Pari päivää ennen joulua oli niin liukkaat reitit, että mökötettiin enimmäkseen sisällä.
Joulu-aatto oli kelien puolesta mitä karmein. Kävin päivällä tekemässä pitkän metsälenkin ja koko ajan satoi vettä.
Ja tämän pahemmaksi ei voi enää lenkkitie mennä, mutta vielä joulu-aattona.
Ja siitä se sitten lähti, nimittäin peruskunnon parantaminen. Tulevaa kautta varten hyvää kuntoa tarvitaan, sillä uskon, että mitä parempi fyysinen kunto, sen paremmin selvittää myös henkiset haasteet. Sama koskee koiria. Pistin lenkkeihin pituutta ja laatua. Mentiin reittejä, missä koirat sai juosta vapaana mahdollisimman paljon. Muutaman päivän kovemman luokan pakkaskelit tekivät sen, että mentiin Aronin kanssa kaksin. Niin Ray kuin Elvis nosteli silloin tassujaan jo korttelikierroksella ja kakkaaminen ilman, että takatassut on maassa, oli niiden projektia.
Sain myös synttärilahjaksi lahjakortin xxl:ään ja kävin sillä hakemassa itselleni otsalampun. Oikein sellaisen akulla ladattavan, joka on kuin isompikin valoheitin. Ja ai että, nyt ei pimeyskään rajoita meidän liikkumista.
Ja aina mukavaa on saada lampun valokeilaan oma bordercollie keikistelemässä
Pimeässä totuinkin jo siihen, että Aronin silmät hohkaa keltaisena, kun se katsoo minua kohti eli valoon päin. Ja sitten oltiin ryteikkömetsässä, missä Aron jähmettyi paikalleen ja tuijotti jännittyneenä pöheikköön. Ja kun minä katsoin sinne pöheikköön, niin siellä oli yksi vihertävä silmäpari, joka tuijotti takaisin. Siinä me seistiin jokunen tovi kaikki paikallaan tuijottaen toisiaan. Minä mietin, että oikeesti onko noi jonkun silmät? Ja on niin kenen? Ja jos siellä on joku eläin, niin mikä eläin siellä puskassa on ja sydän löi miljoonaa. Lopulta lähdin liikkeelle ja peurahan se sieltä puskasta loikki. Onneksi paineli eri suuntaan kuin me.
Jonkin verran treenailtiinkin, mutta pääasiassa vain lenkkeiltiin ja levättiin. Meidän treeneissä ei tapahtunut mitään ihmeellisiä mullistuksia, joten jatketaan näillä lenkkikuvilla. Onko mikään ihanampaa kuin luminen, hiljainen metsä?
Ja tänään olikin mitä parhain lenkki. 2 tuntia lumisessa metsässä ja vastaan tuli vain pari valkohäntäpeuraa pellon laidassa.
Mutta pojat nauttivat jotka hetkestä, kukin tavallaan.
No ei saa mua kiinni sanoo Ray
Saatiinpas! Ja syötiin se!
Aron pälyilee peuroja ja Ray leikkii naalikettua. Siinä leikissä piehtaroidaan lumessa ja yritetään päästä lumeen sisään.
Ehkä me näillä eväillä suunnataan innoikkaina ja odottavina tähän vuoteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti