

Aronin hypyt kulki tänään hyvin ja jatkamme nyt tällä kevyemmällä ja asenteelta positiivisemmalla linjalla.

Voi elämää

Koulunkäyntini työnohella muuttaa arkeni ihan täysin. Toki osasin kyllä ihan odottaa sitä. Käytännössä vapaapäivät mahdollistavat kouluunpääsyn ja kaikkina muina päivinä lähes töissä. Koulutehtäviä ja tenttiin lukemista riittää, esseiden kirjoitustakin pitää muistella. Ja silti, luojan kiitos minulla on koirat. Mikään ei ole vapauttavampaa, kun opiskelun lomassa käydä koirien kanssa metsälenkeillä. Ulkona on nyt niin kaunista. Kovat pakkaset eivät ole meitä haitanneet ja valkea lumipeite valaisee. 

Huh hellettä sano jänis pakkasta, ei vaan pakkanen ei haittaa sanoo Aron.

Elvis ja vauhtia riittää

Aronin kanssa olemme treenanneet vain agilityä. Kerran käytiin Petran kanssa tekemässä harjoituksia ja rakensin palan yhdestä Salme Mujusen ykkösluokan radasta. Salmen radoilla kun tyypillistä on pitkät alku tai loppusuorat. Aron meni superhyvin tiputtamatta ainuttakaan rimaa.

Kehariryhmän treeneissä oltiin viime tiistaina. Siellä meillä oli edellisen ryhmän tekema rata, jossa sai juosta. Putkista ja hypyistä tehdyt isot kaarteet, juu Aron tykittää menemään ja omat jalat saa mennä miljoonaa. Se oli niin vapauttuvaa. Meillä oli kyllä tosi kivaa. Rimoja tippui pari, niissä kohtaa missä typerään tapaan rääkäisen seuraavan esteen juuri kun Aron on hypyn päällä. Tällä saan häirittyä hyppyä. Jos käsky tulee ennen hyppyä, niin rima pysyy. Tosin huomasin, että turha niitä estekäskyjä on käyttää, kun Aron jokatapauksessa suorittaa edessä olevan esteen ellei toisin sanota.

Jari Suomalaisen treenitkin olivat tässä kuussa. Niissä oli yksi tosi vaikea valssikohta, mitä hinkattiin uudestaan ja uudestaan. Mun valssit leviää kovin helposti. Näiden valssikohtien jälkeen sai myös juosta, kun tässäkin radassa oli isoa kaarretta, missä hyppyjä ja sieltä suoralle, missä rengas ja pituus. Aron sai mennä kovaa.

Ylipäätään kaikissa treeneissä oli nähtävissä kehittyminen eteenpäin. Mä haluisin niin kisaamaan ja pois tästä " ikuinen ykkösluokkalainen"-leimasta. Nyt kuitenkin työvuorolistoilla olen neljä seuraavaa viikonloppua täysin töissä, ettei ole pienintäkään mahdollisuutta päästä. Helmikuun lopussa mulla on viikon talviloma, silloin ehkä jossain voisi olla agilitykisat. Toisaalta, tällä treenimäärällä Aronin lihaksisto ei joudu liialliselle stressin kuormitukselle ja vähemmän on selkeästi enemmän. 

Elvis ja Ray voivat oikein hyvin ja kolmen porukassa viihtyvät loistavasti. Metsälenkeillä Aron menee aina mielellään omia reittejä meistä vähän kauempana siinä missä Elvis ja Ray juoksevat mielellään ihmisen lähellä. Raysta on hirveen kivaa laukata haukkuen haukkuvan Elviksen perässä, voitte varmaan jo kuvitella pienen pystykorvan kimeän äänen. Ray on kyllä pippurisin ja sitkein tyyppi, ahneinkin mitä olen koskaan tavannut. Sen elossa pitäminen on haasteellista juuri tämän vuoksi. Nytkin se oli syönyt pikkukiviä, sellaisia mitä hiekoittamiseen heitetään tielle. Luuli niitä eteisessä varmaankin namipaloiksi. Onneksi oksensi niitä sitten pois ja me huokailtiin, että voi luoja. 

Sellaista meillä, varmaan nyt ihan normiperheen arkea. 

Mustavalkoisella tiellä

Kiitos kivoista kommenteista Kaarina, Anna, Veera, Katri ja Tuija. Ilahduin kaikista!

Tänään jatkettiin tätä mustavalkoista tietä agilitytreeneissä. Pitkän tauon jälkeen oli niin kivaa treenata. Tiistain kehariryhmä oli kyseessä eikä haitannut että oli pimeetä ja vettä tuli taas saavista kaatamalla, no ehkä vähän haittas, olishan se kiva alkuverrytellä lumessa. Harmaat alueet lähtivät poistoon mm omaa vuoroa odotellessa. Aronhan tulee agitreeneihin  ihan superisti virettä puhkuen ja jotenkin olen sen sille sallinut, onhan nyt kyseessä agility, eihän pikkuinen bc voi kyetä olemaan kunnolla. Vaan se kykeni :-) Sanoin Aronille, että maahan siihen ja samaan aikaan pystyin juttelemaan rennosti esim Sirpan kanssa. Kahdesti Aron siitä omin avuin ponkaisi ylös, että nyt tää menis jo tonne radalle treenaan. Vaan minä varmuutta ja päättäväisyyttä puhkuen sanoin Aronille, että ei sovi ja niin se makasi hipihiljaa paikallaan eikä nyt ihan hirveen kärsineen näköinen ollut. Paljon helpompaa meillä näin. Oman pään sisällä piti vaan päättää, että mustavalkoinen jämpti linja koskee koko elämää.

