Kisatauko jatkuu

Eilen saatiin lukea palveluskoiraliiton tiedotteesta, että kisatauko jatkuu vielä ainakin helmikuun loppuun. Päätös oli järkevä, sillä eihän korona ole vielä mihinkään kadonnut. Silti alkaa olla ikävä jo kisoja sekä tapahtumia ja samantien sai sanoa heipat koiratanssin SM-kisoille. Olin jo niin haaveillut, että käydään helmikuun lopussa Tamskin omista tanssikisoista hakemassa se tulos, mikä takaa osallistumisoikeuden sinne maaliskuun sm-kisoihin. Olisi ollut mahtavaa aloittaa Leen suomenmestaruus-kisat juuri koiratanssista. Nyt ei siis ole lainkaan tähän mahdollisuutta, mikä vaikuttaa taas siihen, ettei me nyt sitten treenata koiratanssia sen enempää. Selkeää tavoitetta kohti on aina kiva treenata, mutta nyt tavoite on epämääräinen "ehkä syksyllä" joten kaivetaan sitten taas Skyfall-ohjelman suunnitelmat esille, kun sen aika on.

Sen sijaan me ollaan treenattu nyt tokoa ja Leen toko-ura on edistynyt mm tunnaria työstämällä. Itsekseni olen treenannut Leen kanssa sitä, että vauhdikkaan liikkeen jälkeen koiran pitää vaihtaa asetuksensa tunnarin löytämiseksi ottamalla nenä käyttöön. Joten virittelin tunnarikapulat kentälle, samoin ruudun. Ja Lee, joka on aika vähän tehnyt sellaisia luovia ja vaihtelevia treenejä, oli todella ihmeissään, kun ruudusta piti jatkaakin tunnareille käskyllä "etsi oma". Tai jos se näki, että vein tunnarien keskelle sen oman ja sanoinkin ruutuun, ei se tiennyt mihin lähteä. Meni kyllä sinne tunnareille ja piti keskeyttää meneminen. Ja miten hauskaa oli nähdä, kuinka Lee mietti antamia haasteita ja kehun sekä kannustuksen kautta päätyi onnistumisiin. Seuraavalla treenikerralla sekoitin sen pakkaa lisää ja kentällä oli niin ruutu, kiertohässäkkä esteineen kuin ne tunnarikapulatkin. Piti kuunnella, että mitä tehdään. Ja aina kun päätyi tunnareille, löysi kyllä sen oman. Lee ei ole kovin hyvä kuunteluissa, kun ei se ole niitä paljoakaan tehnyt. Se on koira, joka jää helposti kiinni edelliseen liikkeeseen tai tapaan, joten nyt on korkea aika työstää sille avoimempaa asennetta.

Sitten on työstetty liikkurin viemää tunnaria niin, että tunnarit on ihmisen ympärillä. Liikkurin läsnäolo siinä kapuloiden lähellä nimittäin vaikuttaa etsintään ja Lee sortuu väärään tai maistelee kapuloita. Ihan kamalaa kuraa siis kapuloiden ääressä, en tykkää. Pari viikkoa sitten oli Leelle ihan mahdottoman vaikeaa, että tunnarit oli levällään kentällä ja kaksi ihmistä istui siinä keskellä. Se ei pystynyt työskentelemään niin, että se oma löytyisi vaan sortui tuomaan vain jonkun. Treenattiin sitten niin, että vein itse sen etsittävän kapulan muiden kapuloiden sekaan ja häiriö ihminen tuli aina kerta kerralta lähemmäs kapuloita. Leen paras suoritus oli viime viikolla se, että se löysi sen oman kapulan Krista jalkaterän päältä. Siitä alkaa tulla rohkea poika, kun vaan saa varmuutta ja kokemusta. Hyvä Lee! Kaiken tavoitteena on vain kasvattaa sitä itsevarmemmaksi, että se kisatilanteessa selviytyisi tunnarista vaikka ympäristössä olisikin jokin tekijä, mitä en ole osannut edes ottaa huomioon.

Kiertohässäkkään olen yrittänyt kasvattaa vain lisää rohkeutta ja motivaatiota. Lee kykenee hienosti ohittamaan esteet ja noutokapulat mennessä kiertämään ja tämä liike alkaa näyttää kivalta. Sen sijaan jääviä on työstetty paljon ja vieläkin Lee saattaa tehdä väärän asennon kokonaisessa liikkuroidussa z-liikkeessä, jos se jää liikaa miettimään edellistä asentoa. Toisaalta testailin, miten hyvin jäävät onnistuu juoksuvauhdista ja nehän onnistui. Ajattelin siis jo rakentaa samalla myös pk-tottiksen jääviä sille tasolle, ettei ensi kesänä siirtyminen ykkösluokasta kohti ylempää luokkaa ole mikään juttu. pk-tottiksesta puheen ollen testasin nyt miten metrinen hyppy sujuu, mutta onneksi Lee näyttää edelleen vahvalta hyppääjältä. Laitoin pk-hypyn kentälle 80 cm ja nopeasti muutaman hypyn jälkeen oltiin metrissä. Kun se meni lentäen sen metrin yli, oli hyvä jättää hyppy siihen. Täytyy sitten taas keväämmällä ottaa hyppäämistä säännöllisen ohjelmistoon. Toisaalta en siis halua hypyttää metristä yhtään liikaa, mutta toki täytyy käydä vierailla esteillä ja kentillä, että taito yleistyy.

Mutta palataan vielä tokoon. Kaukoja pitäisi nyt rakentaa oikein hartaudella ja näihin olenkin nyt tehnyt istumasta seisomaan vaihtoa niin, että siihen tulee pieni pomppu mukaan. Pompun kautta tehdessä seisomis-asentoa on paljon paremmin pakassa ja siitä seuraava asento on helpompi tehdä. Vanhassa tavassa Lee pitkärunkoisena koirana seisoi liian pitkänä, jolloin esim. maahan menoon piti liikutella tassuja. Ja nyt kun ei ole kisoja, niin on aikaa rakennella näitä rauhassa.

Muuten ollaan lenkkeilty edelleen paljon ja ihana lumi valaisee metsät niin, että voi lenkkeillä ilman lamppuja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Aron kulki vielä vuoden alussa lenkillä hyvin mukana, mutta yhtenä päivänä kahlattiin yhden lumisen pellon läpi ja Aronin leikattu takajalka otti tästä itseensä. Pienensin Aronin lenkkiä ja annoin kipulääkettä, mutta Aron pompotteli sisälläkin tosi paljon leikattua jalkaa varoen. Käytiin sitten alkuviikosta kunnan eläinlääkärillä hakemassa vähän lisää apuja tähän. Painoa Aron oli tainnut saada pikkusen kesästä lisää, sillä painoi nyt 22 kg. Leikattu vasen takajalka on kuitenkin selvästi lihasköyhempi kuin oikea jalka. Lääkäri Sainio testaili Aronin jalkaa ja totesi, että vuonna 2018 rtg-kuvissa näkynyt nivelrikko on edennyt. Polvessa kuuluu jonkinlaista "runksuntaa" kun sitä taivutellaan. Sainio sanoikin, ettei se nyt ihme ole, että se hangessa kahlailusta kipeytyi, koska siinä sen on ollut pakko käyttää polvea verrattuna vaikka pyörätien laidassa kulkemiseen. Saatiin nyt Cartrophen-kuuri ja sen päälle suun kautta menevä kipulääke, joka on suunniteltu erityisesti nivelrikkokipuun. Ja Aron virkistyi näistä oikeastaan saman tien niin, että se menisi taas kovaa. Liikutan sitä nyt maltilla, toki liike on lääkettä, mutta toivon, että ns tulehdustila polvesta rauhoittuisi. Aron protestoi sitä, ettei pääse Leen kanssa pitkälle lenkille, mutta yritän lahjoa sen syömään sillä välin luita/ nahkalastuja.  Hyvä kuitenkin, että saatiin apua nivelrikkokipuun, mutta kyllähän se sitä kertoo, että Aronin kanssa mennään hissukseen niitä viimeisiä vuosia. Voi kun se ei vanhenisi!