Treenirata koostui 18 esteestä ja Anun neuvoilla osattiin tehdä bäck läp yhdessä kohtaa onnistuen. Kerran Aron taisi varastaa A-n kontaktilta lähtien mukaan mun liikkeeseen. Jokunen rima tippui, mutta aina silloin jos aloin itse hosua tai mun kädet alkoi heilua. Kerran Anu väitti, että mun käsi oikein heilahti isosti, siinä kohtaa, missä Aron odotti puomin kontaktilla vapaa käskyä ja itse olin tekemässä ennakoivaa valssia hypyn edessä, jonka jälkeen piti tiukasti kääntyä. Aron teki tähän hirmu isoja hyppyjä ja Anu sanoi, että sen pitäisi jarruttaa selkeemmin mun merkkauksen vuoksi, Aron oli tottelematon, tuli vaan. Anu käski pysäyttää koiran esteen eteen ja vasta pysäytyksen jälkeen piti antaa lupa hypätä. Aron ei ihan pienestä pysähtynyt, mutta kun alkuun päästiin, niin pysähtyihän se. Muuten meno tuntui mukavalta ja jäi hyvä mieli. Mun mielestä teki hyviä hyppyjä.

Nyt pidänkin pari treenivapaata päivää Aronille, etten nyt liikaa innostuneena taas jumita sitä. Lenkkeillään nyt vaan rennosti pari päivää. Ostin eilen uuden sorminaksuttimen, hirveen kätsä, kun naksutin on sormessa kiinni ja kädet jää ikään kuin vapaaksi. Taidan sillä naksutella iltojemme iloksi jotakin pientä. Ai niin tässä kohtaa muistinkin yhden hyvän treeni-idean mitä näin Oilin koulutuksessa. Helena ja Syke treenasivat kapulan pitoa luovutus tilanteessa tai lähinns, että luovutus ei aina tulekaan niin kuin koira luulis. Treenissä rikottiin kapulan luovutuksen rajoja niin, että kun koira odotti, että nyt se ottaa sen kapulan pois suusta, lähdettiinkin seurauttamaan koiraa. En muista tekivätkö ihan niin, että kädet koskivat kapulaa, mutta menivätkin pois ja siitä lähdettiin seuraa käskyllä eteenpäin. Ja lopulta kapulan sai tiputtaa ilman sitä, että kädet meni kapulaan kiinni. Tehtiin ideaa, ettei koira voi itse päättää tai ennakoida, että näin tehdään aina, nyt luovutetaan kapula. Olen joskus yrittänyt temputtaa Aronia kapula suussa, kaukot kapulan kanssa oli Aronin mielestä ihan hirvee juttu. Veti ihan herkkä koira kun olen kooman. Tai seuraaminen kapula suussa, vaikeeta oli.  Voi olla, että nää on näitä missä pitää rikkoa näitäkin rajoja. Taidanpa pistää tähänkin kohtaan harmaan mustavalkoiseksi :-)

Ai niin, murheellisia uutisia tuli tänään Turun suunnalta. Win tyttönen oli käynyt ultrassa ja tyhjä oli. Olen kovin pahoillani tästä, mutta eipä sille mitään voi. Aron teki parhaansa ja on yhtä kokemusta viisaampi. Tiedän vain kuinka kovasti pentuja siellä odotettiin. Elämä ei mene aina niinkuin haluaisi.

Onnistumisen hetkiä

Loppiaispäivän iloksi olisi ollut paljon vaihtoehtoja mitä koiraharrastusta voi tehdä. Päädyttiin kuitenkin Petran kanssa lähtemään Koirakoutsiareenalle mätsäriin. Ja niin olinpari muutakin tyyppiä päättänyt. Jono ilmoittautumisiin oli piiitkä. 

Ray on nyt tänään 10 kk vanha ja sen turkki on siinä vaiheessa, että pentukarva irtoaa pois ja kun pesin sen eilen, tuntui, että ilma oli täynnä valkoista haituvaa. Eihän sitä nyt likaisena näytille viety. Petra ja Ray ilmoittautuivat pienten pentujen luokkaan, pennuksi riitti alle 12kk ikä. Edellisenä iltana mitattiin, että Ray olisi 36 cm, joten pienestä se menee. Tulevaisuudessa medi-kokoinen agilitykoira. 

Mätsärissä oli kuitenkin semmoiset 60 pientä pentua, näiden lisäksi isot pennut, isot ja pienet aikuiset, veteraanit ja seropit. Ja porukkaa siis oli. Ray sai kilpakumppanikseen borderterrierin, joka sai sitten punaisen nauhan. Petraa ensin vähän harmitti, lapsi kun ajattelee, että nyt ei tuomari tykännyt yhtään. Riemulla ei kuitenkaan ollut rajaa, kun kaikkien sinisen saaneiden joukosta Petra ja Ray pääsivät neljän parhaan sakkiin ja lopulta voittivat sen luokan. Luokkavoittajana pääsi sitten loppukehään saakka ja se jos mikä oli onnellista Petran ja Rayn puolesta, vaikka loppusijoitusta ei siellä tullutkaan. Arvokasta kokemusta kuitenkin nuorelle parille.

Mätsärireissun jälkeen kävin kotona vaihtamassa koiran autoon ja kohti tavoitteellisten tokotreenejä. Olinkin hirveen paljon miettinyt Oili Huotarin puheita. Olen ihan Aronin kotiutumisesta saakka aina pohtinut omaa linjaani koirankouluttamiseen. Uskon vahvasti, että positiivisen vahvistamisen voimaan. Että jos riittävästi palkitsee oikeaa käytöstä, jää se ei toivottu pois. Tai jos koira on riittävän motivoitunut tehtävään, se tekee parasta. Motivaatioon vaikuttaa, että koira tahtoo osata. Tämän pohjalta minun on hirveän vaikea puuttua siihen ei toivottuun alueeseen, että se jotenkin veisi pohjaa siitä motivaatiosta. No enhän näillä uskoillani ihan hirveän pitkälle ole päässyt.

Olen nähnyt paljon myös sitä, että koira viedään tai laitetaan johonkin, siis pannasta siirretään. Tämä on aina sotinut sitä omaa ajattelua vastaan, jossa koira on aktiivinen tai yritteliäs. Minun silmissä se on näyttänyt koiran nöyryttämiseltä, jos koira viedään ihmisen johdosta jonnekin, mihin sen piti mennä mutta se ei mennyt. Oili taas kumosi näitä minun sitkeässä olleita ajatuksia ja huomauttikin minulle siellä koulutuksessa, että " sinun on hirveän vaikea koskea koiraasi". No niin on. Oili puhui paljon siitä mustavalkoisuudesta ja siitä, ettei harmaata aluetta saa olla. Jos koira tekee väärin, on kohtuullista huomauttaa siitä, ei olla vihainen vaan päättäväinen, että näin tämä tehdään. Sen sijaan että koira yrittää uudestaan ja uudestaan tehden ehkä väärin, sille näytetään kerran, että tässä on se ruudun paras paikka, tässä on hyvä.  Jos koira ei istu paikallaan, se laitetaan istumaan sinne mistä se omin luvin lähti. Nöyryttämistä tai ei, oikeassahan se oli, että Aron kaipaisi vähän nöyryyttä. Jos on liikaa valintoja, ei tiedä mihin keskittyä. 

Ja sitä, että sille kerrotaan mikä on hyvä ja mikä ei. Jos olen selkeä koiralleni, on sen paljon helpompi olla kanssani. Ja todellakin, jos ulkoilutan, syötän, käytän fyssarilla, on pomppaan ja bottia, lelua ja valjaita eli koirallani on kuitenkin aika paljon, että se voisi hyvin. Eikö se oli vähintä mitä se voi tehdä vastapalvelukseksi on, että kun treenataan, tehdään se kunnolla ja hyvin? Keskitytään olennaiseen, koska minulle se on tärkeää. Jos minä keskityn suunnitelmallisesti, olen päättäväinen, näkyy se myös koirassa. Kaikki mitä koirani saa, tulee minun kautta. Minun kanssa olemisesta tulee tärkeää.

Oili puhui myös siitä, että bordercollieista tulee helposti ylimielisiä, kun ne aika helposti oppivat evl:n liikkeet. Ylimielisyydellä ne osoittavat sitä, että ne tietää miten nää jutut kuuluu hoitaa ja liikkeet tehdä. Viimeistään tässä kohtaa bordercollien ohjaajan on jo sekoitettava pakkaa. Ja kun pakkaa sekoitetaan, jää ylimielisyys pois ja tilalle tulee keskittynyt kuuntelevainen koira, kuunteluharjoituksissa juuri siihen tähdätään. Treenamisesta tylsyys ja ennakoitavuus jää pois. Kun koira oppii kuuntelemaan, se yrittää myös täysillä. 

Oili kertoi tokon treenamisesta myös luennolla. Siitä että pitää hirveän tarkkaan miettiä mitä tekee. Suurin osa tokosta tehdään kotisohvalla. Ihmisen pitää tietää mihin pyrkii ja miltä ihannesuoritus näyttää. Ensin koiralle opetetaan kaikki asiat nimeltä. Koiralle pitää olla kanttia kertoa mitä ollaan menossa tekemään. Treenataan palaset, sitten kokonaisuudet ja lopuksi häiriöt. Häiriöissä testataan miten hyvin koira asiat osaa. Näiden jälkeen kokeessa ei tule mitään vastaan, mitä koirasi ei osaisi. Mikään ulkopuolinen asia tai liikkurin moka ei saa koiraa järkyttymään.

Tänään Aronin treenit alkoivat Oilin tavalla. Jätin Aronin seisomaan yhden seiso-käskyn saattamana ja menin parin metrin päähän. Marika ja Jenni saivat häiriköidä sitä, yrittivät saada Aronin liikkumaan pois paikaltaan. Aron muisti heti, mikä on pelin idea. Se tuijotti tiiviisti ja hiljaa minua, eikä mennyt yhteenkään harhaan mukaan. Vau! Sitten sama istu-käskyn kanssa. Jumankekka, se istui ja tyypit teki vaikka mitä. Marika seisoi meidän välissä ettei voitu nähdä toisiamme ja Jenni käveli Aronin sivulle ja pyysi kanssaan seuraamaan, ei lähtenyt. Jes! Aron oli keskittynyt tehtävään ja hipihiljaa. Sitten tehtiin seuraamista. Tää ei ollut ihan niin hyvä, en oikein uskalla puuttua siinä väärään käytökseen, mutta aina häiriköintien kohdalla Aron piti tiiviimmin kontaktia minuun.

Toisella kierroksella jatkettiin, että Aron makasi ruudussa ja erilaisin käskyn Jenni ja Marika yrittivät saada Aronin nousemaan. Kahdesti tehtiin, että kävelin kohti koiraa mars, käännös vasempaan ja kohti lähtöpaikkaa. Sitten huutelivat vapaa tai ruutuun, Aron pysyi kuin patsas. Kolmannella kerralla lopulta kutsuin sen seuraamaan, tuli todella hyvin sivulleni vasta minun käskystä. Hyvä Aron.

Sitten kaukot häirittynä. Tehtiin liikkuroitu aloitus ja Marika teki mielikuvituskoiran kanssa kaukoja siinä vieressä. Aluksi Aron meinasi tehdä Marikan käskyjen mukaisia juttuja, mutta muutaman hetken jälkeen noudatti vain minun käskyjä. Viimeinen maasta istumaan oli vielä niin täpäkkä ylösnousu, oikein se unelma, missä koira vetää kuin iskusta etupään ylös ja samaan aikaan etujalat mahan alle. Voitte kuvitella varmaan. Superhienoo!

Sitten normi tunnari liikkuroituna. En tiedä mikä tuli, mutta ensimmäinen tunnari oli surku. Jo siinä sivulla istuessa tuli jotain häröä, lähti väärin kapuloille ja toi väärän. Jenni sanoi hyvä ajatuksen, että voisin tässä kohtaa pysäyttää liikkeen, jos näen, että nyt menee väärin kapuloille. Uusittiin liike ja nyt oli alusta asti paljon parempi, toi myös oikean. Aronista näkee heti, miten se lähtee sinne kapuloille, meneekö korvat hörössä pienellä laukalla vai epävarmasti ravilla.

Kun aikaa oli tein itsekseni vielä erikseen parit tunnarit, joissa itse vein  a-esteen juureen kapulat. Hyvin kävi Aron haistelemassa ja toi oikean. Vaikeutin vielä ja laitoin kapulat nojaamaan a-estettä vasten. Tässä Aron haisteli pidempään, mutta toi oikean lopult?

Sitten työstin seuruuta. Tein pitkät pätkät ja lopulta kun sosiaalisesti palkkasin, tuli Aronista iso äännähdys että molemmat säikähdettiin. Onneksi Oili oli sanonut mitä tässä kohtaa teen, otan homman uudestaan ja seuraavassa sosiaalisessa palkkauksessa vähän hillitymmin niinettei tule ääntä, mutta voidaan iloita. Nyt se onnistui ja tuntui helpottavalta. Ja vieläkin jatkettiin paikalla tönöttäen ja kontakti täytyi pitää. Aron oli mielentilaltaan upea. Hiljainen, varma ja keskittynyt. Se ei piippaillut ja uskalsin tehdä kolme pitkää pätkää eri puolin hallia samaan aikaan kun Liisa treenasi, sain samalla hyviä liikkurin häiriöitä. Aron pystyi vaivatta tuijottamaan minua ja itse uskoin, että koska tämä on minusta tärkeää, näin me nyt tehdään. 

Mä pystyin siis vaikuttamaan Aronin mielentilaan vaan keskittymällä itse!

Ihan loppuun otettiin muutamat paikallamakuiden alut ja loput. Uutts minua oli se, että sain yhden harmaan alueen pois meiltä. Siinä kohtaa kun tullaan pois kehästä, olen antanut Aronin yleensä humputella ja se on laukkaillut lelukassilleen tai jotain muuta vapaata. Nyt tultiin yhdessä kehästä ulos. Ehkä näin me päästään jatkossa myös yhdessä kehään?

Uskomatonta onnistua!

Oili Huotarin koulutuksessa

Ei mitään järkeä ajattelin aamulla. Huoh ja tuska. Ja surkeus. Näillä mielin Oilin tokokoulutukseen Sdp-hallille. Matkalla tajusin, että luultavasti Pete Huotarin agilitykoulutus on siinä viereisellä kentällä, joten Aronin levikset repeää riemusta, kun joku huutaa putkee putkeen. Olin kaikesta huolimatta ajoissa paikalla, koira verryteltynä ja valmiina. Pääsin vielä,ensimmäisenä aloittamaan kun viereisellä kentällä tutustuttiin agilityrataan. 

Aron oli villinä, sellainen levottoman rauhaton. Kerroin Oilille meidän ääniongelmista ja tavoitteista, siis ettei varmaan ikinä mennä tokokokeeseen, mutta halutaan kehittyä tässä mielentilan hallinnassa. Siinäkin kun juttelin, käskin Aronin maata paikallaan meidän juttupaikan sivussa, mutta se poika innosta puhkuen nousi ainakin neljä kertaa siitä. Kuvaa siis Aronin asennetta, hei mä tulin treenaan mut ihan väärälle kentälle...Tarkkasilmäisenä Oili huomasi heti, että Aronin asenne on aivan liian korkealla. Se tulee häntä tötteröllä kentälle, oikein itseluottamusta puhkuen ja virettä. Sillä on aivan liian monta vaihtoehtoa mitä se voi tehdä ja sillä on sellainen omistaja, joka sallii sen. Se ääntelee kun asiat ei suju miten se tahtoisi. Oili sanoi, että asenteen pitäisi olla paljon nöyrempi. Sellainen, että koira ajattelee että tämä on mun omistajalle tärkee juttu, et me ollaan täällä kaksin ja et mä katon sitä koko ajan. Miten tähän päästään?

Jatkossa mun toimintaa pitää tulla paljon enemmän mustavalkoisuutta, vähemmän sitä harmaata. Jos käsken Aronin maata jossakin sillä aikaa kun juttelen kouluttajan kanssa, sen pitää maata. Se ei voi itse valita, et nyt mä lähden meneen. Jos se nousee vaikka on sanottu, että nyt maatan, haen sen ja vien takaisin samaan paikkaan. En suutu vaan olen päättäinen ja selkeä. Sama koskee nyt kaikkea meidän elämää. Se ei voi laukata itse treenileluille ja valkata minkä ottaa, vaan minä päätän. Aronilla on ihan liikaa kaikkea mistä se voi valita. Jos koiralta pyydetään, että se pitäisi katsekontaktia minuun esim 10 min treenatessa mun kanssa on se aika vähän pyydetty jos vertaa kuinka paljon itse teen koirani eteen. Ylipäätään Oili huomasi, että autan Aronia lähes kaikessa vaikka se on jo aikuinen koira, jolla pitäisi olla myös oma vastuunsa siitä miten se toimii. Eli asenne vaihtoon minulla. Kaikki mitä Aron saa jatkossa tulee minun päätösten kautta. Näin asemani Aronin silmissä nousee ja minusta tulee tavoiteltavampi.

Päästiin me treenaamaankin. Tehtiin perusasennossa sitä, että Aron pitää kontaktia minuun ja Oili häiritsi. Helposti oli häirittävissä siihen nähden kuinka paljon tänä syksynä olen palkannut kontaktista ja tehnyt töitä sen eteen. Tehtiin myös niin, että jätin koiran istumaan ja menin itse parin metrin päähän. Oili sai Aronin kanssaan seuraamaan ainakin kolmesti, yhtä monesti maahan ja vapaa-käskystä lähtemään. Oili seisoi vielä sillä tavalla edessä, ettei Aron pystynyt pitämään minuun kontaktia ja se yrittikin kurkkia sieltä minua. Lopulta Aron ei enää mennyt Oilin häiriöihin mukaan ja pääsin palkkaamaan koiraa siitä, että teki niinkuin käskin. 

Kaikella tällä tavoiteltiin sitä nöyryyttä, mitä Aron tarvitsee. Jos mä sanon että se istuu, pitää se noudattaa minun käskyä ympäristöstä välittämättä. 

Tässä kohtaa Aronin vire ja ääntely oli saatu jo aika hyvin laskemaan. 

Jatkettiin häiriötreenejä, jätin koiran seisomaan ja taas Oili häiritsi. Olipas vaikeeta. Aina palautettiin Aron paikalleen mihin olin sen jättänyt. Sille piti ihan sanoa lujasti, että nyt tottelet. Tässä kohtaa Aron seisoi eikä lähtenyt mihinkään Oilin harhoihin. Se todella keskittyi tekemään tehtävää mikä sen piti tehdä. Oili sanoi, että nyt se näyttää siltä miltä pitäisi. Häntä on sopivasti alhaalla ja vaan hännänpää pienesti vipattaa. Sen ilme on keskittynyt. Se ei ollut paineistunut, lähinnä järkyttynyt, että mitä hittoa. 

Jatkettiin seuraamisella, jossa Oili sai Aronin aluksi kolmesti maahan omalla käskyllään. Kun näistä sanoin huomauttaa Aronia, me alettiin onnistua ja tehtiin pitkä suora seuruuta ilman ainuttakaan ääntä. Palkattiin namein ja viimeisen pätkän jälkeen Oili sanoi, että nyt palkkaa ensinsosiaalisella palkalla ja sitten vasta namilla. Aron vastasi iloisesti sosiaaliseen palkkaan ja Oilin mielestä se oli riittävä. Ilme oli sellainen mitä pitääkin eli koira tavoittelee ohjaajaa eikä päinvastoin.

Höh ja meidän aika loppui. Mä olisin niin halunnut tätä lisää! Kiitos Oili!

Oilin kanssa juteltiin, että kun on koiralleen selkeä, pidän säännöistä kiinni jne alkaa Aron arvostaa sitä, että se saa tehdä kanssani. Koira ikään kuin ajattelee, että tää on mun mammalle tärkee et mä teen näin, mä haluun tehdä niin kun se haluaa, tää on hyvä juttu meille. Jatkossa yritän kiinnittää kotona kaikkeen sellaiseen käytökseen huomiota, missä tulee ääni ja pyrin, että äänellä ei saavuta mitään. Me on viime viikolla treenattukin kotona sellaista missä on lähes aina tullut ääni. Jos Aron istuu edessäni ja sanon takaa ( mikä tarkoittaa, että kierrä takakautta sivulle) tulee siihen lähes aina pieni piip, kun se lähtee siitä edestä suorittamaan. Päätin kitkeä sen pois ja aina kun se lähti äänen kanssa, keskeytin suorituksen. Aron lakkaa tosi äkkiä yrittämässä tässä kohtaa, mutta en ole vajonnut siihen, vaan vienyt sen kädellä avustaen selkäni takaa ja sitten suullisella kehulla kertonut, että näin on hyvä. Muutaman treenikerran jälkeen se tekee sen nyt ääneti, no keittiössä. Saan rääkäistä ihan kunnolla käskyn takaa ja Aron tekee ääneti, ihan kuin se ajattelisi, että tätä mä en nyt sit mokaa. 

Tästä Oili sanoi, että kotona turvallisessa ympäristössä voin näitä treenejä tehdä, mutta epäreilua on tulla hallille vaikeampiin olosuhteisiin niitä vaatimaan. Ylipäätään jos koira suoritusta joudutaan auttamaan, ei palkata siitä muuta kuin suullisin kehuin, jos koira on yritteliäs ja tekee tämän jälkeen ilman apuja jonkun hyvin, se saa superpalkan.

Loogista!

Olipa siis onni, että osallistuttiin. Sain niin paljon taas ajateltavaa, ettei kohta blogi riitä. Ollaan Aronin kanssa siis matkalla entistä parempaa ja hallitumpaa yhteistyötä. Ihana, että se on mun harrastuskoira. Niin älyttömän opettavaista, kun huomaa syyt ja seuraukset.

Tokosta ei tullut mitään, mutta onneksi on lajeja

Eilen eli perjantaina päätin olla järkevä ja tehokas. Varasin itselleni tallilta tunnin treeniajan ja tokomielessä oli heti kun aamu sarasti niillä huudeilla. Hyvät alkuverryttelyt ja hyvä suunnitelma mielessä. Olin yksin hallissa, joten ei agilityhäiriöitä, hyvä. Siivosin itse kentällisen esteitä sivuun, tuli lämmin. Puomi ja a-este jäivät siihen tönöttämään, niitä kun ei jaksanut yksin. Rakensin kentälle kaksi ruutua, merkki siihen väliin ja eikun Aron autosta.

Aronilla oli aivan liian suuret odotukset meidän treenien suhteen. Sen mieli ja vire oli taivaissa. Tein ensin makupaloilla keskittymistä vaativia juttuja, sitten vein merkin taakse seisomaan ja lähetin kohti ruutua. Tuli ääntä. Kun en antanut singahtaa ruutuun äänen kera, tuli lisää ääniä. Pistin hetkeksi pelin poikki,  mutta ei auttanut. Piip ennen kuin tehtiin mitään, voi huokaus. Hiljaisessa ja äänettömässä hallissa piip- ääni oli kuin huuto, vaikka normiäänellä tulikin. Vein autoon kun ei näin voi jatkaa.

Elviksen kanssa tehtiin perusasentoja ja hyvää katsekontaktia, seuruu-pätkiä ja palkkasin namilla selän takaa. Olipas se hyvä. Ainoa mistä piti sanoa oli haukkuminen liikkeiden välissä. Myös Elviksellä meinasi lähteä käsistä. Tehtiin myös suoria luoksetuloja, joissa tulee kivasti sivulle. Näiden jälkeen kaukoja, joissa ideana, että samanlainen alku kuin luoksetulossa, mutta jättökäskynä kaukot kertoo, että nyt ei laukata luokse. Tässä kohtaa viereiselle kentälle tuli tokoilija, joka vei vähän Elviksen huomiota ja yksi käskyni kaikui kuuroille korville. Lopetin onnistumiseen ja Elvis olinpätevä, oikein yllättävän hyvä asenne.

Aron autosta uudelleen. Tehtiin jäävien asentojen kanssa leikkiä sekä yksi normi tunnari. Näissä oli hyvä. Tunnarissa jatkoin haasteen parissa, jossa se oikea kapula on kahden toisen päällä. Tätä Aron ei pysty sulattamaan, sen pakka menee sekaisin ja nyt se toi sitten kaksi tunnarikapulaa yhdessä suussa. Eli vaikea juttu se on. Uusinnalla se tuuppasi kuonollaan sen oikean ensin erilleen muista ja sitten poimi sen. Edistystä tämäkin.

Sitten takaisin sen ruututreenin pariin, josta ei vaan tullut mitään. Ne äänet. Ei se ole koiran vika, sillä ihan alun alkaen mun olisi pitänyt pitää nollalinja tässä täysin. Jos on antanut koiran äännellä 4-vuotta tehdessään tokoa, tulee siitä paha mieli molemmille, kun alkaa siitä nyt nipottamaan.

Testailin vielä seuruuta. Olen viime aikoina kotinurkissa tehnyt sitä kainalopalkalla ja se toimii kivasti siinä kohtaa, kun mennään perusasentoon, pitää katsee kivasti minussa. Mutta ääniä tuli kun otin seuraamispätkiä. Kun keskeytin suorituksen, sanoi Aron että tää seuruu on ihan paskaa. Kääntää pään pois minusta. Sitten kun lopulta sain sen kulkemaan hiljaa edes kaksi askelta, oli hyvä, mutta kun vapautin lelulle, tuli kaksin kertaiset purkausäänet tässä kohtaa. Ei hyvä. Tässä kohtaa mietin, että tokon treenaaminen loppuu nyt ikuisesti. Tyhmästä päästä kärsin minä eniten. 

Siivosin tokokamppeet kassiin ja pienen tauon jälkeen laji vaihtui aksaan. Puomi oli siinä niin kivasti keskellä kenttää, että treenattiin kontaktilla pysymistä ja sitä, ettei lähde mun liikeeseen mukaan. Kerran erehtyi lähtemään, muuten pysyi. Palkaksi pääsi yhden hypyn kautta putkeen. Kerran tippui rima, sen jälkeen ei tippunut.

Lähdin Sääksjärven metsiin loppulenkille. Ärsytti koko toko ja olin vielä ilmoittautunut Oili Huotarin tokokoulutukseen huomiselle. Olisinpas ollut viisas ja jättänyt ilmon lähettämättä. Ahdisti.

Mieleni parantui kun muistin, että toko on meidän mielentilan hallintalaji. Voinhan huomenna kysellä vinkkejä mielentilan ja keskittymisen parantamiseen. Tästä ajatuksesta innoistuin tekemään Aronille vielä iltapäivällä kotinurkille peltojäljen, vuoden ensimmäisen. Lunta ei ole ja maa on sula. Aamulehtikin otsikoi, että tammikuu on Pirkanmaalla lumeton, joten mikäs siinä sitten. Näillä korteilla pelataan mitä on.

Joten pellolle 400m pitkä jälki, 5 suoraa kulmaa ja jäljen päähän yksi keppi. Ajoin jäljen 2 tuntia vanhana ja koska mitään janaa ei ollut, lähetin Aronin jäljelle siitä mistä se alkoi.

Ajoi yllättävän hyvin sen jäljen metsäjälkikoiraksi. Kulmiin olin tiputtanut namia, mutta niistä Aron viisveisasi, sen fanittaa sitä jälkeä niin kovasti. Kulmista yksi meni niinkuin piti, muut sinne päin. Ei mitään isoja ympyröitä, mutta ei yli meni helposti. Jäljen päässä ollut keppi nousi varmasti. Hyvä Aron!

Iltasella luekelinkin ja mietin mitä vaatisi koulari peltojäljeltä. Suoria kun Aron ajoi hyvin ja matalalla nenällä. Kulmat pitäisi opettaa, samoin lähtö eli paalulta lähteminen. Niin ja ne esineet, ne opettaisin ilmaisemaan maahanmenolla. Jälkikepit ilmaistaan suuhun poimimalla, mutta täähän on eri juttu? Bordercollieni sen varmasti ostaisi, jos markkinoisin oikein? 

Viime vuoden viimeiset treenit

Pitivät sisällään agilitytaon lopetuksen. Uuden vuoden aatto on jo perinteinen treenipäivä Miinun ja koirien kanssa. Meidän verryttelylenkki venähti hieman aiottua pidemmäksi erään hetken hukassa olleen Pampula-koiran vuoksi, lyheni siis myös treeniaika. Mutta mitä vähemmän aikaa, sen paremmin suunniteltiin, mikä on oikeesti tärkeää nyt treenata. Ja homma tuntui niin kivalta, sellaiselta tätä olen kaivannutkin. Kun tultiin Aronin kanssa kentälle, se mennä tohotti joka suuntaan, jes jes mä pääsin, sanoi Aron.

Treenissä otettiin ensin kolmea vinottain ylevaa hyppyä. Koska ei oltu hypelty aikoihin, pidettiin rimat 50-55cm. Ensimmäinen hyppy aiheutti riman pudotuksen, no lähdin itse just silloin liikkeelle, kun koira oli riman päällä. Tämä jäikin ainoaksi tippuneeksi rimaksi. Uusinnalla olin itse rauhallisempi ja hyvin hyppäsi. 

Sitten erikseen loppusuoraa, olikohan kolme hyppyä kohti seinää, Miinu oli palkan kanssa suoran päässä. Hyviä hyppyjä. 

Sitten yhdistimme kolmen vinohypyn alun, pari putkea joiden kautta loppusuoralle. Hyvin meni vaikka itse juoksin surutta loppusuoran siinä koiran rinnalla, focus oli silti eteenpäin. Eka kierros oli siinä.

Toisella kierroksella otettiin putkea, josta poispäinkäännös/ leijeröinti kepeille. Tämä oli sellainen hankala, mitä pariin kertaan tehtiinkin, että saatiin mun liike sujuvaksi. Ja se, että Aron tiesi mihin suuntaan tullaan kääntymään putken jälkeen. Pystyin lopuksi tekemään homman yllättävän kaukaa ja juoksemaan keppejä jo paljon koiraa edemmäs, hyvin pujotteli Aron siitä huolimatta.

Treenit oli siinä, hyvä minä. Tulevan vuoden tavoite on oppia treenaamaan laadukkaammin ja järkevästi.

Treeni ja elämäpäivitys

Olen päivitellyt blogia vähiten mitä ikinä, sillä joulukuu on ehkä kiireisin aika vuodesta. Aikaani on vienyt  lasten synttärit ja joulun haasteet eikä näin joulunakaan ole töistä vapaapäiviä kuin yksi; tänään.  Tämän vuoksi sitä joulua ei edes oikein ollutkaan, jouluaatto töissäni terveyskeskuksen vuodeosastolla ei nyt ollut mitenkään ihmeellinen. Lenkkikelit on olleet vuosisadan surkeimmat, joten vesisateen rämistäessä ränniä ei vaan naurata. Joten mitään "tehtiin pitkiä lenkkejä"-hehkutuksiakaan ei ole nyt luvassa.

Aron saanut elellä aika rennosti. Ja se näkyy Aronissa kyllä posiivisella tavalla. Sen mieli on rento, se venyttelee itse takajalkojaan vaikka kuinka pitkälle. Lenkillä se saa mennä vapaana ja ollaan kerran päivässä käyty tunnin metsälenkillä. Sen agilitytauko päättyy ensi viikolla ja odotan niin kovasti sitä. Toki tulee mieleen, että kannattaako aloittaa ollenkaan ;-)

 Pikku-hiljaa treenien pariin päivä oli viime viikolla kun käytiin tekemässä tallilla erilaisia haastetunnareita. Ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin viritin Aronin 4 esteen perushyppysarjan eteen. Hyvin hyppeli sarjan kahteen kertaan. Sitten lähetys tunnaririville erikseen, joka onnistui ja Aron toi oikean kapulan. Lopulta hyppysarja, jonka päässä oli tunnarit, oikea kapula tuli. 

Sitten sama puomin kanssa. Lähetin ensin Aronin puomille, jonka päässä oli vain yksi tunnari. Sellainen puominouto. Kun tämä onnistui lisättiin kokonainen rivi kapuloita. Ensimmäisellä kertaa Aron lankesi väärään kapulaan, meni vähän agilitymoodilla sinne kapuloille. Uusinnalla ei enää mokannut vaan teki elämänsä parhaan tunnarin. Sellaisen, missä koira aloittaa toisesta päästä tarkistamaan kapuloita ja heti kun nenä osuu oman kohdalle poimii sen. Jes miten hyvin.

Tämän viikon maanantaina oltiin tavoitteellisten tokoissa mukana ja sielläkin tehtiin erilaisia haastetunnareita. Vieraista kapuloista oli rakenneltu hirsitaloja ja talojen ympärillä oli riputeltu kapuloita. Se oma oli siellä jossakin ja Aron sen sieltä löysi. Kun se oma oli yhden hirsitalon päällä, se meni liian vaikeaksi. Aron tuuppasi nenällä hirsitaloa, joka kaatui ja se oma jäi sinne alle. Tässä kohtaa Aron sortui väärään. Harjoitellaan tälläistä vielä myöhemmin. Tokossa ylipäätään tavoite on siinä mielentilan hallinnassa ja tunnarit on oiva juttu sen tueksi.

Ensi vuodesta tulee luultavasti kovin erilainen kuin pitkiin aikoihin. Pääsin opiskelemaan työn ohella sairaanhoitajaksi ja siinä sitä sitten onkin. Koulupäiviä on kolme joka toinen viikko noin keskimäärin. Kun pyydän töistä vapaapäivät koulupäivien kohdalle keskelle viikkoa tietää se takuuvarmasti viikonlopuksi työvuoroja. Vapaapäiviä töistä tai kouluhommista ei olekaan sitten kun vasta kesälomalla. Ja agilitykisoja on siis vaikea suunnitella alkuvuoteen vaikka mieli niin tekisikin. Mutta aikansa kutakin. Palkinnoksi opiskeluista lupasin itselleni bordercollien pennun. Valmistujaislahjaksi siis. Joten motivaatio opiskella työn ohella on kyllä huipussaan. Haaveilen pitkäjalkaisesta bordercolliesta, joten sellainen laitetaan tilaukseen 3.5 vuoden päähän :-)

Messari roudarin silmin

Joulukuun odotetuin juttu: messukeskuksen näyttely.

Perjantaina startattiin matkaan Petran kanssa hyppäämällä Annan kyytiin. Näyttelykoirina olivat Ray ja siskonsa Minttu. Minun roolini oli olla roudari ja henkilökohtainen kannustaja Petralle ja Annalle.

Matkalla pysähdyttiin eväitä ostamaan ja lopulta oltiin perillä viikonlopun yömajapaikassa Helsingin kruunuhaassa. Iltalenkki menikin ihmettellessä asfaltin peittämää Helsinkiä, kaunista mutta niin outoa. Meillä kun metsään pääsee oikeestaan mistä vaan, oli niin kummallista, että kaupunkilaiskoirat kulkee lenkkinsä asfaltilla.

Iltaa vietimme kahden koiran kylvetyksellä ja tehofööni hurrasi koiria kuivaksi. Onneksi Annalla on sellainen supermylly. Raystä irtosi niin paljon karvaa, että jäikö siihen näyttelyä varten enää yhtäkään....

Seuraavana aamuna syötiin rauhassa aamupalaa ja sitten kohti messukeskusta. Todettiin, että helpointa on hypätä ratikan kyytiin ja sillä ajella messukeskuksen eteen, joten niin siinä odoteltiin ratikkaa ja kun nykyaikaisia oltiin, maksettiin kyyti etukäteen kännykällä.

Japaninpystykorvia oli ilmoittautunut junioriluokan uroksiin jopa 8 kpl, joten kylläpä Petraa jännitti hetkeä ennen. Tilanteeseen lisämausteen toi se, että olin laittanut väärän numerolapun Petran käsivarteen ja siinä vielä sählättiin sen kanssa. Itse kehä-esiintyminen meni Petralta ja Rayltä hienosti ja hymyilevä tuomari Kirsti Louhi antoi Raylle hyvän arvostelun:

hyväntyyppinen, selvän sukupuolileiman oleva uros, jolla hyvä pää. Oikea purenta. Hyvä kaula ja ylälinja,hyvä rintakehän muoto, tasapainoiset kulmaukset, hyvin asettunut häntä. Liikkuu yhdensuuntaisesti. Esiintyy ja esitetään erinomaisesti.

Eri Juk2

Voitto oli niin lähellä, mutta kannustin Petraa, että pelkkä Erin saaminen on jo voitto itsessään juuri 9 kk täyttäneellä koiralla ja 11- vuotiaalla esittäjällä. 

Näyttelykierroksen jälkeen kierreltiin tekemässä ostoksia ja keräämällä ilmaisnäytteitä. Haikailin dobo-pallon perään ja hypistelin vetovaljaita. Kummatkin jäi ostamatta, olispa enemmän tiliä!

Illan kohokohta oli kennel Agrariumin piknic. Kyseisen kennelin samojedin koirat ovat olleet tänä vuonna todella menestyneitä ja Rayn kasvattaja Susku kannusti meidät kaikki tuomaan nyyttäri idealla herkkuja pöytään. Ja useampi pöytä ihan notkui herkuista. Susku muisti vuoden ryhmävoittajia kauniilla tauluilla ja kilistettiin kuohuvaa. Ihan mahtavaa olla mukana!

Kuvassa Susku ja herkkupöydät

Vatsa täynnä siirryttiin seuraamaan maajoukkuekarsintojen tokoja. Ray ei ollut niin kiinnostunut suorittavista koirista kuin me ihmiset. Messuolosuhteet ja liukas alusta asettivat monelle koirakolle haasteensa. 

 Iltamyöhällä ajeltiin ratikalla takaisin majapaikkaan, pestiin päivän aikana likaantuneita tassuja ja käytiin nukkumaan ajoissa.

Seuraavana aamuna toinen lähtö kohti messukeskusta. Tänäänkin Ray sai hyvän arvostelun kreikkalaiselta tuomarilta Nikos Vazakaalta:

typical head and expression, correct ears ja eyes, nice neck.well developed body. Nice bones and angualations, typical tail, moves well.

Eri Juk 3

Petra esitti Rayn niin hyvin, että paremmin ei enää olisi voinut Raytä seisottaa. Moni kävikin ennen kehää jo kehumassa Petraa ja Raytä; olivat jääneet edellisenä päivänä monen mieleen.

Hyvä mieli kehän jälkeen

Ja taas käytiin tekemässä ostoksia. Nyt oli kotiin jääneille tulossa hyvät tuliaiset. Ilmaisnäytteistä saatiin varmaan puoleksi vuodeksi lenkkinamit taskuun, muutamat lelut, hihnat ja Ray sai vielä uuden pedinkin. Oli siinä kyllä pakkaamista, että saatiin kaikki mahtumaan autoon. 

Kotimatkalla ajettiin vielä porukalla Jumboon syömään, oli niin kivaa vaihtaa kuulumisia Karoliinankin kanssa ( Rayn siskon Nalan omistaja).

Kiitos Annalle kaikesta, meillä oli kyllä taas kerran sangen mukavaa! Kiitos Susku ja kennel Agrarium kauniista Ray-japsista, joka on tuonut iloa meidän perheeseen ihan valtavasti.